Kukaan ei ole
sairastunut,
loukkaantunut,
elinikäisesti vammautunut,
päätynyt velkakierteeseen,
kadonnut,
eronnut,
vahingoittunut,
tuhoutunut,
joutunut onnettomuuteen,
kuollut.
Kukaan ei ole tullut sorretuksi, raiskatuksi, kaapatuksi, kaltoinkohdelluksi tai murhatuksi.
Eikä kukaan ei ole varsinaisesti tehnyt minulle mitään, ei ole
unohtanut,
lähtenyt,
valehdellut,
pelotellut,
suuttunut,
uhkaillut,
haukkunut,
jättänyt,
satuttanut,
pettänyt,
riistänyt,
häpäissyt,
loukannut,
kostanut.
Välillä mietin, mihin kategoriaan tämä suru voisi mennä. Enhän ole lopullisesti menettänyt ketään tai mitään. En terveyttä, puolisoa, ystävää, läheistä, työpaikkaa, toimeentuloa, kotia, vapautta, itsemääräämisoikeutta, koskemattomuutta.
Lapseni ei ole kuollut, häntä ei koskaan ole ollut olemassakaan. Toivoakin on jäljellä, eihän tilanne ole millään tasolla toivoton. Eihän kolmas todellinen yrityskierto, jossa on edes jonkinlainen oikea mahdollisuus raskautua, ole paljon.
Oikeastaan kai yleisellä mittapuulla mitään kovin vakavaa, oikeasti pysäyttävää ei ole edes tapahtunut.
Miten tämä silti voi tuntua näin pahalta?
Jos olisit raskaana, tekisitkö miehellesi isyyspakkausta?
VastaaPoistaHei! Ainakin tässä vaiheessa on vaikeaa kuvitella, että tekisin Miehelle isyyspakkausta. Eihän sitä toki koskaan tiedä. Tällä hetkellä sellainen ei tunnu ajatuksena hyvältä tai luontevalta minusta, ja tuskin hänestäkään.
PoistaVoi Kuu, myötätuntoinen halaus <3 Tiedän niin tasan tarkkaan nää tunteet.
VastaaPoistaOlin yksi päivä tilanteessa jossa oli pariskunta ja heidän ihan vastasyntynyt vauva. Seurasin miten isä ylpeänä hoivasi pientä, jo ensimmäisestä rääkäisystä nosti syliin ja hyssyteli. Vauva oli niin pieni ja suloinen, varmasti vasta parin kolmen viikon ikäinen. Pienen hetken ajan vauva avasi silmät ja tuijotti suoraa silmiini. Niin viaton katse joka osui suoraa sydämeeni. Kyyneleet tulvahti silmiini vaikka yritin räpytellä. Mietin taas sitä miten kaipaan niin pieniä juttuja, jos vain olisi vauva. Kaipaan sitä että voisin katsella lastani silmiin, hymyillä ja miettiä että juuri tuo on omani. Kaipaan sitä että saisin nostaa pienen mytyn syliini lohduteltavaksi. Kaipaan sitä että voisin suukottaa vauvan pyöreitä poskia ja kertoa rakastavani. Kaipaan niin paljon että tekee kipeää.
Olen miettinyt että ehkä olisi aika varata aika ja alkaa selvitellä ongelmia ja sitä miksi raskaus ei ala. Pelottaa vain niin paljon. Pelkään kai jo etukäteen että jos saadaan murskaavia uutisia, niin miten kestän. Vaikka samalla tuntuu typerältä kuukausi kuukauden perään yrittää jotain, roikkua siinä pienessä toivonkipinässä ja silti aina särkyä uudelleen ja ja uudelleen.
Toivottavasti lomasi jatkuu vähän paremmissa fiiliksissä!
-S
S, voin niin sieluni silmin kuvitella tuon tilanteen, jossa olit! En yhtään ihmettele, että olit kyynelsilmin. Kauniisti kuvaat sitä kaipausta, josta saan hyvin kiinni itsekin.. ♥ :'(
PoistaJokaisen täytyy tunnustella, missä se kynnys omalla kohdalla menee, milloin jatkotutkimukset alkavat tuntua luontevalta jatkolta. Silti kannustan sinua siihen.
Ainakin itse koin, että jatkuva, suuresti hämmentävä epätietoisuus sekä ajoittain päässä vilisevät hirveät kauhukuvat söivät minua vielä enemmän, kuin oikean, ajantasaisen informaation saaminen tilanteesta.
Silti ymmärrän hyvin sen valtavan pelon, että mitä jos uutiset olisivatkin todella raskaita kuulla.. Minusta jokainen kuitenkin ansaitsee olla perillä ja tietää todellisen tilanteensa, oli se millainen tahansa.