Kesken

Kaikki on kesken.

Muutto on kesken, järjestelyt ovat kesken, uuden kodin valmisteleminen on kesken.
Minä olen kesken.

En ole valmis tähän, en vielä.
En usko, että Mieskään on.

Tämä raskausosuus on sujunut ihan hyvin tähän asti, jopa yllättävän helposti.
Tämän olen osannut. Tähän olen epäilyksistäni huolimatta melko vaivatta pystynyt.

Tulevasta ei tiedä mitään.
Siksi juuri nyt en haluakaan sinne.

En halua, että mikään muuttuu enää yhtään tämän enempää.
Tämän muutoksen olemme kestäneet, seuraavasta en menisi vannomaan.

Voisiko raskaus jatkua vielä muutaman kuukauden lisää, vaikkapa kesään saakka?
Syksykään ei välttämättä olisi ollenkaan liikaa.

Jos sitä ennen ehtisimme Miehen kanssa tekemään jotain sen eteen, että hioituisimme paremmin yhteen. Löytäisimme välillemme vielä jonkin puuttuvan viisauden, uuden vaihteen, jota pian tarvitaan.

Sinetöisimme toisemme vielä tiukemmin yhteen.
Kiinni sellaisella lukolla, jota ei saa auki, vaikka atomipommi räjähtäisi välissämme.

Minulla ei vain ole aavistustakaan, miten se tehdään.

Mitä jos lapsen syntymä suistaa lopullisesti raiteiltaan parisuhteen, josta niin kovasti halusimme pitää kiinni, ja joka on kuin ihmeen kaupalla selvinnyt kolhuista huolimatta hengissä tänne asti?

Mitä jos välillemme tulee tämän myötä pysyvä särö, jossa jokin menee peruuttamattomasti paikoiltaan? Asettautuu ikuisesti väärille urille, joilta ei pääse kiipeämään pois.

Kun vauva syntyy, milloin koittaa seuraava hetki, kun saamme olla Miehen kanssa kahden?
Mitä silloin tapahtuu, tuntuuko se enää ollenkaan samalta, kuin ennen?

Tuntuuko mikään enää koskaan samalta, kuin ennen?

Entä jos masennun, jos Mies masentuu?
Jos univaje ja hormonaaliset muutokset ajavat minut synnytykseen jälkeiseen psykoosiin?

Mitä tapahtuu, jos olen pakotettu hellittämään irti hetkeksikään, jos kontrolli katoaa enkä itse ole skarpeimmillani? Niin kuin en varmasti tule olemaan, miten voisin olla?

Mitä jos aiheutan omalla huolimattomuudellani tai osaamattomuudellani lapsen vammautumisen tai kuoleman? Hän on säilynyt tänne asti turvassa sisälläni, vastoin kaikkia oletuksiani.

Omien laskujeni mukaan olen ollut tahattomasti aiheuttaa hänelle potentiaalista haittaa lähes yhdeksän kuukauden aikana kaksi kertaa. Syömällä syanidia ja kaatumalla, joista molemmista hän selvisi.

Miten jatkossa?

Kuinka monta kertaa tärisevät käteni ovat pudottaa hänet? Entä jos en tiedä hänen olevan vaarassa? Jos en huomaa, ettei hän hengitä? Jos en ymmärrä viedä häntä lääkäriin, kun hän on sairas?

Mitä jos Mies katuu tätä niin paljon, ettei pysty elämään arkea päätöksensä kanssa?
Mitä jos itse jonain päivänä tulevaisuudessa huomaan katuvani, että ryhdyimme tähän?

Joudunko menemään hautaan asti se tieto mukanani, pitämään sitä loppuun asti vain omanani, sillä eihän sellaista voisi edes sanoa ääneen kenellekään, kaikista viimeisimpänä Miehelle?

Vai voisiko?

Pian minun pitäisi lohdun ja hyvittelyn itselleni janoamisen sijaan osata antaa sitä itse, toimia sen ehtymättömänä lähteenä toiselle. Pitäisi osata ottaa vastaan toisen harmia, kurjaa oloa ja pahaa mieltä.

Olla turvallinen, vakaa ja ennustettava aikuinen, vanhempi.

Pian minun tulisi osata rauhoittaa jotakuta uskomattoman pientä, itsestäni täysin riippuvaista.
Vakuuttaa hänelle kaiken olevan hyvin, ja tulevan jatkossakin olemaan.

Mutta kuka lohduttaisi sitä ennen minua, vakuuttaisi minut?