Olen havahtunut siihen, että normaalina päivänä noin kymmenen prosenttia minusta uskoo onnistumiseen. Siihen, että tällä kertaa jokin on toisin, että oikeasti tämä kierto päättyisi siihen, että tekisin elämäni ensimmäisen positiivisen raskaustestin.
Yhdeksänkymmentä prosenttia on varma siitä, ettei tämä tähän pääty. Suurimman osan ajasta mukanani kulkee selittämätön tunne siitä, että tässä tulee kestämään vielä.
Kauan.
Tuntuu, että tämä kaikki on vain jonkinlaista erikoista sijaistoimintaa.
Lääkärikäynnit, lääkkeet, ultraäänet, irrotuspiikit, ovulaatio-oireet, ajoitetut yhdynnät.
Se kaikki on vain jotain, mitä väistämättä tulee tapahtumaan tässä pitkässä erilaisten, pakollisten epäonnistumisten sarjassa, joka edessäni häämöttää. Tässä määrittelemättömän mittaisessa aikajanassa, jolloin asiat eivät vain onnistu.
Kuin tämä olisi jotain, mikä täytyy tehdä ensin, pois alta. Olen vähitellen alkanut alistua ajatukseen, että tässä ollaan lähinnä Tekevinään jotain, vähän puuhastellaan vailla minkäänlaista tulosta.
Eikö sen pitäisi olla toisin päin?
Eikö minun pitäisi pääasiassa uskoa tähän ja hetkellisesti menettää uskoni huonoina hetkinä, eikä vain toisinaan tilapäisessä mielenhäiriössä todeta, että niin, voihan tämä onnistua?
Onko tässä kyse lähinnä persoonastani, joka ei luontaisestikaan ole kovin positiivisesti virittynyt, vaan enemmän melankoliaan taipuvainen?
Kuka tähän sitten uskoo, jos en minä? Tarvitseeko jonkun uskoa?
Lääkärille olen yksi sadoista potilaista, ja Mies ei edes halua tietää mitään.
Huomaan asennoituvani tähän välillä samalla tavalla, kuin johonkin omituiseen, näyteltyyn leikkiin.
Nää yrittäis nyt tässä lasta. Sit tää nyt miettis, että hmm, tulinkoha raskaaksi.
Mut ei se sit tullukkaa, sen pitää taas yrittää uudestaa.
Leikkijä tietää, että se, mitä parhaillaan tapahtuu, on vain leikkiä, sitä ei tule ottaa todesta.
Suhtaudun tähän kuin pikkuvanha ala-asteikäinen suhtautuu joulupukkiin. Hän on alkanut ajatella isommassa kuvassa, epäillä. Eihän se voi olla mahdollista. Miten muka voisi? Hän on pikkuhiljaa, vaihe vaiheelta alkanut lähestyä sitä loppupäätelmää, jossa joulupukki taitaa olla vain satua, jota aikuisetkin leikkivät mukana.
Mutta hän ei mahda mitään sille, että jouluaattona jännitys kihelmöi kehossa, tarttuvat laulut raikuvat korvissa ja pienemmät lapset ympärillä pomppivat täpinöissään, katseet täynnä vilpitöntä uskoa.
Joulun taika tempaa mukaansa, toivo herää. Voisiko satujen maailma sittenkin olla totta?
Kun olen juuri oikeassa mielentilassa, minutkin saa hetkellisesti innostumaan.
Uskomaan mahdollisuuksiin, jotka siinä kohtaa näyttäytyvät ihan varteenotettavilta.
Mutta kun se ohikiitävä hetki on ohi, laahustan pettyneenä tieheni, mutisten, että oikeasti en uskonut sekuntiakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti