Kutsut

Saan tiedon, että minulle halutaan pitää vauvakutsut.
Tämä ei ole yllätys tai viime hetken paljastus, vaan asiasta kerrotaan hyvissä ajoin etukäteen.

Parempi niin. Saan kunnolla aikaa valmistautua ja asennoitua, etten olisi ainoastaan äärimmäisen hämmentynyt vaippakakun ja muun tavaran keskellä.

Käyn ehdotetusta ajankohdasta useita rakentavia ja vähemmän rakentavia keskusteluja itseni kanssa.
Se tuntuu nimittäin melko varhaiselta. Mihin aikaan niitä yleensä vietetään?

Tietenkään ei viimeisillä viikoillakaan, sen ymmärrän.
Mutta eikö kuitenkin ole vähän liian aikaista?

Moni asia voi mennä pieleen vielä juhlien jälkeenkin, ennen syntymää?

Varovaisuuteni turhauttaa välillä itseänikin.
Nyt joku roti tähän touhuun!

Vauvakutsuilla on tarkoitus juhlia ja iloita yhdessä läheisten kanssa sitä, että vauva on tulossa.
Minunkin on kyettävä siihen. Ei vatvottava, entä jos mitään vauvaa ei tulekaan.

Niinpä vedän syvään henkeä ja ilmoitan ajan käyvän.

Ja kun aika koittaa, kykenen.
Yllätän itseni ja onnistun nauttimaan, ihan aidosti.

Juhlat ovat lämpimät ja rennot, eivät liian tekemällä tehdyt.
Tunnelma on luonteva, ei liian itseään korostava.

Huomio kohdistuu minuun ja raskauteen, muttei ole kutsujen ainoa puheenaihe.
Vointiani, ajatuksiani ja tunnelmiani kysellään, muttei tivata ja jauheta loputtomiin.

Istun toinen toistaan suloisempien lahjojen keskellä. Avaan rusetteja, luen kortteja, syön toisen palan suklaakakkua. Vatsa on iso. Vauva potkii paljon, kenties hämmentyneenä kuulemastaan jatkuvasta puheensorinasta.

Hetki on aidosti ainutlaatuinen, eikä sellainen, jonka olen elänyt etukäteen jo satoja kertoja. Tämä on niitä tilanteita, joihin en vuosien lapsesta haaveilun aikana uskaltanut matkustaa edes mielikuvissa.

Lähipiiriltä saatu lämpö ja kauniit ajatukset välittyvät.
Se koskettaa.

Asia, mikä tuottaa edelleen eniten haastetta, on sen ymmärtäminen, että saadut lahjat ovat hänelle, joka kasvaa sisälläni. Että hän on oikeasti siellä, ja aikanaan voi käyttää niitä.

Koska hän on oikea ihminen, joka tarvitsee joitakin asioita vatsan ulkopuolella.
Vaikkei nyt tarvitse tai vaadi keneltäkään mitään.

Kiittelen vuolaasti söpöistä bodeista, minikokoisista tuttipulloista ja itsekudotuista peitoista.
Hymyilen ja näyttelen olevani jo tottunut kaikenlaiseen tällaiseen, vaikken tosiaankaan ole.

Oikeasti yritän edelleen sisäistää, että raskaus on jo näin pitkällä.
Ja edelleen olemme tässä, kunnossa ja hengissä.

Että ihminen, jota ilmeisen moni ympärilläni odottaa saapuvaksi, ei ole valmis tulemaan joskus sitten ensi vuonna. Vaan tänä vuonna, ei kovinkaan pitkän ajan päästä.