Äitiysloma

Jään äitiyslomalle – tai nykyiselle raskausvapaalle – heti, kun se on mahdollista.

Työ lipsahtaa ulos maailmankartaltani yhtä helposti, kuin litteän maapallon reunalta yli purjehtiva laiva.
Se putoaa vaivatta pois päiväjärjestyksestä.

Tuntuuhan se aluksi oudolta, kun kukaan ei kysy päivitäin, miten viikonloppu meni, mitä ostit lounaaksi, mennäänkö perjantaina vakipaikkaan syömään, miten ne teidän synttärijuhlat menivät.

Se lienee luonnollista, olenhan viettänyt viimeiset vuodet suuren osan valveillaoloajastani työkavereiden ympäröimänä. Tiedän heidän arkensa kuulumisineen paremmin, kuin monen ystäväni, ja he minun.

Mutta nautin.

Työtä en kaipaa sekuntiakaan. Ainoastaan työpaikan ihmisiä, joista monet ovat eläneet innolla mukana raskaudessa, ja joilta saatua lämpöä en unohda. Mutta loppujen lopuksi hekin loittonevat mielestä nopeasti. Jopa nopeammin, kuin olin osannut odottaa.

Kuulumme tällä hetkellä eri maailmoihin. Sen sisäistäminen käy luontevasti, ovathan he siellä, töissä, ja minä en. Asiaan todennäköisesti vaikuttaa, etten koskaan ole ollut erityisen työorientoitunut ihminen, vaikka työssäni ei sinänsä ole mitään vikaa ja se on tuntunut mielekkäältä.

Työtä sisältämätön, siltä osin arjesta irrallaan oleva elämä sopii minulle, kuten olen kauan aikaa tiennyt. Olenhan jo vuosia haikaillut tauosta työelämän oravanpyörässä.

Rakastan sitä, ettei tiukkoja aikatauluja ole.
Ei tarvitse herätä tiettyyn aikaan, siirtyä paikasta toiseen tiettyyn aikaan.

Tekemisiään ei tarvitse yrittää ajoittaa tiettyyn aikaan.
Tai ylipäänsä olemistaan.

Samaan aikaan tiedostan, että tähän kaikkeen on tulossa pian perustavanlaatuinen muutos. Niinpä yritän parhaani ottaa kaiken irti tästä hämmentävästä vapaudesta, ajasta irrallaan kellumisesta.

Pakkaan muuttolaatikoita, ja lepään.
Makaan sohvalla ja katson telkkaria, syön suklaata.

Pakkaan vähän lisää.
Makaan vähän lisää.

Joinain päivinä en pakkaa ollenkaan. Se on mahtavaa, vaikkakin välillä hankalaa. Alkuun tuntuu hölmöltä, jos en ole saanut kokonaisessa päivässä aikaiseksi jotain Yleishyödyllistä ja Edistävää.

Vähitellen siihenkin tottuu, ja sallin itselleni enemmän tyhjää aikaa. Kuuntelen podcasteja, luen paljon.
Äärimmäinen suosikkini on käydä kaupassa tai kahvilassa päivällä, ei ruuhkatunteina.

Ärsyynnyn erään bloggaajaan raskausuutisista. Hän kirjoittaa, kuinka yritys on viimein tuottanut tulosta. Lasta on yritetty pari kolme kuukautta.

Sataa lunta, joka muuttuu jääksi, joka sulaa.
Sataa uudelleen lunta.

Päivät kasvavat pituutta, valoa riittää yhä enemmän iltapäivän puolelle.
Se onnistuu jotenkin korostamaan, että olen itsekin matkalla uutta kohti.

Kohti kevättä, joka tulee olemaan täysin erilainen, kuin mikään aikaisempi vuodenaika.
(Jos kaikki menee hyvin.)

En ole ihminen, joka tylsistyy herkästi. En myöskään ole ihminen, joka ei nauti kotona olemisesta, ja kaipaa jatkuvasti tapahtumia ympärilleen.

Ei tämä silti mikään lomamatka ole. Arki on vahvasti mukana kuvioissa Miehen käydessä normaalisti töissä. Ruokakaupassa on käytävä, pyykkiä pestävä, asianpesukone täytettävä ja päivälliset suunniteltava ja valmistettava.

Koska olen kotona ja meistä selvästi vähemmän kiireisempi osapuoli, nämä jäävät kontolleni, mutta ei se haittaa. Havaitsen koronan sairastamisen ajalta tuttuja lisääntyneen kotona olemisen vaikutuksia. Astianpesukone täyttyy tavanomaista useammin. Vessapaperia kuluu huomattavasti enemmän.

Tapaan äitiyslomailevia kavereita. Se on luvattoman paljon helpompaa nyt, kuin työssäkäydessä. Voimme käydä lounaalla tai mikä ihmeellisintä, kyläillä puolin ja toisin päiväsaikaan, arkena.

Väsymys astuu kuvioihin entistä suuremmalla volyymilla.
Nukun huonosti, sillä heräilen useita kertoja yössä vessaan tai muuten vaan.

Uudelleen nukahtaminen on hankalaa. Pyörin sängyssä, ja pyörimisestä tulee kuuma. Kun olen tuskaillut tarpeeksi kauan, virkistyn liikaa ja ajaudun loputtomiin, pimeän puolelta ammentaviin ajatuslooppeihin. Saan itseni kierroksille, joiden laskemiseen menee useampi tunti.

Tiedostan heräilyn olevan todennäköisesti jollain tasolla hormonaalista. En ihan pääse kiinni tämän merkitykseen evoluution kannalta. Mikä järki lajin selviytymisen näkökulmasta on väsyttää tuleva äiti raskausaikana, jotta hän olisi jo valmiiksi mahdollisimman poikki vauvan syntyessä?

Väsymyksen määrässä tai esiintyvyydessä ei ole mitään logiikkaa.

On päiviä, jolloin nukun erityisen huonosti, mutta jaksan silti koko päivän menoja ja aktiviteetteja.
On iltoja, jolloin ihmettelen, miten yllättävän vähän väsyttää siihen nähden, millainen yö oli ja etten ole päivän aikana ehtinyt levätä ollenkaan.

On päiviä, jolloin nukun poikkeuksellisen hyvin, mutta kolmen tunnin päästä heräämisestä on kuin joku ottaisi paristot irti. Silloin en jaksa enää hetkeäkään, vaan nuupahdan toimintakyvyttömäksi samassa ajassa kuin lepotilaan asetettu tietokone. On pakko päästä nukkumaan.

Päivittelen mielessäni, mitä tästä tulisi, jos olisin vielä töissä. Saan nopeasti vahvistuksen epäilyilleni, että unettomuutta on kaiken aikaa merkittävästi pahentanut työhönlähtöön liittyvä stressi.

Valtava taakka putoaa harteilta, kun ei tarvitse miettiä, kauanko aikaa on siihen, kun herätyskello soi ja täytyy lähteä töihin, oli nukkunut yöllä tai ei. Tekemään päätöksiä, jotka eivät ole millään tasolla mitättömiä.

Useina unettomina öinä saan itseni tyynnyteltyä edes jonkinlaiseen rauhaan, kun totean, että onneksi huomenna ei tarvitse mennä mihinkään.

Jos en saa nyt unta, voin yrittää nukkua myöhemmin aamulla. Jos ei onnistu silloin, voin kokeilla päiväunia. Jos nekään eivät onnistu, ei sekään ole maailmanloppu. Voin zombeilla kotona kaikessa rauhassa, sillä ei ole mitään, mitä olisi pakollista tehdä juuri jonain tiettynä päivänä.

Parin minuutin verikokeen tai tunnin neuvolakäynnin kestää pienessä koomassakin, kahdeksan tunnin kokonaista työpäivää vaativine ajatustöineen heikommin.

Kaiken kaikkiaan olo on lähinnä helpottunut, ja mieli poukkoilevasta sekavuudestaan huolimatta ajoittain yllättävän seesteinen. Myös toisinaan ahdistunut ja stressaantunut, mutta pääosin uudenlaisesta vapaudesta huumaantunut.