torstai 2. helmikuuta 2023

Säikähdyksiä 1

Varhain aamulla havahdun hereille. On jotenkin huono asento.
Vaihdan kyljeltä toiselle. Sekin taitaa olla omituisesti puutunut, sillä edelleen kiristää.

Ärsyttää. Juuri kun saisi nukkua pitkään, aamuinen nälkä taitaa olla jälleen ajamassa ylös.
Kaikesta päätellen pian kuulen tutun ensimmäisen ruokakurinan vatsasta. Tungen tyynyn sitä vasten.

Menee hetki, ennen kuin tajuan, että minuun sattuu.
Sattuu paljon.

Vatsaan koskee. Se ei ole nälkää, vaan jotain muuta.
Pudistan peiton ja tyynyt kauemmas saadakseni selkoa.

Samassa mahan ympärille kiertyy kuuma, rautainen vanne.
Se puristuu sentti sentiltä tiukemmaksi, työntää kohtua kasaan.

Saa aivot lamaantumaan, pakottaa hengittämään suun kautta. Kuin olisi pakko nousta jonkin isomman ja vahvemman selkään kannettavaksi. Antaa sille ohjat, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole.

Sitten kevyesti, kuin hellästi hyvitellen puristus lievittyy, hiipuu vähitellen olemattomiin.
Huokaisen, kun lihakset saavat käskyn hellittää, päästää irti otettaan.

Ehdin muodostaa ajatuksen, kuvittelinko juuri kaiken.
Ehkä olen edelleen puoliunessa?

Kunnes sama toistuu.
Kivun aaltomainen rytmi huokuu ylitseni yhä uudelleen.

Ensin se lähestyy, saavuttaa ja kasvaa, tiukentuu oikein tiiviiksi.
Pysyy siinä hetken, kunnes vetäytyy, loittonee kauemmas, muuttuu varjoksi.

Jos nämä eivät ole supistuksia, en tiedä enää mistään mitään.
Mutta oikeita vai harjoitus?

Oikeisiin on liian aikaista, se ei ole hyvä.
On 33. raskausviikko.

Kuukausien ajan minulta on kyselty, olenko jo tuntenut harjoitussupistuksia.
En ainakaan tietääkseni, olen vastannut.

Kyllä sen tietää ja tunnistaa, minulle on vastattu.
Neuvolassa, töissä, kaikkialla. Ystävät, työkaverit. Neuvolantädit, sukulaiset.

Sattuvatko ne
, olen kysynyt.

Eivät ne satu, minulle on vastattu.
Se vain tuntuu vähän oudolta ja epämiellyttävältä, kun kohtu menee yhtäkkiä ihan kovaksi.


Miksi minuun sattuu?
Joko synnytys on käynnistymässä, tai minua on huijattu.

Olen kolmensadan kilometrin päässä kotoa, sukuloimassa.
Lähes neljän tunnin ajomatkan päässä Miehestä.

Ajatukset sinkoilevat holtittomina ympäriinsä.

Ehtiikö hän tänne, jos nyt soitan?
Hän on ainoa ihminen, kenet haluaisin nyt nähdä.

On pakko nousta ylös. Menen vessaan, testaan, mitä liike tekee.
Jokin ääni päässä käskee tarkistamaan, tuleeko pyyhkiessä verta. Ei tule.

Palaan sänkyyn, sama jatkuu.
Aika pysähtyy, menettää muotonsa.

Hengitän kipua, se hengittää minua.
Mittailemme toisiamme. Tunnustelemme, tutustumme.

Toteamme toisistamme, että siinäpä se nyt on.
Tästä kohtaamisesta ei pääse yli eikä ympäri. On pakko mennä lävitse.

Kaiken keskellä olen hyvin ärsyyntynyt.
Mitä ikinä tapahtuukaan, täytyykö sen tapahtua juuri nyt?

Olen nukkunut luokattoman huonosti viime aikoina. Herännyt useita kertoja yössä, ja uudelleen nukahtaminen on ollut vaikeaa. Nyt kun kerrankin väsyttäisi, ja olisi mahdollisuus saada lisää unta.

Mitä ikinä tämä on, eikö se voisi loppua?
Voisiko sen vain ottaa pois, jotta saisin nukkua?

Yhdessä vaiheessa tunnen, kuinka sisälläni muljahdetaan isosti. En tiedä, mitä siellä tapahtuu, kääntyykö vauva, mutta se on niin valtava humahdus, että itseäkin melkein pyörryttää. Vauvaa ilmeisesti ei, koska pienemmät liikkeet jatkuvat virkeinä.

Pitäisikö soittaa Miehelle, jonnekin?
Ajatukset katkeilevat seuraavan aallon hyökyessä yli.

Alistun, hengitän äänekkäästi huohottaen. Vähitellen aaltojen väli venyy.
Se harvenee, kunnes liukenee kokonaan, eikä seuraavaa enää tule.

On mahdotonta arvioida, onko kaikkeen kulunut 15 minuuttia vai puoli tuntia.
Tuskin ainakaan paljoa sen kauempaa.

Väsymys tempaisee mukaansa, keho uppoutuu nauttimaan rentoudestaan.
Huojennus vaivuttaa takaisin uneen.

Herään, kun neuvolan soittoaika on jo mennyt.
Kivusta ei ole jäljellä jälkeäkään.

Jostain syystä en soita minnekään, vaan alan googlettaa raivoisasti.

Opin, että myös harjoitussupistukset voivat sattua, vaikkei se ole kovin tyypillistä. Tällöin kipu tuntuu selvästi eniten kohdun alueella, eikä säteile muuanne kehoon, kuten reisiin, selkään tai nivusiin.

Mikäli verenvuotoa tai muuta poikkeavaa ei ole, vauvan liikkeitä tulisi tarkkailla huolellisesti.
Luettuani tämän vauva potkaisee terhakkaasti alavatsaan, kuin pisteeksi lauseelle.

Olen koko päivän varuillani, lepään paljon. Vauva sen sijaan liikkuu normaalisti.
Kuin osoittaakseen, että toisin kuin äitinsä, hän ei vähästä hätkähdä.

Myös Mies pysyy rauhallisena, kun juttelemme puhelimessa.
Todennäköisesti ei ole mitään syytä huoleen, hän summaa tyynesti.

Jännitän seuraavaa yötä ja erityisesti tulevaa aamua, mutta supistukset eivät toistu.
Soitan silti varalta neuvolaan.

Saan samantyyliset ohjeistukset jatkoa ajatellen ja saman toteamuksen, minkä itsekin löysin: Harjoitussupistusten ja oikeiden supistusten olennaisin ero on, että oikeat supistukset harvoin loppuvat.

Silti päätän, että seuraavaa kertaa en jää enää seurailemaan.
Olin missä tahansa, hakeudun synnytyspäivystykseen.

Onneksi tarvetta sille ei tule.

Sen sijaan viikon päästä saan seuraavan syyn soittaa neuvolaan.



2 kommenttia:

  1. Maailman suurimmat huijaukset on kyllä a) harjoitussupparit ei satu ja b) kyllä ne oikeat supistukset sitten tunnistaa (vaikea tunnistaa jotain mitä ei ole ikinä kokenut). Kunnon äitimyyttejä : D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilmeisesti! Oli kieltämättä vähän huijattu olo, kun yhtäkkiä sattui paljon, ja kaikkialta oli annettu ymmärtää, että paljon sattuminen tarkoittaa käytännössä, että synnytys on käynnistymässä, koska harjoitussupistuksethan eivät satu. Jep jep, ei käynnistynyt. :D

      Poista