Selailen vanhoja Me Naiset-lehtiä. Kesäkuun numerossa (2.6.2021, 22/21) Emilia Vuorisalmi kertoo yksinäisistä sinkkuvuosista ,jolloin kumppanin kaipuu sai kaiken muun tuntumaan tyhjältä.
"Erosta näyttelijä Mikko Leppilammen kanssa seurasi sydänsuruja sekä sinkkuvuosia. Oli ikäkriisi ja kiire tehdä lisää lapsia."
Samassa lehdessä Sohvaperunat-sarjasta tunnettu Sanna Pikkarainen kertoo: "Nyt olen ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa esim. biologisen lapsen suhteen alkavat fyysiset rajat tulla vastaan. Ideaalitilanteessa lykkäisin lapsen tekoa vielä 5-7 vuotta." Sannan kriiseilyyn on vaikuttanut myös parisuhteen vakiintuminen. "On pitänyt hyväksyä se, että jos saan lapsia, hankin ne vanhempana. Mutta mullahan on nuori mies, joka jaksaa leikkiä lasten kanssa."
Yksi asia, mikä ei lakkaa raivostuttavasta minua, on lasten hankkimisesta ja tekemisestä puhuminen.
Sanovatko haastaltavat oikeasti niin, vai muotoilevatko toimittajat heidän sanomansa niin?
Sentään Pikkaraisen sanomisiin oli kirjoitettu lieventävä sivulause: "jos saan lapsia".
Haluaisin muistuttaa niin haastateltavia kuin heistä kirjoittavia toimittajiakin, että lapsen saaminen ei ole itsestäänselvyys. Kaikki kun eivät voi valita vapaasti lapsen hankkimisen tai tekemisen ajankohtaa, jonka automaattisena tuloksena on vauva.
Ideaalitilanteessa lykkäisin lapsitoivetta, lapsen yrittämistä, ehkäisyn poisjättämistä?
Miten vaikeaa se on, eletäänhän kuitenkin vuotta 2021, ei 1953?
Vaikka kyseessä on äärimmäisen pieni vivahde, sanoissa piilee suorastaan valtava vaikuttamisen voima. Niiden painoarvoa ei kannata vähätellä, ne sisältävät asenteita, arvoja ja ennakko-odotuksia yhteiskunnasta ja sen jäsenistä.
Sitä, että jotkut ihmiset tosiaan kirjaimellisesti vain hankkivat ja tekevät lapsia, ei mielestäni ole mitään mieltä korostaa mediassa samalla, kun tahaton lapsettomuus koskettaa joka viidettä suomalaista.
Nämä tietyt sanamuodot häiritsivät minua jo ennen kuin edes kohtasin henkilökohtaisesti haasteita tulla raskaaksi. Ne tuntuivat vääriltä, jotenkin groteskeilta. Ymmärsin jo silloin, että nyt puhutaan sellaisista ei-tahdonalaisista asioista, joiden todellista luonnetta ei selvästi ole ymmärretty.
Luonnollisesti en kiinnittäisi niihin läheskään niin paljon huomiota, jos olisin yksi niistä ihmisistä, joka vain päätti hankkia lapsen ja onnistui siinä käden käänteessä.
Mutta kun en ole.
Itse asiassa mitä lapsen yrittämiseen tulee, tehdä-verbi on mielestäni yrittää-verbin ohella ihan kuvaava termi, kun puhutaan intensiivisesta lapsen yrittämisajasta. Mutta me emme Miehen kanssa tee vauvaa. Me todella yritämme tehdä vauvaa.
Ilmaisussa painottuu totuudenmukaisesti toiminta ja se, että välillä kaikessa tuppaa ylikorostumaan, että tässä nyt sitä Tehdään eli suoritetaan. Siis sitä yrittämistä. Näen punaista, jos huomaan tehdä-verbiä käytettävän jossain muussa yhteydessä, kuin nimenomaan lapsettomuuskeskustelussa, raskautumisen haasteisiin viitatessa.
Yhden lehden takakannessa on mainos Ihana vauva-lehdestä. Sen kannessa on violettiin pitsimekkoon puettu, täydellisen pyöreä raskausvatsa. Lehden sisältönä näyttäisi olevan muun muassa täydellinen opas vaunujen valintaan sekä kätilöiden ohjeita synnyttämiseen. Lisäksi löytyy artikkeleja aiheista "Näin seksi muuttuu synnytyksen jälkeen" sekä "Lempeästi eroon yöheräilystä". Lehden mainostetaan olevan "kattava paketti kaikille raskaana oleville, vauvasta haaveileville ja vauvavuotta eläville."
Olen haaveillut lapsesta jo pitkään. Haaveilen edelleen, entistä kovemmin.
Mutta olinko koskaan ihminen, joka voisi ostaa tuollaisen lehden ja selailla sitä hymyillen, haaveisiinsa uppotuneena? En tainnut olla. Olin jo silloin jotenkin kömpelö ja haparoiva, pelottavan tietoinen siitä, mikä kaikki tässä voisi mennä pieleen.
Nykyhetkestä puhumattakaan. Jo pelkkä mainos inhottaa, on kuin huonoa pilaa.
Happamia, sanoi kettu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti