Siinä

Väsymys. Toisina hetkinä se tuntuu enemmän, kuin toisina.

Tänä iltapäivänä se pakottaa silmien takana, jyskyttää päätä.
Saa ajatukset tahmeiksi, muistin pätkimään.

Se saa mielessä pyörimään ristiriitaisia ajatuksia.
Onko minulla lupa olla poikki huonosti nukutun yön jälkeen?

Saanko sanoa, että olen väsynyt, kun samaan aikaan tämä on juuri sitä, mitä niin kauan halusin?
Olenko kiittämätön, jos haaveilen kolmen tai edes kahden tunnin yhtenäisestä unipätkästä?

Tänään olen joutunut pinnistelemään Miehen työpäivän ajan.
Enemmän kuin haluaisin myöntää. Välillä — hyvä on, tosi usein — tunnen siitä syyllisyyttä.

Haluaisin olla vauvalle paras versio itsestäni, aina.
Jaksaa leikkiä, puuhata, ilmeillä, hymyillä loputtomiin.

Samaan aikaan tiedän sen olevan mahdotonta.

Myöhään iltapäivästä olen juuri imettänyt vauvan, ja hän makaa kainalossani sängyllä.
Kaiken järjen mukaan seuraavaksi olisi päiväunien aika.

Vauva on rauhallinen, väsyneen oloinen.
Luulen hänen olevan nukahtamisen kynnyksellä, kun hän yhtäkkiä virkistyy ja alkaa hymyillä.

Hän katsoo minuun ja hymyilee kasvot loistaen, omaa kujeilevaa, hassua hymyään.
Ihan kuin aavistaisi tämän olevan yllättävä veto.

Tiedustellessani, mitäs ihmettä hän nyt meinaa, hymy levenee entisestään.
Täyttää pienet kasvot kokonaan niin, ettei milliäkään jää sen ulkopuolelle.

Mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut. Hän vain vaikuttaa olevan liikuttavan tyytyväinen siinä, missä on, minussa kiinni.

Hymyilen hänelle takaisin.
Samalla huomaan itkeväni.

Olen järisyttävän onnellinen.

Väsymyksellä ei ole enää painoarvoa, se on toissijaista. 
Kaikkein onnellisimmaksi tulen, kun näen hänen olevan iloinen.

Tiedän, että niin se on, ja niin tulee aina olemaan, tästä eteenpäin.

Mitään muuta en toivo niin paljon, kuin hänelle elämää, johon hän voi olla tyytyväinen.
Kokea ilon hetkiä, terveyttä, onnistumisia, välittämistä. Mitä ikinä ne hänelle tarkoittavatkaan.

Kuluu muutama päivä.

Harvinaisen yleistyytymättömän, itkuisen illan päätteeksi otan vauvan viereeni sängylle.
Hän imee hetken, muttei halua enempää, minkä ilmoittaa hyvin kuuluvasti.

Hän vääntelehtii levottomana. En tiedä, mikä hänellä on, vaivaako vatsa.
Silitän hänen silkinpehmeää otsaansa, yrittäen saada häntä rauhoittumaan unille.

Sitten hän hiljenee.

Katsoo suurilla suoraan minuun, lukitsee silmänsä omiini.
Se katse lävistää, riisuu täysin paljaaksi.

Hän vain makaa siinä kaikessa rauhassa, ja katsoo minuun vakavana.
Tyynesti, tarkkaan, koko elämänsä minuun luottaen.

Sen asian äärellä tuntee itsensä niin pieneksi.
Ei auta muu, kuin toivoa olevansa luottamuksen arvoinen.

Tunnen, kuinka kyyneleet valuvat valtoimenaan pitkin poskia.

Hän on niin puhdas, niin viaton, niin alussa vasta.
Ja hän luottaa minuun, meihin, koska hänen täytyy, koska se on hänellä soluissa.

Miten uskomatonta on, että hän on nyt siinä.
Että olen saanut hänet, näin valtavan onnen.

Se kaikki saa minut hiljaiseksi.
Tuntemaan asioita, joille ei ole sanoja.

Tyyny kastuu kyynelistä. Vauva ei irrota katsettaan kasvoistani. Nuku vaan, nuku, kuiskailen, en halua hänen hämmentyvän oudosta näystä, vaikka ei se näytä häntä haittaavan.

Ja niin me katselemme toisiamme hämärässä makuuhuoneessa.
Minä sumeita silmiäni pyyhkien, hänen silmänsä kirkkaina kuin talvinen tähtitaivas.

Kunnes pian hänen raajansa rentoutuvat, silmäluomet alkavat lupsua.
Hän vilkaisee minuun vielä kerran, ennen kuin unen maailma vie voiton, kutsuu mukaansa.

Opin, ettei onni ole aina kevyen ilmavana sisällä leijaileva tunne.
Ettei onni oikeastaan tarkoita sitä, että olisi huolista vapaa.

Tässä onnessa ei ole mitään kepeää.

Tämä onni on jykevää, puristavaa, rusentavaa.
Kuin se sukulaisnainen, jonka halauksessa pelkäät joka kerta kylkiluidesi puolesta.

Tämä on painossaan, väkevyydessään vertaansa vailla.

Hän on siinä, vihdoinkin.