Täyttä

"No, miltä tuntuu olla pienen vauvan äiti? " kysyy sukulaisnainen yllättäen kesäjuhlissa.

Vastaan rehellisesti, että se riippuu paljon valloillaan olevasta hetkestä.
Tilanteesta, jossa asiaa tiedustellaan.

"Juuri nyt."

"Se tuntuu hyvältä", totean.

Aurinko paistaa hattarapilvien lomasta. Lautasella on mansikkakakkua, ja poikani kiertää sylistä syliin jokeltaen innoissaan kaikille. Hänen kikatuksensa saa jokaisen vastaantulevan sydämen sulamaan.

Kaikkein eniten omani.

Kohta on aika nukuttaa hänet vaunuihin ja jättää isälleen siksi aikaa, kun menemme saunaan naisten kesken.

Aina en kuitenkaan vastaisi yhtä rennon yksioikoisesti tämän tuntuvan hyvältä.
Mutta vaikkei se tunnu aina pelkästään hyvältä, joka kerta se tuntuu oikealta.

Olemme olleet vauvan kanssa Miehen töiden takia paljon kahdestaan. Vaikka Mies auttaa kotona ollessaan kaikessa mahdollisessa, hän on tällä hetkellä kotona hyvin vähän.

Yhtälö on hankala. Yritämme tavata lähes päivittäin jotakuta sukulaista tai ystävää.
Muuten tästä ei tulisi mitään, sillä aikuisten ihmisten näkeminen pitää minut järjissäni.

Elämä on hyvin täyttä.
Aamut, päivät, illat ja yöt ovat kaikki täynnä häntä.

Päiväuniaikaan olen usein niin väsynyt, etten jaksa kuin hengittää.
Kotityöt jäävät, annan niiden olla päiväkausia ilman omatunnontuskia.

Hän imee minusta maidon lisäksi kaiken muunkin, minkä irti saa.
Välillä tuntuu, että hän tyhjentää minut kuin ilmapallon, imee kuiviin.

Niin, ettei mitään jää jäljelle, kukaan muu ei saa minusta irti mitään.
Ei ole mitään, mistä antaa.

Pinnistelen päivät, venyn, kestän, puren hammasta.
Taistelen ristiriitaisina poukkoilevien, jatkuvasti yli ryöpsähtelevien tunteiden aallokossa.

Olemme saaneet viime aikoina huomata, ettei meillä ole enää ameebamaista vastasyntynyttä.

Meillä on ponteva ja jäntevä, joka suuntaan kurkottava pöllönpoikanen, joka ei olisi hetkeäkään aloillaan, jos itse saisi päättää. Joka haluaisi itselleen ei enempää eikä vähempää kuin kaiken, minkä näkee.

Erityisesti minut.

Hänen pulleat käsivartensa huitovat jatkuvasti joka ilmansuuntaan ja ojentautuvat kaikkialle.
Hänen hämmentävän vahvat sormensa hakevat jatkuvasti jotain, mihin tarttua, mitä vetää suuhun.

Hänen iso päänsä nousee jo korkealle tähystysasentoon mahallaan ollessa, tarkat silmänsä pitävät kirjaa kaikesta, mitä ympärillä tapahtuu, kuka menee mihinkin, tekee mitäkin.

Ja ennen kaikkea, missä minä olen.

Hän ei enää nukahda mihin sattuu, milloin sattuu.
Hänet pitää nukuttaa.

Ja siinä piilee heikkouteni.
Kaiken muun kestän joten kuten, mutta jostain syystä en sitä, jos en saa häntä nukkumaan.

Saatoin aavistaa, että vauvan myötä täyttä tulisi olemaan päivien lisäksi myös pään sisällä.

Osasin jokseenkin ennustaa, että elämään tulee astumaan moninaisten, läkähdyttävän voimakkaiden onnen tunteiden lisäksi myös moninaisia toisenlaisia tunteita, voimakkaita nekin.

En tietenkään silti osannut täysin kuvitella, millaista se on.

Tuntea valtavaa, vavisuttavaa ihmetystä ja iloa siitä, että hän on ylipäänsä olemassa.
Nauraa suoraan sydämen pohjasta tulevaa naurua hänen suloisille kujeiluilleen.

Ja viiden minuutin päästä hukkua raastavaan turhautumiseen ja epätoivoon, kun hän ei nuku, vaikka mitä tekisin. Neuvottomuuteen, kun en enää tiedä, miten jaksaisin kaivaa jostain voimaa yrittää jotain muuta.

Sillä jos hän ei nuku, hän on pian sietämätöntä seuraa.

Olen viime aikoina oppinut, ettei kaikkien aamujen, päivien ja iltojen viettäminen yksin muutaman kuukauden ikäisen vauvan kanssa viikkokausia ole mitään verrattuna siihen, millaista on viettää aamut, päivät ja illat yksin muutaman kuukauden ikäisen vauvan kanssa, joka ei ole nukkunut, ja on siksi kiukkuinen kuin ampiainen.

Olen aina pitänyt itseäni melko voimakkaasti tuntevana ihmisenä, mutta hänen tulonsa jälkeen ollaan siirrytty toisille leveleille.

Eräänä iltana Mies tulee kotiin myöhään, kuten tavallista.
Työt täytyy saada tehtyä, isyyslomaa ei ole samalla lailla mahdollista pitää, kuin monilla muilla.

Ymmärrän sen, ja samalla en ymmärrä lainkaan.

Hän on usein aluksi hieman hukassa, etsii paikkaansa suhteessa meihin.
Meistä on tullut niin tiivis kaksikko, ettei väliin meinaa mahtua.

Miehen ollessa suihkussa nukutan poikaa.
Hän ei halua nukkua, häntä kiinnostaa kaikki muu enemmän.

Oma käsi, jalka, lelu. Koristetyyny, seinä.
Oma sormi ja ääni, kattolamppu. Minä.

Ja tässä sitä taas ollaan. Me kaksi, pimeässä huoneessa.
Jälkeen kerran olen yksin ja pitäisi jaksaa, aina vain.

Väsymys laittaa värikynää joka asiaan.

Vaikka se on totta, että näin on ollut viime aikoina usein.
Vähän liian usein.

Hän on Miehen kanssa parasta, mitä minulle on ikinä tapahtunut.
Ja samaan aikaan välillä hän ajaa minut järjiltäni.

Vaunujen heijaaminen muuttuu turhan tiivistahtiseksi, otteet hieman kovakouraisemmiksi.

Lopulta nostan hänet vaunuista. Teen sen yllättäen, varoittamatta.
Hän säikähtää liikkeen nopeutta ja ennustamattomuutta, ei ole tottunut siihen.

Hän alkaa itkeä.

Mies kuulee ja tulee katsomaan.

Sanat halkovat ilmaa kuin veitset.
Ne ovat yhtä teräviä, kärkkäitä, pistäviä.

Tulevatko ne tosiaan omasta suustani?
Ennen en olisi sanonut näin, siitä olen varma.

Sähisen karvat pystyssä kuin häkkiin ahdistettu turkiseläin.
Olen väsynyt, auta minua, minun pitäisi sanoa, mutta sanon jotain aivan muuta.

Mies ei lähde mukaan riitaan, ottaa vain vaitonaisena pojan syliinsä ja menee nukuttamaan häntä.

Ensin tulee totaalinen turtumus.

Pitkään en tee muuta kuin istun paikoillani, hämmentyneenä siitä, ettei minun kai tarvitse tehdä juuri nyt mitään. Ei yrittää viihdyttää, lohduttaa, ilahduttaa tai tyynnyttää.

Se tuntuu oudolta. Jostain syystä se muistuttaa minua ajoista heti pojan syntymän jälkeen, kun olisin voinut vannoa tuntevani hänen liikkeensä edelleen kohdussa, sisälläni.

Ja niistä ajoista, kun en herättyäni muutamaan ensimmäiseen sekuntiin muistanut, että minulla on lapsi. Kun hetken löi tyhjää, ennen kuin muistin ja yhdistin, että tuo ääni, jonka kuulen, on lapsen itkua.

Lapsen, minun lapseni.

Pojan huoneesta kuuluu enää vaimeita inahduksia ja kuiskauksia, kunnes ne vähenevät, loppuvat kokonaan. Pian sen jälkeen tulevat kyyneleet, itsesyytökset.

Miten saatoin kohdella häntä niin, tiedostaen aivan hyvin, että hän todennäköisesti pelästyy?

Eihän hänellä tällä hetkellä ole maailmassaan juuri muuta kuin minut.
Sitä suuremmalla syyllä en voi olla tällainen, näin epävakaa, yksi surkea, märkä rätti.

Halusin niin kovasti saada hänet.
Minun pitäisi jaksaa paremmin.