Alas kaninkoloon

Haluaisin niin epätoivoisesti tuntea jotain erilaista. Jotain, mistä vain tietää, niin kuin kaikkialla toistellaan. Mutta en tunne yhtään mitään, taaskaan.

Mieleen muistuu eräs tilanne useita kuukausia sitten, ensimmäisiltä yrityskuukausilta. Tulin töistä kotiin ja vessassa yhtäkkiä PAM! Todella voimakas, kukkainen tuoksu, erittäin selkeästi erottuva. Mistä se tulee, haistanko käsisaippuan noin voimakkaana, kävikö Mies aamulla suihkussa?
Korostunut hajuaisti, miten kliseistä. Tässä se nyt on, selkeä raskausoire!

Kunnes huomasin pöntön vieressä WC-raikastimen, jonka Mies oli hetken mielijohteesta ostanut ja tietämättäni laittanut aamulla paikoilleen lähtöni jälkeen.
Silloin en tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa.

Nykyään en ole enää niin hyväuskoinen. Viimeisetkin rippeet siitä ovat hävinneet, ne on raadeltu irti lihastaan.

Ainut asia, jonka lopulta tunnen, on tuttuakin tutumpi, kuukautisia hyvissä ajoin enteilevä, tylppä ja hento jomotus alavatsassa. Tiedän varsin hyvin, mitä se tarkoittaa ja mitä se ei tarkoita. Tiedän myös, että sitä on turha surra etukäteen. Surenhan muutenkin tätä kaikkea niin paljon, että se käy jo työstä.
Mutta en pysty hallitsemaan itseäni, vaan putoan. Vajoan alas, alas, aina vain alemmas kaninkoloon, jossa kaikki on karmivalla tavalla nyrjähtänyttä, päälaellaan.

Jossa samaan aikaan kaikki muut naispuoliset ihmiset tällä planeetalla ovat raskaana. Ministerit, urheilijat, julkkikset, tavikset. Puolitutut, tuntemattomat.

Raskaana, raskaana, raskaana, kun selaat uutisia, somea, kun katsot ympärillesi.

Tunnen, kuinka pirstaloidun palasiksi. Minä yksinkertaisesti vain säryn. Ja olen niin lopullisen kyllästynyt kasaamaan itseäni kokoon yhä uudestaan. Keräämään ne samat iänikuiset palaset, laittamaan ne samalla tavalla toisiinsa kiinni uudelleen, tietäen sen olevan todennäköisesti turhaa työtä.
Miksi pitäisi jaksaa tehdä niin taas kerran, mistä löytää voimat siihen?

Entä mitä sitten, kun jo rikkoutuneet palaset särkyvät entistä pienemmiksi palasiksi?
Missä vaiheessa ne ovat jo niin pienissä osissa, ettei niitä mitenkään voi saada liimattua yhteen?

Loppupäivän päässäni soi Apulannan vanha klassikko Koneeseen kadonnut.

"Kipu kuolee huutamalla,
alastomana lattialla.
Miten kauan sitä kestää, 
ei, sitä ei voi tietää.

Kehen sattuu ja kuinka paljon,
siitä kysymys enää tässä kai on.
Kun on saavuttu siihen pisteeseen
ettei mikään ole varmaa."