Olen aina ollut sitä mieltä, ettei lapsen toivomisessa liene useinkaan kysymys pelkästä pyyteettömästä hyväntekeväisyydestä. Siitä, että haluaisi vain ja ainoastaan päästä antamaan kaikkensa jollekulle.
Tottakai lapsen kautta haaveilee saavansa jotain hyvää ja toivottavaa itselleen, omaan elämäänsä.
Iloa, valoa, lämpöä, sisältöä, merkitystä.
Mitä se sitten kenellekin on.
Ajattelen, että päävastuuni on pitää lapsesta huolta. Suojella häntä, ajatella häntä kaikessa ensin.
Laittaa hänen tarpeensa omieni edelle, kantaa vastuu hänestä. Rakastaa häntä sellaisena kuin hän on.
Ja mitä siihen tulee, mitä hän minulle antaa.
Minun tulee nauttia hänestä sen aikaa, kuin vain saan, ja minulle annetaan.
Sen aion myös tehdä.
Sillä hänen tehtävänsä on vain ja ainoastaan elää omaa elämäänsä.
Löytää itselleen parhaiten toimivat tavat siitä nauttimiseen.
Siinä minun tulee olla apuna, tarjoamalla hänelle vakaa pohja, jonka päälle rakentaa.
Antamalla hyvät valmiudet. Ei täydelliset, mutta riittävän hyvät.
En voi rakentaa omaa tulevaisuuttani sitä ajatellen, että hän tulee olemaan tiiviisti läsnä elämässäni myös nuorena aikuisena tai sen jälkeen. Toki uskon, että pelkästään hänen olemassaolonsa tulee tuottamaan minulle iloa aina.
Mutta hän voi haluta lähteä opiskelemaan Brasiliaan tai muuttaa töiden perässä Samoalle.
Löytää kutsumuksensa tiibetiläisen luostarin yksinkertaisesta elämästä.
Eikä siinä ole mitään väärää.
Minua ovat aina karmineet erinäiset puheenvuorot, julkkisten haastattelut tai kahvipöytäkeskustelut, joissa oman (yleensä vielä pienen) lapsen täysi-ikäistynyt elämä on vanhemman puheissa jo osittain käsikirjoitettu valmiiksi.
Tavoitteenani on rakentaa yrityksestä hieno perintö, jonka parissa lapseni on helppo jatkaa.
Mistä tiedät, että hän haluaa jatkaa?
Täällä ostamallani kesämökillä on sitten ihanaa nauttia lapsenlapsista.
Mistä tiedät, että sellaisia tulee?
Halusin tulla nuorena äidiksi, niin jaksan olla lapselleni apuna hänen ruuhkavuosissaan.
Mistä tiedät, että hänelle on tulossa sellaiset? Tai että apuasi tarvitaan tai edes kaivataan?
Jos jossain kohtaa elämässä täysi-ikäistynyt lapsi ei jää lähelleni ja tapaamme harvakseltaan, se ei automaattisesti tarkoita sitä, että olisin tehnyt jotain väärin, tai että välimme olisivat ei-läheiset, huonot.
Tarkoitan, että jos hän valitsee olla elämässäni tiiviisti mukana vielä aikuisenakin, se on plussaa, muttei millään tapaa itseisoletus. Hän voi valita myös toisin, ja hänellä on siihen kaikki oikeus.
Sillä se, että olen hänen äitinsä, ei velvoita häntä mihinkään.
Tottakai haluan ja toivon läheistä suhdetta hänen aikuistuttuaan, niin kuin kuka tahansa muukin.
Enkä tietenkään missään tilanteessa toivo, että välimme syystä tai toisesta katkeaisivat kokonaan.
Mutta se, mitä minä haluan, ei kuitenkaan ole olennaista.
Hän ei jää velkaa, joka hänen pitäisi jossain vaiheessa maksaa, hyvittää.
Tulemalla joka sunnuntai päivälliselle, tai taluttamalla minua palvelutalon pihassa.
Pääasia, että hän on onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä.
Missä ikinä meneekin, mitä ikinä tekeekin.
Niin kauan, kun hän on elämää kanssani ja avullani opetteleva pieni ihminen, saan itseoikeutetusti pitää hänet lähelläni, lainaan annettuna päivieni ilona.
Joskus tulee kuitenkin se hetki, kun niiden oikeuksien ja oletusten on aika päättyä.
Vähitellen, ehkä nopeammin kuin ikinä uskoisin, hänen on aika valita omat polkunsa.
Ihmiset, jotka hän haluaa lähelleen.
Sen, kuulunko minä heihin ja millä asteella, valitsee vain hän itse.
Minä halusin hänet.
Mitä hän haluaa, se on hänen asiansa.
En koskaan voi olla hänelle niin paljon, kuin hän on minulle.
Ja niin on oikein, niin sen kuuluukin mennä.
Kirjoitit taas niin hienoja ajatuksia.
VastaaPoistaUskon, että me lapsettomuuden kokeneet olemme oppineet sen, ettei elämää voi liiaksi suunnitella, saati hallita.
Minä sain lapsettomuusvuosien jälkeen, ivf- avusteisesti maailman ihanimman vauvan. 3- vuotiaana hän sai autismidiagnoosin.
En ole katkera tai vihainen.
Minä itse halusin häntä niin kovasti, eikä hän ole minulle mitään velkaa mistään. Minä sensijaan olen velkaa hänelle sen, että huolehdin hänestä niin kauan kuin elän.
T.Selja
Kiitos sanoistasi! Samoja ajatuksia täällä. Itsekin uskon, että lapsettomuustausta vaikuttaa siten, että on joutunut käsittelemään yhden valtavan suuren aiheen osalta, ettei läheskään kaikkea voi elämässä hallita, eivätkä asiat välttämättä mene itsestäänselvästi sen tutun "peruskaavan mukaan", kuin oli alun perin suunnitellut ja toivonut.
PoistaHyvä kirjoitus, olen kaikesta muusta 100% samaa mieltä, paitsi siitä että lapsi ja hänen tarpeet tulisi aina ja kaikessa ennen omiani. Ja tämä siis nimenomaan siksi, että lapsi on meillä vain lainassa! Vaikka itsekin halusin lasta pitkään ja epätoivoisesti, oma elämäni ei voi pyöriä vain hänen ympärillään, sillä mitä minulle sitten jää, kun lapsella on muitakin kiinnostuksen kohteita kuin äidin seura? Ja olen myös sitä mieltä, että kun itse voin hyvin, lapsi voi hyvin, ja jos se vaatii minun tarpeideni täyttämistä ennen hänen (esimerkiksi hiljaista aikaa itseni kanssa), se on vain hyödyllistä lapsellekin. Uskon myös, että lapsellekin on aidosti hyväksi, että hän oppii ymmärtämään jo pienestä asti, että hänen tarpeensa eivät ole ainoat maailmassa. Kaikilla muillakin on tarpeita, jotka ovat heille yhtä tärkeitä ja välttämättömiä kuin lapsenkin kokemus omista tarpeistaan. Kuten vaikka äidillä. Nämä ei kuitenkaan poista sitä, että lapsi tulee minullekin olemaan elämäni tärkein asia. Et varmaan tarkoittanutkaan, että unohtaisit itsesi ja palvelisit vain lasta seuraavat 18 vuotta, mutta Suomessa näkee niin paljon uhrautuvaa äitiyttä sekä uupuneita vanhempia, että tämän näkökulman esiin nostaminen tuntuu minusta tärkeältä.
VastaaPoistaErittäin hyvä kommentti ja tärkeä näkökulma, ihan samoin ajattelen itsekin! Omasta jaksamisesta huolehtiminen on äärimmäisen tärkeää, eikä voi mielestäni liikaa korostaa, miten olennaista on olla muitakin mielenkiinnon kohteita elämässä kuin oma lapsi. Sellaista taakkaa ei pidä kenenkään harteille asettaa, että on jollekulle se ainoa mielekäs asia elämässä.
PoistaTässä kirjoituksessa viittasin lapsen tarpeisiin lähinnä tulevan, ihan uudenlaisen vastuun kantamisen näkökulmasta. Että on ylipäänsä vastuussa jostakusta niin avuttomasta, jonka perustarpeet tulee jatkuvasti täyttää. Onhan se kaikinpuolin vain niin erilaista, kuin mihin on tottunut.
Jos lapsella on jokin hätänä, häntä on lohdutettava, oli oma tilanne ja vireystaso mikä tahansa. Ja jos en itse sitä tee, minun on varmistettava ja varmistuttava, että joku muu kuitenkin tekee, jos itse haluan vaikka levätä. Toki tämä ei suinkaan tarkoita, että tehdään aina lapsen mieliksi, annetaan kaikessa periksi tai venytään ohueksi matoksi hänen pienten jalkojensa alle. :)
Aivan, sitten voidaankin olla kaikesta samaa mieltä 😃 Se on tietenkin totta, että varsinkin alussa vauvan tarpeet on niin kokonaisvaltaisia, että ei niitä voi tai pidäkään jättää huomiotta. Ja itseänikin alkaa jo jännittää se vauvan avuttomuus ja kuinka siinä pärjää, koskaan ennen tosiaan kukaan ei ole ollut tällä tavalla minusta riippuvainen. Onhan se aika hurjaa ja vaatii totuttelua ihan ajatuksen tasolla. Minulla on vielä yksi kolmannes onneksi aikaa tätä miettiä ja valmistautua, vaikka ei kai sitä koskaan täysin valmis voi olla.
PoistaNiinpä, kyllä se vauvan täydellinen riippuvaisuus on ajatuksena jotenkin tosi hurja, eikä sen laajuuden käsittämiseen taida oma mieli täysin edes taipua näin etukäteen.
PoistaTuntuu muutenkin, että olen vasta nyt aivan raskauden loppuvaiheessa kunnolla havahtunut hahmottelemaan kaikenlaista ihan konkretian tasolla, todella pitkään mentiin etäisen teoreettisin miettein.. Lämpimiä ajatuksia ja kovasti tsemppiä sinne vikalle kolmannekselle!
Niinpä, kirjoitit aiemmin siitä miten voisit jatkaa raskautta vielä jonkin aikaa ennen kaiken konkretisoitumista ja vähän samanlaisia fiiliksiä täälläkin. Nyt kun on juuri tottunut tähän uuteen vaiheeseen ja raskaana olemiseen ja minulla on asiat jopa oikein hyvin, niin tuntuu ettei pää meinaa pysyä mukana tulevissa muutoksissa.
PoistaKiitos! Samoin sinulle viimeisille päiville, kyllä meille hyvin käy ❤️
Tuttu tilanne tuo, että on vaikeaa pysyä mukana kaikessa siinä, mikä muuttuu / on jo muuttunut. Siitäkin huolimatta, että ne muutokset ovat olleet kauan toivottuja. Pitkään on täytynyt ikään kuin joka asian kohdalla erikseen prosessoida, että ainiin, tämähän meneekin nyt näin.. Ja samaa mieltä, kaikki kääntyy varmasti parhain päin!
Poista