Jäljessä

Nautin vauvan liikkeiden jatkuvasta tuntemisesta.
Siitä, että niitä tuntuu nyt lähes kokoajan.

Hän liikkuu paljon ja vilkkaasti, voimakkaasti.
Kuin hieman turhautumista tuntien, pimeydestä ulospääsyä etsien.

Kun herään aamulla, herää hän usein lähes samaan aikaan.
Se on ihanaa. Ei tarvitse miettiä, onko yö vienyt hänet pois.

Olen viimein, erinäisten hajanaisten vaiheiden jälkeen päässyt tähän hetkeen, jossa osaan kunnolla nauttia liikkeistä. Jossa en halua mitään lisää tai enemmän, vaan se mitä saan, riittää oikein hyvin.

Nukkumaanmennessä tunnen hänen kuulostelevan, mitä nyt tapahtuu.
Asettelevan sitten itseään hyvään asentoon, mukautuen siihen, miten itse asetun.

Öisten vessakäyntien yhteydessä hän havahtuu hetkeksi ojentelemaan yhä pitemmäksi käyneitä raajojaan. Välillä kauemmaksikin aikaa, määräten vuorostaan minut seuraajan asemaan.

Olen kanaverkkoa, jota tunnustellaan, muovataan ja venytetään sisältä päin.

Toisinaan liikkeet pingottavat ihon äärimmilleen, tai tärähtävät yllättävällä paineella.
En välitä. Haluan tuntea niistä jokaisen, sillä ne pitävät häntä lähellä.

Mietin, miten erilainen tämä raskaus olisi ollut, jos olisi ollut alusta lähtien mahdollista tuntea hänet tällä tavalla. Millaista olisi ollut, jos en olisi ollut niin järjettömän peloissani, niin tavattoman pitkään.

Muutun entistä kömpelömmäksi.

Törmäilen vatsan kanssa seiniin, huonekaluihin, suihkun hanaan, oviin ja erityisesti niiden kahvoihin.
Seison usein ihmisten tiellä, kun olen omasta mielestäni asettunut melko kauas, mutta vatsa unohtuu.

Saan edelleen vatsan koosta hyväntahtoiseksi tulkitsemiani hämmästelyjä, jotka lähinnä huvittavat. Sukulaisnaiset, joiden kanssa emme normaalisti ole kosketusetäisyydellä, painavat kohdatessa kätensä hellästi vatsan päälle, tai vähintään hipaisevat sitä ohikulkiessaan, kuin varkain.

Tiedän, että joillekin raskausmahan kysymättä koskettaminen on punainen vaate. Etenkin, jos takana ovat monin eri tavoin kehoon kajonneet lapsettomuushoidot toimenpiteineen. Itse en jostain syystä osaa häiriintyä. Jollain hassulla tavalla koen, että he vain haluavat tervehtiä ja huomioida vauvaa, ikään kuin hän jo olisi täällä.

Huomaan kulkevani ajatuksissani noin pari kuukautta jäljessä.

Tunnen itseni sen kokoiseksi, kuin olin pari kuukautta sitten. Samalla käsitän, etten koskaan tule ehtimään kunnolla hahmottaa mahan kokoa, tämänhetkisiä mittasuhteitani. Lapsi ehtii syntyä, ennen kuin käsitän vatsan olevan niin iso, kuin se on.

Välillä mietin, osaanko sittenkään nauttia tästä ajasta tarpeeksi paljon.
Pian kaikki muuttuu. Kotona olemiseen tulee aivan toisenlainen näkökulma.

Vielä toistaiseksi sisälläni kelluu tamagotchi, jonka tyytyväisenä pitäminen on naurettavan yksinkertaista.

Kun se haluaa huomiota, sitä silitetään vatsan läpi.
Jos et jaksa tai ehdi, ei haittaa, ei ole niin justiinsa.

Kun se kaipaa ruokaa, syödään itse jotain.
Kun sitä väsyttää, annetaan sen nukkua.

On vaikeaa hahmottaa konkreettisella tasolla, miten kokonaisvaltaisesti jokin näin pieni ja vaivaton tulee kohta huomioni tarvitsemaan. Miten täyden kapasiteetin, kaikki seuraavat kuukaudet ja vuodet.

Pitäisi levätä ja ottaa kaikki irti tästä, kun saan olla yksin.

Tätä toitotetaan joka paikassa, raskaussovelluksista neuvolan kautta ystäviin.
Pitäisi mennä oman voinnin ja olon mukaan, keskittyä niihin asioihin ja puuhiin, joista tykkään.

Järkeilen, että varmaan erityisesti sellaisiin, joita on lapsen syntymän jälkeen hyvin hankalaa tehdä, kuten ex tempore illallinen ystävän kanssa lempiravintolassa tai tuntien lukumaraton hyvän kirjan kera.

Tai päiväunet, joiden ajankohtaan tai kestoon kukaan muu ei vaikuta.

Yhä useammin on päiviä, jolloin en saa aikaiseksi oikein mitään, edes nauttimista. Vaikka voin ihan hyvin, mikään ei erityisesti huvita, ja päädyn vain poukkoilemaan asiasta toiseen koko päivän.

Luen vähän, mutten osaa keskittyä. Katson telkkaria, muttei mikään ohjelma huvita. Pakkaan jotain, mutten jaksa kauaa sitäkään, into lopahtaa, tuntuu tahmealta. Selaan nettiä, mutta mikään ei erityisesti kiinnosta tai edes jää mieleen.

Minulla on useita elokuvia, joita olin ajatellut katsovani, kun on kerrankin aikaa.
En ole saanut katsotuksi niistä yhtäkään.

En yksinkertaisesti taida pystyä keskittymään enää niin yhtäjaksoisesti mihinkään.
Olo on jotenkin rannaton, hajanainen.

Otan kuvia vatsasta ja lähetän tilannepäivityksiä niistä ilahtuville, muttei sitäkään voi loputtomiin tehdä, kyllästyttäisin ihmiset kuoliaaksi.

Saatan päätyä käymään kaupassa tai pesemään pyykkiä.
Puuhastella kotitöitä, joita teen sijaistoimintona, kun en tiedä, mitä muutakaan tehdä.

Tai vaihtoehtoisesti päädyn selaamaan loputtomasti samoja uutisia, kuvia, linkkejä.
Jälkeen päin mietin, tätäkö tosiaan tein, kun olisin voinut tehdä melkein mitä vain?

Toisinaan, rennompina hetkinä, kun aurinko paistaa jo lämpimästi keittiön ikkunasta, kauhistun.
Laskettuun aikaan on muutama hassu viikko, ja tässä sitä vain mennä hissuttelen.

Miten voin vain kaikessa rauhassa syödä aamupalaa, kun elämäni niin kuin sen tähän asti olen elänyt, on pian räjähtämässä atomeiksi, menossa kertakaikkisen uusiksi?

Miten voin olla näin rauhallinen?
Vai olenko edes kovin rauhallinen, en kai?

Millainen sitten edes olen?

Millainen tässä olisi hyvä olla?