Hiipien

Ilmeisesti en enää osaa olla ilman ehkäisyä ilman samoja ikiaikaisia maneereja.
Kuin huomaamatta lipsahdan niihin uudelleen.

Ovulaation ajankohdan tunnistaminen.
Pyyhkiessä paperin tarkistaminen.
Kaikenlaisten tuntemusten jatkuva kyttääminen.

Kivistääkö, oliko tuo repäisykipu kyljessä?

Milloin kuukautisten pitäisi alkaa, minkä pituinen kierto on?

Ollaanko nyt ajallaan vai myöhässä, mitä se tarkoittaa, vai tarkoittaako mitään?

Onko tämä nyt kuukautisia edeltävää päänsärkyä vai jotain muuta?

Viikot kuluvat.

Se tulee hiljaa hiipien.
En mahda sille mitään.

Toivo.

Olenhan kuullut tuhat kertaa saman tarinan.
Kaveripiiristäkin tulee nopeasti laskettuna kolme mieleen viimeisen vuoden ajalta.

Ensimmäistä lasta on yritetty jonkin aikaa hartaasti, ehkä jopa vähän ihmetelty, mikä on vialla.
(Kunnes tietenkin on tultu raskaaksi, loppujen lopuksi helpohkosti, ja ilman hoitoja.)

Mutta toinen lapsi lähtee alulle ensimmäisestä suojaamattomasta yhdynnästä.

Voisiko meillekin käydä niin?
Voisinko tulla raskaaksi spontaanisti, ilman hoitoja?

Vaikka samalla tiedän, ettei minulle kävisi niin.
En tullut ilman hoitoja raskaaksi viimeksikään, enkä tule nytkään.

Tarvitsen siihen jo valmiin alkion.
Meillä olisi kolme sellaista, syväjäässä muutaman kilometrin päässä kotoa.

Sen lisäksi tarvitsen kaikki mahdolliset pistokset ja tukilääkitykset.

Mies ei haluaisi palata hoitoihin.
Tiesin sen jo ennen kuin hän tällä viikolla sanoi niin.

Toisaalta, olisiko minusta siihen kuitenkaan?
Elämään kahden lapsen kanssa.

Ei tämä yhdenkään lapsen kanssa mitään riemuvoittoa ole ollut.
Mutta silti.

Haluaisin, että heitä olisi kaksi.

Toivo on yksi inhokkiasiani maailmassa.
En jaksaisi sitä.

Se imee ihmisen kuiviin.
Käyttää ympäriltään elinvoiman, imee kaiken valon itseensä.

Kuin astuisit utuisen autiolle suolle ja toteaisit, että no, eihän tämä upota juuri yhtään.
Tuskinpa on haittaa, jos kävelen vähän.

Jospa yksi askel eteenpäin.

Ja vielä yksi.

Annat itsellesi luvan yhä uudelleen ja uudelleen, etenet aina vähän kauemmas.

Kunnes tulee se hetki, kun huomaat, ettei kumppari enää irtoa.
Olet jäänyt jumiin, etkä pääse enää irti.

Ensin päästän itseni tarkastelemaan mahdollisuuksia, mutta realistisella tavalla.

Voisinko olla raskaana?

Onhan se mahdollista, totean vielä suhteellisen neutraalisti.
Noin teoreettisella tasolla.

Viikon päästä mietin, mikä olisi vauvan laskettu aika, jos olisin raskaana.
Miten kertoisin kaikille. Milloin äitiysloma alkaisi.

Siitä viikon päästä näen taas kaikenlaisia merkkejä samalla tavalla, kuin vuosia sitten.
Niitä samanlaisia aidoilta tuntuvia, mutta todellisuudessa olemattomia, kuin aiemmin.

Ajatus kasvaa päässäni sitä mukaa, kuin sitä ajattelen.
Yhtäkkiä ei tunnukaan enää niin kaukaa haetulta, että olisin raskaana.

Asiaa ei yhtään auta, että tiedän varsin hyvin ensimmäisestä raskaudesta, että hämmentävyyteen asti oireeton alkuraskaus voi olla täysin mahdollinen, ja johtaa terveen lapsen syntymään.

Kun verenvuoto alkaa, ajattelen, etten haluaisi olla tässä.
Ja silti taas olen.

Kehomuistoja

Yhtäkkiä kehomuistot valtaavat minut päivittäin.
Tunnen pitkästä aikaa erilaisia menneisyydestä tuttuja tuntemuksia.

Kivistyksiä, kolotuksia.
Nipistyksiä, kramppeja.

Ne saavat minut uppoamaan omiin maailmoihini.
Niin monta vuotta tunnustelin niitä lähes päätyönäni.

Tunnen ovulaation lähestyvän.
Vuosiksi olin unohtanut kaikki sen merkit.

Olen äärimmäisen hämmentynyt.
En tiedä, mitä minun pitäisi sillä tiedolla tehdä.

Syvälle hermostooni kaiverrettu mekanismi herää:
Nyt pitäisi yrittää! Ei kai tätä mahdollisuutta haluta heittää hukkaan?

Verenpaine ampaisee välittömästi taivaisiin.
Joudun muistuttamaan itseäni, ettei tilanne oli sama, kuin silloin.

Jos päätämme toivoa toista lasta, pakkasen alkiot kai kannattaisi käyttää ensin.
Ihan jo mielenterveydellisistä syistä.

Kun päivät vilahtavat ohi ilman energiaa seksiin, olen salaa helpottunut.
Minun ei tarvitse edes elätellä toiveita, että olisin raskaana.

Tuntuisi pelottavalta palata takaisin toivomisen kehään.
Tietämättä, pääseekö sieltä enää koskaan pois.

Viimeksi hoitojen ja raskauden ajan olin hukassa identiteettini kanssa.
Olin joku, jonka tilanteelle ei ollut nimitystä.

Olin kuin itsellinen äiti, mutta en kuitenkaan, sillä olin parisuhteessa.

Olin kuin yksinhuoltajaksi jäänyt, mutta en kuitenkaan, sillä olin parisuhteessa.

Olin kuin tavallinen, puolisonsa kanssa lasta toivonut nainen, mutta en kuitenkaan, sillä kukaan ei odottanut tai iloinnut kanssani.

Muuttuisiko se, jos lähtisimme hoitorumbaan uudestaan? Ja jos, niin miten?
Voisinko olla uudestaan sellainen, jolle ei ole nimeä?

Nukkuessa alitajuntani tulkitsee ovulaatiokivut omalla tavallaan.
Se palaa aikaan, jolloin viimeksi olen tuntenut vihlaisuja munasarjoissa.

Näen unta, jossa olen raskaana.

Olen vavisuttavan onnellinen.
Niin onnellinen, että voisin läkähtyä, sulaa lammikoksi siihen paikkaan.

Minussa ei ole epäilyksen häivääkään.
En malta odottaa, että pääsen kertomaan kaikille.

Aamulla uni päättyy, mutta tuntemukset jatkuvat.
Joudun muistuttamaan itseäni, mistä ne oikeasti johtuvat.

Kun kuukautiset alkavat, on omituista huomata suhtautuvansa niihin neutraalisti.
Niin pitkään ne olivat hiekkaa heitettynä jokaisen epäonnistuneen hauta-arkun päälle.

Miksi kutsuttiinkaan kuukautisten alkamispäivää?

Jo viiden sekunnin kuluttua muistan.
Kp 1. Kiertopäivä numero yksi.

Kaivan siteitä kaapeista. En ole käyttänyt niitä vuosiin.
Minipillerit ovat pitäneet vuodot poissa kokonaan.

Muistan, kuinka yrittämisaikana välttelin syömästä kipulääkkeitä kuukautiskipuihin.
Halusin kehoni kärsivän siitä, mihin se ei pysty. 

Millaista olisi seisoa taas sen polun alussa?

Miten erilainen siitä tulisi tällä kertaa?