Säikähdyksiä 2

On vastustamattoman kirkas päivä. Aurinko pilkahtelee tummanharmaiden pilvien lomasta houkuttelevasti. Valoisuudesta huolimatta ei ole edes kovin kylmä, vaan miellyttävän leutoa.

On ollut jo viikkoja liukasta, mutta vielä kertaakaan aurinko ei ole paistanut noin.

Olen liikkunut ulkona vähän. Oikeastaan hyvin vähän, ainoastaan pakolliset kulkemiset.
En ole saanut hankituksi nastakenkiä, en edes irrotettavia nastapohjallisia.

En haluaisi ostaa uusia kenkiä nyt, koska niin monet ovat kertoneet kengänkokonsa kasvaneen synnytyksen jälkeen. Nastapohjallisia olen monesti miettinyt, mutta toteutus on jäänyt uupumaan.

En kertakaikkiaan voi vastustaa kiusausta, vaan lähden lyhyelle kävelylenkille.
Lupaan ja vannon pyhästi olevani äärimmäisen varovainen, ja olenkin.

Katson jokaisen askeleen hyvin tarkkaan.
Kuljen vain kohdissa, joissa on hiekkaa.

Juuri ennen kotia ajatukset karkaavat, ja astun yhden huolimattoman askeleen.
Se riittää.

Sotkeennun jalkoihini ja horjahdan taaksepäin.
Kaatumisvauhti on lähellä nollaa.

Ehdin koukistaa polvia niin, että mätkähdän maahan lähes kyykkyasennossa.
Oikea pakara ottaa ensimmäisen osuman. Toisena tulee oikea käsi, jolla otan vastaan.

Ainoa asia, jonka keskityn kunnolla rekisteröimään on, ettei vatsa osu mihinkään.

Könytessäni ylös käsi on hellänä. Siihen kohdistunut tärähdys saa hermot iskemään salamoita.
Aavistan, että pakaran alueelle nousee mustelma, vaikka paksu talvitakki on pehmentänyt iskua.

Nilkuttaessani kotiovelle mietin, miten typerä ihmisen täytyy olla?

Kaikki mielihalut nauttia raikkaasta ulkoilmasta kuolevat siihen paikkaan.
Linnoittaudun vaikka koko loppuajaksi neljän seinän sisälle, kunhan noin ei tapahdu uudestaan.

Päästessäni kotiin vauva liikkuu virkeästi, todennäköisesti kokemansa rysäyksen havahduttamana.
Tarkkailen koko loppupäivän ajan, ettei verta tule, eikä kohdun alueelle koske.

Huoli puristaa rintaa, ei anna rauhaa.

Luen, että aiheuttaakseen vauvalle haittaa liukastumisen tai muun onnettomuuden tulisi sisältää suoraan vatsaan kohdistuva voimakas isku, kuten auto-onnettomuudessa tai pahasti vatsalleen kaatumisessa.

Nämäkään eivät välttämättä ole kohtalokkaita. Lohduttaudun muistelemalla ystävää, joka liukastuessaan kaatui vatsalleen viimeisillään raskaana, eikä käynyt kuinkaan.

Saan silti itseni tiloihin, kun googletan epätyypillisiä, mutta yhtä kaikki mahdollisia liukastumisen seurauksia. Niistä mieleen jäävät kaikumaan erityisen ikävänkuuloisina istukan repeäminen tai irtoaminen.

Näihin liittyy yleensä voimakas verenvuoto ja alavatsakipu, mutta en saa mielestäni mahdollisuutta, entä jos istukka on tietämättäni vaurioitunut, enkä voi jostain harvinaisesta lääketieteellisestä syystä huomata sitä mistään?

Syystä, joka kirjataan myöhemmin ruumiinavausraporttiin.

Entä jos vauva sisälläni hiipuu ja jää ilman ravintoa, ja kun se lopulta huomataan, on jo liian myöhäistä?

Seuraavan soittoajan koittaessa soitan jälleen neuvolaan, ja tunnen itseni idiootiksi.
Onko yhteiskunnallisesti järkevää tarjota hedelmöityshoitoja näin huolimattomille ihmisille?

Neuvolasta todetaan, ettei tilanne kuulosta huolestuttavalta, ja ohjeistetaan jatkamaan vauvan liikkeiden tarkkailua. Se on aina ensimmäinen merkki siitä, että jokin on pielessä, jos liikkeitä ei tunnu tai ne vaimenevat, hoitaja painottaa.

Päivät kuluvat.

Ehtymisen sijaan liikkeet vahvistuvat, saaden uudenlaista voimaa ja jäntevyyttä.

Selviämme säikähdyksellä, kahdesti viikon sisään.