Ystävän vauva

Ystävän vauva syntyy.

Näen sen ensimmäistä kertaa vain muutaman viikon ikäisenä.
Se on viiden viikon ikäinen, kun yhteisessä ruokailutilanteessa tulee tilanne päälle.

Vauvan vanhemmilla on molemmilla ruokailu kesken.
Vauva alkaa känistä. Itse olen jo syönyt.

Vanhemmat pallottelevat, kumpi saa syödä edes osan ruoastaan lämpöisenä.

"Mä voin ottaa sen", kuulen itseni sanovan, koska niin varmaan kuuluu tehdä.

Ja ehkä salaa vähän haluankin.
En tiedä miksi, haluanko tehdä jonkin kieroutuneen ihmiskokeen itselläni?

Kun saan sen syliin, se on kuin pieni, avuton, silmiään vielä kiinni pitävä koiranpentu.
Se painaa vähemmän, kuin oma lapseni koskaan kohdun ulkopuolella painoi.

Minä vain pidän sitä.

Pidän ja heijaan monotonisesti, yritän olla ajattelematta mitään.
Erityisesti yritän olla tuntematta mitään.

Se ei paina mitään, ja silti tunnen sen kiistattoman olemassaolon käsivarsillani.

Jos tavoitteena on tehdä jonkinlainen masokistinen ihmiskoe, se epäonnistuu.
Mitään reaktiota ei tule, olen nimittäin kieltänyt ne kaikki itseltäni.

Oma lapseni tarkkailee vauvaa kiinnostuneen mietteliäänä.
Katselee sen pieniä kipristeleviä varpaita, ne kiehtovat häntä selvästi.

"Missä sen toinen sukka on?" hän ihmettelee huolestuneena.
Selitän hänelle, että vauvat ovat vähän sellaisia, ettei niillä tahdo pysyä sukat jalassa.

Hän on isoveliainesta, sen näkee kilometrien päähän.

 

Lisää vauvoja vaan

Istun kahvipöydässä puolituttuja äitejä ympärilläni.

Vieressäni istuvan naisen parivuotias esikoinen on päiväkodissa.
Puolivuotias kuopus istuu sylissä tomerana, havittelen lautasliinaa ja kaikkea muuta pöydässä olevaa.

"Olin tuntevinani vähän raskausoireita tossa viime kierrossa", nainen selittää.
"Olin ihan innoissani. Tein jo raskaustestinkin, mut se oli nega, varmaan vaan keho vähän sekaisin vielä."

Keskityn hämmentämään hunajaa teeheni.

"Oli kyl vähän pettynyt olo siinä", hän huokaisee, ja lohkaisee suklaakakustaan palan.
"Harmitti. Ois niin toivonut jo seuraavaa!"

Hän kohentaa vauvaa luontevasti, siirtää sokeripalakipon kauemmas pienistä käsistä.

Vauva ei vierasta yhtään. Toisin kuin oma kaverinsa kanssa palomiesleikkiä ympäriinsä kiitävä entinen vauvani, joka oli tuossa samassa iässä vierastanut jo useamman kuukauden.

Vauva katselee kaikkia ympärillään uteliaasti.
Nainen juttelee pehmeällä äänellä, toimii rauhallisin liikkein.

Hän on saanut jo kaiken.
Vaikka lisääkin on kenties tulossa.

Näytinkö itse vauva sylissäni tuolta, kun olin saanut sen, mistä olin uneksinut vuosia?

Ajattelen, että siinä on ihminen, jolla on kaikki ovet edessään auki. Se välittyy kaikesta hänessä.
Rauha, levollisuus. Hän on ihminen, joka aamulla ajattelee, mitä ihanaa tänään voi tapahtua.

Hänen vieressään istuu ihminen, jonka ympäriltä ovet sulkeutuneet, tai ainakin hyvää vauhtia sulkeutumassa.

"Toisaalta eihän tässä oo kiire, vaikka samalla aattelen että lisää vauvoja tänne vaan heti!"

Hän hörppää kahvikupistaan ja hymyilee säteilevästi.

"Mut onhan tässä aikaa vielä!"