Kuohuntaa

Aamulla herättyämme ehdimme vaihtaa kaksi lausetta, ennen kuin yhtäkkiä jo väittelemme tulevan uuden keittiön verhoista.

Mies esittää toiveen, että keittiön ikkunaan hankittaisiin kappaverho. Totean, että samaa haluaisin minäkin. Käy kuitenkin ilmi, että Mies tarkoittaa ikkunan alareunaan tarkoitettua verhoa, sillä nimenomaan sitähän kutsutaan kappaverhoksi.

Totean tyypilliseen melko kärkevään tyyliini, että käsitykseni mukaan kappaverhoksi kutsutaan perinteisesti ikkunan yläosaan tulevaa, yhtenäistä vaakatasoista verhoa, joka ei roiku alaspäin.

Mies tyytyy tuhahtamaan.

"Mä en nyt jaksa", hän toteaa sitten ykskantaan ja häviää vessaan.
Olen siis hänen mielestään väärässä, mutta hän ei jaksa kiistellä.

Viha kuohahtaa yllättävällä voimalla.
Se humahtaa lävitseni syvimpään ytimeen, kuin suoraan suoneen pistettynä.

Mitä väärää muka tein?

Mitä hän ei tarkemmin ottaen jaksa, tuiki tavallista keskusteluako?
Ilmeisesti yleisesti ottaen minua, enhän tehnyt muuta kuin olin olemassa?

Miksi kaikessa pitää olla perusoletuksena, että juuri minä olen väärässä enkä tiedä, mistä edes puhutaan?

Kirjoitan Googlen hakukenttään sanan "kappaverho". Tunnen voitonriemuista mielihyvää, kun ensimmäisessä sadassa vastaantulevissa kuvassa verho on pitkulaismaisesti ikkunan yläosassa.

Jatkan tutkimusta. Selviää, että Miehen tarkoittamalle, ikkunan alaosaan lähinnä näkösuojaksi tarkoitetulle verholle on oma nimityksensä: salusiini. Enpä ole ennen kuullut, mutta fakta se on, yhtä kaikki.

Kerron tämän Miehelle, kun hän palaa keittiöön. "Okei", hän sanoo. "No sellainen sitten".
Hän sanoo jotain muutakin jo sovittelevammin, ja vastaan siihen jotain, en kiinnitä huomiota, mitä.

Olen verisen loukkaantunut tavasta, jolla tulin hiljennetyksi. Jään siihen kiinni.
Silmäkulmia polttaa. Käyn huomaamatta vessassa kuivaamassa ne, olen siinä tosi hyvä.

Tunnen myös huutavaa epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä. Miehen kuuluisi myöntää ja mieluusti myös pahoitella, että vai niin, sille on oma nimitys, enpä tiennyt. Tosiaan, sinä olitkin oikeassa.

Haluaisin, että olisimme ala-asteikäisiä lapsia.

Silloin olisi ymmärrettävämpää suuttua tällä tavalla paljon, tuntea näin voimakkaasti. Haluaisin, että joku oikeustajuinen aikuinen, vaikkapa koulun välituntivalvoja saapuisi paikalle, laskisi käden rauhallisesti olkapäälleni ja sanoisi lempeästi Miehelle, että kuuleppas, siitä mitä hetki sitten sanoit, tuli nyt toiselle paha mieli.

Sillä en itse pysty sanomaan mitään.

Olen nielaissut ison palan häpeää, joka tukkii sekä ruokatorven että äänihuulet. Jollain tapaa hahmotan olevani kohtuuton ja naurettava. En halua kenenkään tietävän, että olen sellainen, vähiten Miehen.

Hän ei ole kertaakaan koko raskausaikana sanonut ilkeästi, tai edes tiuskinut.
Lasketaanko äskeistäkään tiuskimiseksi, tuskin?

Mutta yhtä kaikki, hän oli tyly. Ilmeisesti jo se on liikaa.
Se tuntuu huonommalta, kuin kukaan voisi arvata.

Mielipaha leviää syöksähdysmäisesti koko kehoon. Kiskoo mukaansa verisuonia, jotka katkeilevat napsahtaen. Saa liikkeelle kaikenlaiset kuona-aineet, jotka normaalisti uinuvat paikoillaan.

Yritän hillitä sitä ja pyristellä vastaan, mutta minua viedään kuin pässiä narussa.
Mitä enemmän taistelen irti, sitä tiukemmin se tarraa kiinni.

Etäinen käsitys siitä, etten taida olla ihan oma itseni, että reaktioni lienevät osittain raskauden korostamia, ei auta lainkaan. On vain tunteita, joiden edessä olen täysin voimaton. Jotka ahmivat kokonaisena suuhunsa, tulevat ja peittävät alleen kaiken, mikä vielä minuutti sitten oli olemassa.

Määräävät tahdin, jolla hengitän.

Mies menee laittamaan autoa lämmitykseen, oven lukko kilahtaa tutusti hänen perässään.
Jään syömään aamupalaa kyyneleet silmissä.

Noinko helposti minut voi vain hylätä ja todeta, ettei nyt jaksa?
Aikooko hän tehdä sen jatkossa useastikin, synnytyksessä, uudistuneessa arjessa, perhe-elämässä?

Jos yritän sanoa jotain vauva sylissäni, hiljentääkö hän vain toteamalla, että joo ihan sama kuule, mutta minä en nyt jaksa?

Päätän mennä takaisin nukkumaan. Tänään ole mihinkään kiire, eikä mistään tule nyt mitään.
Suoraan sanottuna en halua olla itseni kanssa.

En jaksa tällaista oloa, näitä tunteita.
Niitä on liikaa, en siedä niitä.

Mies tulee silittämään tunnustelevasti hiuksia, ennen kuin lähtee töihin.
Hän vaistoaa jotain, tyytyy sanomaan, että yritä nukkua.

Alitajuntani ja kehoni ovat samaa mieltä. Ne sammuvat tottelevaisesti, vaikka nykyään on vaikeaa nukahtaa enää uudelleen kerran herättyään, oli kyseessä öinen vessakäynti tai liian varhainen aamu.

Kun herään, kierrokset ovat laskeneet noin tuhat prosenttia. Olo on hävyttömän kevyt ja seesteinen, kuin paha henkisi olisi manattu ulos sisältäni. On vaikeaa tavoittaa parin tunnin takaisia tuntemuksia.

Seuraavana iltana pudotan täyden pakasterasiallisen puutarhavadelmia lattialle.
Jäiset vadelmat pirstoutuvat mikroskooppisen pieniksi palasiksi pitkin mattoa.

Ennen kuin ehdin viedä dramaattisen huokaukseni loppuun, Mies on jo polvillaan poimimassa niitä. Harmittaa kuin pientä oravaa, itkettääkin vähän. Kumarrun kömpelösti apuun poimimaan.

Surettaa, että mattoon jää jälkiä sitä mukaa, kun marjat sulavat.
Saan vain vaivoin pidettyä itseni kasassa. Käsiä pestessä tekisi mieli hajottaa jotakin.

Nyt viimeistään se taitaa olla virallista, vaikka olihan siitä viitteitä jo aiemmin.
Kuuluisat, poikkeuksellisen voimakkaat raskauden aikaiset tunnekuohut ovat saavuttaneet minutkin.