Pinnan alla

Olen uinut huomaamattani melko pitkälle. Käännyn ympäri ja katson rantaan.
Laituri häämöttää jo kaukana.

Järven pinta on peilityyni, vain minä aiheutan siihen säröjä. Yksinäinen sorsa lentää ylitseni kaakattavaa ääntä pitäen, seuraan sitä katsellani kunnes se katoaa näkyvistä.

Pysähdyn paikoilleni, ja hetken ajan olen vain olemassa.

Tunne siitä, että minua kannatellaan, että vesi jaksaa kantaa minut, on omituisen lohduttava.
Aurinko on maalannut taivaan vaaleanpunaiseksi.

Suljen silmäni. Kuulen ainoastaan hiljaisuuden. Se soi ympärillä, jää sisälleni kaikumaan.
Hetkessä on jotain maagista, pysähtynyttä.

Vaikka päälle päin katsottuna vedessä yhdessä kohtaa oleminen näyttää helpolta, kukaan ei näe että oikeasti sätkin, potkin ja räpiköin pysyäkseni pinnalla.

Vaikka olen viime kuukausien aikana näyttänyt ulospäin hillityltä, sisimmässäni olen käynyt itseni kanssa aggressiivista, monien käänteiden värittämää kamppailua, jossa mustelmilta ei ole säästytty.

Minusta on tullut aikuisiällä todella hyvä pelkäämään. Pettymystä, tuskaa, epätietoisuutta.

Olen tänä vuonna kehittynyt siinä entisestään. 
Se on tunne, jonka puoleen helposti käännyn, kun kadotan suunnan.

Tämä on jo tähän mennessä sattunut, paljon. Mutta onko järkevää jatkuvasti pelätä jo seuraava kipua?
Haluan olla vapaa siitä, edes lyhyen hetken ajan.

Veden viileys hyväilee kehoa, sulkee sen surut ja haavat sisäänsä. Sammuttaa tulipalon, joka on päässyt taas täyteen tuhoisaan liekkiinsä. Joka on viime päivinä polttanut ihollani kuiskien, etten osaa, en pysty, en riitä, en ansaitse, minun ei edes kuulu saada. Että vaikka kuinka yritän tehdä kaiken juuri oikein, teen silti väärin, olen väärin.

Muutamia romahduksia lukuun ottamatta olen ehkäisyn poisjättämisen jälkeen parhaani mukaan yrittänyt esittää rohkeaa Miehen edessä. En ole halunnut käytökseni saavan hänet ahdistumaan entisestään. Ei se mitään, yritetään uudelleen. Ja taas uudelleen. 

Selvitetään, tutkitaan, odotetaan, katsotaan.

Olen ajatellut, että mitä rauhallisemmalta itse vaikutan, sitä rauhallisempi olo Miehelle tulee, etenkin sen jälkeen kun hän tulkitsi alussa ovulaation aikaisen käyttäytymiseni sekopäiseksi – mitä se olikin.

Olen piilottanut sen, miten kovasti minuun sattuu epäonnistua. Olen taitellut tunteeni huolellisesti pieneksi, huomaamattomaksi paperitolloksi ja rytännyt sen taskuun tietäen, että jos se avattaisiin, se levittäytyisi lattialle yhtä suurena kuin maailmankartta. 

Itseltään tunteita on astetta vaikeampaa piilottaa. Olen itkenyt kotona yksin ollessani vessassa, suihkussa, lenkillä, työpaikan vessassa.

Viime aikoina en enää ole osannut tehdä sitäkään.
Mutta olen miettinyt edelleen ajatusta siitä, kuka tähän uskoo, jos minä en usko.

Ehkä minun on vain pysyteltävä pinnalla. Uskottava. 

Siihen, että kaikki vielä järjestyy. Joskus, jotenkin.
Siihen, että jotain hyvää on vielä tiedossa jatkossa. Minullekin. Jopa minulle.

Ehkä en olekaan matkalla ikuiseen pimeyteen, loputtoman kaipauksen täyttämään kadotukseen.

Ehkä tämä on matkani äidiksi.