Aukoton ikkuna

Tiedän jo kokemuksesta, miten tässä tulee käymään lähitulevaisuudessa.

Tulen asettumaan taloksi huoneeseen, jossa on yksi aukoton ikkuna.

Siitä on kenenkään vaikeaa nähdä sisään.
On myös vaikeaa nähdä sisältä ulos.

Tulen käpertymään entistä enemmän sisään päin.

Oma maailmani muuttuu vain vaikeammaksi kuvata kenellekään.
Samaan aikaan liu'un kauemmas muiden, raskaana olevien tai toista lasta suunnittelevien ystävien elämästä.

Jälleen kerran en tiedä lähipiiristäni ketään, joka olisi samassa tilanteessa.
Ketään, joilla toiveet lapsiluvusta olisivat näin radikaalisti eriävät.

Tiedän vain heitä, jotka ovat pohtineet jonkin aikaa, onko toisessa lapsessa järkeä, jaksaisiko sen.
Heillä kaikilla on jo kaksi lasta, tai he vähintään odottavat toista.

Plärään keskustelupalstoja, joissa toista lasta haluavat kertovat tilanteesta, jossa puoliso ei halua enempää lapsia. "Se on suru", monet siellä kirjoittavat. Suuri suru, joka täytyy hyväksyä ja käsitellä.

Haluanko sellaisen surun elämääni?
Jos en, mikä on vaihtoehto?

On vaikeampaa löytää yhteistä tarttumapintaa tiettyjen kavereiden elämässä.
Onko meillä kohta enää yhteisiä puheenaiheita?

Tuleeko raskaana olevista ystävästäni niitä, jotka tokaisevat tulevaisuudessa, että eihän nyt yhdessä lapsessa kovin paljoa vaivaa ole? Että kaaoksesta ei ole mahdollista tietää mitään, ennen kuin lapsia on kaksi?

Raskaana oleva ystävä on aina vain huonovointinen.
Samaan aikaan itse olen aina vain surullinen.

Olo on myös omituisen syyllinen.
Ääni päässäni kyseenalaistaa toivetta toisesta lapsesta.

Eikö minulle tosiaan mikään riitä?
Eikö se riitä, että Mies käänsi elämänsä ylösalaisin vuokseni kerran?

Nyt se pitäisi tehdä vielä uudestaan.
Onko se kohtuullista?

Entä jos tulen koko loppuelämäni suremaan ja katumaan, ettei lapsemme saanut sisarusta?

Entä jos lapsemme suree sitä aikanaan?
Alakouluikäisenä tai teininä, ehkä jopa aikuisiässä?

Olisiko se kohtuullista?

Miten sellainen määritellään?

Näen itseni koko loppuelämäni pienessä huoneessa, aukottoman ikkunan edessä.

Kohtuus.
Kohtuuttomuus.

En tiedä, mitä tehdä.

Ihan kamalaa

Joulun jälkeen ystävä kertoo olevansa raskaana.
Esikoisemme ovat samanikäiset.

He ovat yrittäneet rennosti tasan vuoden verran.
Useita kiertoja on jäänyt välistä, kun arki ollut niin täyttä.

Heidän ensimmäinen lapsensa sai aikoinaan alkunsa noin vuorokausi sen jälkeen, kun he olivat päättäneet aloittaa yrittämisen.

Vuoden ajan olen odottanut tätä uutista.
Pelännyt sitä, aavistanut sen tulevan todennäköisesti ennemmin kuin myöhemmin.

Halaan häntä, lausun tukahtuneen onnentoivotuksen.
Halaaminen on oikeastaan melko kätevä ensireaktio, koska siinä voi piilottaa oman ilmeensä hetkeksi.

Hän huokaisee syvään, koko maailman paino harteillaan.

"Joo. Siis tää on ihan kamalaa."

Tavoitan hänen katseensa.

"Siis mulla on niin huono olo. Aivan järkyttävä."

Tuijotan häntä tyhjin silmin.
En tiedä, mitä sanoa.

"Kamalaa. Tämä on kamalaa", hän toistelee.

Mitä pitemmälle hänen raskautensa menee, sitä enemmän se alleviivaa omaa tilannettamme.

Sitä, mitä meilläkin voisi olla, muttei ole.