En ajattele näin

Kaupungilla ollessani päätän pistää elämän risaiseksi ja suunnistan läheiseen kahvilaan.
Tilaan porkkanamuffinssin ja juoman, jonka nimi on kutsuvasti Frozen Lemonade, greippiä ja inkivääriä. Se on vaaleanpunainen kasa jäätä, yhtä söpö kuin mainoksessa.

Viereiseen pöytään asettuu perhe kahden lapsen kanssa. Arviolta kymmenvuotias poika kantaa korkeaa kokislasia. Mies työntää pöydän ääreen rattaat, joissa istuu ehkä yhdeksän kuukauden ikäinen vauva. 

Enhän oikeasti tiedä, miten vanha hän on. Hän istuu jo tukevasti, joten kaiketi yli puoli vuotta, mutta selvästi alle vuoden. Kokista juovaa poikaa vastapäätä asettuu nainen, jota poika kutsuu äidiksi. Jää epäselväksi, onko hän pariskunnan yhteinen lapsi vai naisen aiemmasta liitosta.

Kahvilassa soitetaan hitaita akustisia versioita menevistä bilebiiseistä.

"I just need to get it off my chest
Yeah, more than you know
Yeah, more than you know."

Mietin eilistä keskustelua Miehen kanssa. Minua hävetti niin paljon, että olin vähällä jättää koko asian kertomatta. Tunsin niin valtavaa syyllisyyttä, että melkein siirsin kaiken hamaan tulevaisuuteen, kunhan vain ei tarvitsisi kohdata sitä nyt. Mietin, miten voin tehdä näin, pyytää kaiken aiemman lisäksi vielä tällaista.

Keskustelu oli lyhyt ja viileä. Nöyryyttävä, sekä tiedon kertojan että myös sen vastaanottajan näkökulmasta. Sanat levittäytyivät väliimme kuin loputtomiin jatkuva, aava valtameri. Jokaisen lauseen jälkeen piti tehdä uudelleen päätös siitä, että tosiaan aion sanoa nämä sanat hänelle.

Kerroin Miehelle, että hänen siemennesteensä pitäisi tutkia kaiken varalta. Näin saataisiin paremmin selville, millaisilla korteilla tässä kokonaisuudessaan pelataan. On nimittäin mahdotonta tietää, onko kaikki vika minussa ja PCOS:ssani (ja lisäksi kenties jossain muussakin sisälläni), kun Miestä ei ole tutkittu lainkaan.

Tätä varten Miehen pitäisi antaa kotona näyte, jonka minä toimittaisin klinikalle tutkittavaksi. Näyte olisi helpompi toimittaa nyt kun olen lomalla, ja ajankohdallisesti oikeastaan ainut vaihtoehto siihen olisi tulevalla viikolla. Sovimme, että niin tehdään. Mies oli sitä mieltä, ettei asian siirtäminen myöhempään ajankohtaan helpottaisi yhtään mitään, vaikka sitäkin ehdotin.

Olin vatvonut kertomista pitkään, se sai oloni levottomaksi, hermostuneeksi. Tiesin jo etukäteen, että pelkkä ajatus näytteen antamisesta ja tehtävistä tutkimuksista olisi todella ahdistava Miehelle.
Hän olisi muutaman päivän päästä lähdössä kaverinsa kanssa reissuun kotimaassa. Minua häiritsi ajatus siitä, että hän joutuu lähtemään heti sen jälkeen, saamaan siellä tulokset sähköpostiin.
En olisi halunnut sitä.

Matkan aikatauluja sopiessaan hän vielä varmisti, riittääkö suunniteltu kotiinpaluupäivä kiertoni kannalta, sillä heti reissun jälkeen koittaa ovulaatio. Viimeksi se sujui sellaisessa huumassa, että jopa lapsen yrittäminen pääsi ajatuksena lähestulkoon unohtumaan. Tällä kertaa mietin, vaikuttaako näytteen antaminen siihen, korostaako taas kaikkea sitä, minkä ei tarvitsisi korostua yhtään enempää.

"You should know that, baby, you're the best
Yeah, more than you know
Yeah, more than you know."

Greippi maistuu miellyttävän raikkaalta. Jää on alkanut hiljalleen sulaa.

Katson perheensä ympäröimää naista. Hän on vanha. Ehkä 45-vuotias. Mies on useita vuosia nuorempi, vähintään viisi ellei kymmennenkin. He eivät puhu paljoa, vaan istuvat jokainen omissa mietteissään ja syövät ostamiaan kakkupaloja. Mies siemailee jääkahviaan hajamielisenä. Vauvakin on enimmäkseen hiljaa, ääntelee välillä kujeilevasti. Yrittää tarttua veljensä lippalakkiin, jonka tämä tottuneesti vetää syrjään.

Miksi tuo nainen on saanut lapsen, noin vanhana?
Heillä (tai ainakin hänellä) on jo yksi 10-vuotias.

Minä en saa edes sitä yhtä, ja olen vähintään 15 vuotta nuorempi.

Säpsähdän. Välillä tuntuu kuin ulkopuolinen muukalainen ottaisi ajatukseni valtaansa, istuttaisi niihin kaikkea ilkeää ja ikävää, kitkerää ja kelvotonta, josta en meinaa tunnistaa itseäni. Onko se kaikki, mistä jo kerran pääsin eroon, palaamassa takaisin?

Enhän minä oikeasti ajattele näin.
Vai ajattelenko?