Me tanssimme

Lapsemme on rakastunut yhteen Risto Räppääjä-elokuvaan.
Jokin siinä vetoaa häneen hämmentävän vahvasti.

Kenties värikkyys, näyttelijöiden korostettu puhetapa ja reaktiot.
Lapset päähenkilöinä. Ja musiikki, ennen kaikkea musiikki.

Tarttuvat laulut, niihin liitetyt hauskat koreografiat.
Harva se päivä hän haluaa katsoa ”Ristoo”, vain tätä yhtä tiettyä niistä.

Sunnuntai-iltapäivänä pieni, virkaintoisuudessaan vertaansa vailla oleva sormi nousee ylös.

Osoittaa ensin iskää, niin kuin aina.
Sitten se siirtyy minun kohdalleni.

”Äiti tanssii!”

Ja me tanssimme.
Mieskin, joka ei koskaan, missään tilanteessa tanssi.

Lapsi katsoo meitä molempia vuorotellen.
Hänen koko naamansa loistaa.

Hänen pieni kehonsa hakee rytmiä olohuoneen matolla.

Hän hytkyy, pomppaa, pyörii.
Nauraa, hihkuu innoissaan.

Hän tekee kaiken itselleen (ja taaperoille) tyypilliseen tapaan:
Täysillä tai ei ollenkaan.

Aurinko paistaa ikkunoista sisään, antaen lupauksen lisääntyvästä valosta.

Ja me katsomme toisiamme, tanssimme kukin omalla tyylillään, typerä virne kasvoillamme.

Hän ei tarvitse oikeastaan mitään muuta, kuin meidät.
Ei hienoja leluja, ei Leos Leikkimaata, ei itsetehtyjä syntymäpäiväkutsukortteja.

Kun hänellä on meidät, hänellä on kaikki.

Ja hänellä on.

Haulikolla täyteen surua

Perhekerhossa kuuntelen, kun kaksi äitiä ja yksi isä puhuvat toisen lapsen haluamisesta ja siihen sopivasta ajankohdasta.

”Nii, onko se sit kuitenki parempi, että ois toinen jo päässyt vaipoista eroon..” pohtii toinen äideistä.

”Joo, kyl se vähän mietityttää et nytkö sit jo toista tähän heti perään”, isä huokaisee.

”Me ainakin ollaan ajateltu, ettei liian iso ikäero oo kiva. Kyl me halutaan se pieni ikäero. Kaks vuotta ois just hyvä varmaan”, sanoo minulle tutumpi äiti.

Parin kuukauden kuluttua hän on raskaana.

”Joo tää oli kato tosi kätevä tähän kohtaan. Mä aloin laskea tätä silleen, että vauva syntyis just muutama kuukausi ennenkun Elmeri täyttää kaksi. Niin mun mies saa sit pidettyä vanhempainvapaansa Elmeristä. Saadaan olla koko perhe monta kuukautta yhdessä kotona vauvan ja Elmerin kanssa.”

Tuijotan häntä ilmeettömänä, näkemättä mitään.

”Niin mä sit aattelin, että no NYT”, hän hymyilee.

Sä sit aattelit, että no nyt.

Vauvauutisia on kuulunut tasaiseen tahtiin jo viime kesästä lähtien.

Tahattoman lapsettomuuden aikana ajattelin, että jos joskus saan oman lapsen, uutiset eivät koskettaisi enää samalla tavalla, koska niihin liittyvä kipu on hävinnyt.

Olin väärässä.
Siinä, ja monessa muussakin asiassa.

Olen itkenyt autossa kuultuani hyvän ystävän uudesta raskaudesta.

Itkenyt sitä, että haluaisin haluta toista lasta.
Sitä, etten uskalla haluta.

Sitä, etten tiedä, miten siitä selviäisin.
Miten me selviäisimme.

Sitä, etten todennäköisesti tule saamaan edes mahdollisuutta yrittää.
Sitä, että kaikesta huolimatta tiedän, että haluaisin yrittää.

Kaikkein eniten vauvauutisissa sattunut se, mitä ne niin räikeästi alleviivaavat:
Olen erilainen kuin muut. Olen pärjännyt huonommin, kuin muut.

Muille vauvavuosi oli ehkä ajoittain hiukan raskas, mutta ei mitään sen kummempaa.
Ei mitään sellaista, minkä vuoksi toivetta toisesta lapsesta täytyisi miettiä tarkemmin, harkita, pohtia.

Minulle se oli jotain ihan muuta.

Miksi niin monille muille vaikuttaa olevan ilmiselvää toivoa toista lasta?
Miten he pystyvät siihen?

Minulle he näyttäytyvät rohkeuden tasoltaan kuin maagisina, muinaisina viikinkisotureina.
Itse olen se heidän uljaiden hevostensa kavioiden alla vilistävä rotta.

Meillä on kolme alkiota pakkasessa.
En tiedä, mitä niille tulevaisuudessa tehdään.

Joskus meidän täytyy päättää.
Se tieto itsessään tuntuu musertavalta.

Pelkkä ajatus keskusteluista, joita joudumme käymään, saa minut voimaan pahoin.

Tiedän Miehen mielipiteen.
Hän ei halua toista lasta. Eihän hän alun perin halunnut tätä ensimmäistäkään.

Hän on nähnyt, miten pahaa vauvavuosi meille teki, erityisesti minulle.
Hän ei ikimaailmassa haluaisi kokea sitä uudelleen.

Ei ottaa sitä riskiä, että tällä kertaa kaikki menisi vielä huonommin.
Mitä ikinä se tarkoittaisikaan, siitä hän ei haluaisi ottaa selvää.

Luulin, etten lapsen saatuani kykenisi kokemaan toisten raskausuutisista aitoa surua.
Sellaista surua, joka tuntuu kaiken alleen peittävältä, kuristavalta, hukuttavalta.

Kyllä pystyn, selvästikin.

Tahattoman lapsettomuuden aikana tuntui siltä, kuin joku olisi ampunut minuun ison reiän.
Kliseisesti sanottuna sisälläni oli valtavan iso aukko, joka humisi tyhjyyttään, ja jota särki jatkuvasti.

Se kasvoi umpeen, kun sain lapsen.

Mitä en tiennyt, oli se, että minuun oli vuosien varrella ilmestynyt myös pienempiä aukkoja.
Joka puolelle hajautuneena, laajalle levittäyneenä, massiivista tuhoa tehneenä.

Minut oli ammuttu täyteen surua haulikolla.

Ne reiät eivät mene umpeen.
Ne tulevat esiin mitä omituisemmissa hetkissä ja tilanteissa.

Vaikka silloin, kun joku kertoo ajatelleensa, että NO NYT.

Ne kulkevat mukanani aina.

Sain sen kaiken

 

Mitä tänne kuuluu, ovat monet kyselleet.

Lapsi kasvaa ja kehittyy. Keksii joka päivä kaikenlaista uutta, niin hyvässä kuin pahassa. Puhetta on alkanut viimeisen kuukauden sisään tulla valtavat määrät, uusia sanoja ilmestyy päivittäin useita.

Hän on uusissa tilanteissa ja uusien ihmisten kanssa hitaasti lämpiävä hiljainen tarkkailija, kuten isänsä. Tuttujen kesken äärimmäisen herkästi syttyvä, innostuva ja kovaääninen, kuten äitinsä.

Hän palvoo isäänsä, haluaa tehdä kaiken juuri samalla tavalla kuin hän. On ilmiselvää, että he ovat toistensa mielessä aina ensimmäisenä ja viimeisenä. Minne he ikinä menevätkin, yhdessä tai erikseen.

Olen saanut masennusdiagnoosin ja aloittanut mielialalääkityksen sekä viikoittaisen terapian.
On ollut pitkä tie hyväksyä, että minä todella sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen.

Minä. Kaiken tämän jälkeen.

Eräs ystäväni totesi, että hänen mielestään kaiken kokemani huomioon ottaen olisi pikemminkin ihme, jos en olisi sairastunut masennukseen, kuin se, että sairastuin.

Aloitan vuoden alusta osa-aikaisesti työt ja lapsi aloittaa osa-aikaisena päivähoidon. Olen kipuillut asiaa loputtomiin, mutta toivon, että lopulta tämä ratkaisu antaa meille molemmille mukavaa vaihtelua arkeen.

Joskus vuosia sitten ostamani body sopii nyt lapselleni.
Kun puin sen ensi kertaa hänen päälleen, katsoin sitä pitkään.

Se oli vuosikausia muovipussissa työnnettynä vaatekaappini perimmäiseen nurkkaan.
Juuri nyt se on pyykkikorissa käytön jäljiltä, eikä yksi sitkeä tahra meinaa millään lähteä.

Sain lopulta sen, mistä haaveilin niin kauan, niin kovasti.

Sain lapsen rakastamani ihmisen kanssa.
Minusta tuli äiti.

Minulla on lapsi, joka leikkii duplolegoilla. Niitä löytyy milloin mistäkin, myös joulukuusesta.
Lapsi, joka rakastaa juoksemista, Pupuaan ja kaikenlaisia työkoneita kaivinkoneesta roska-autoon.

Miltä se oikeasti tuntuu, millaista se on?

En koskaan ennen nauttinut elämästäni yhtä paljon samalla kun tunnen uupuvani sen alle.

En ole koskaan ennen ollut yhtä väsynyt.

En ole koskaan ennen tuntenut itseäni ja elämääni yhtä tarpeelliseksi.

En ole koskaan ennen halunnut yhtä palavasti olla yksin. Tehdä ihan mitä vain, käydä kaupassa, suihkussa, imuroida, siivota pahamaineinen ulkovarasto. Kunhan vain se tapahtuu rauhassa, keskeytyksettä, omaan tahtiin.

En ole koskaan ennen huvittunut yhtä usein arjessani, kaikinlaisissa pienissä ja ohimenevissä hetkissä.

En ole koskaan ennen tuntenut yhtä suurta raivoa ketään kohtaan, kuin omaa lastani.

En ole koskaan ennen tuntenut yhtä suurta iloa jonkun toisen ilosta tai onnistumisesta, kuin oman lapseni.

En ole koskaan ennen kerännyt (ja etsinyt) vastaavalla tahdilla kaksikymmentä kertaa päivässä iänikuisen samoja tavaroita paikoilleen, uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, aloittaakseni taas alusta.

En ole koskaan ennen ollut yhdessä hetkessä aivan hurmaantunut jonkun ihmisen söpöydestä ja toisessa hetkessä kahdenkymmenen minuutin päästä täysin kypsä hänen tahtomisiinsa, "auttamiseensa" tai yleiseen järjenjuoksuunsa.

En ole koskaan ennen ymmärtänyt, miten järjettömän paljon säätöä sisältyy normaaliin pikkulapsiarkeen. Kaikki se metatyön, aikatauluttamisen, organisoinnin, siivoamisen, ennakoinnin määrä. Mitä tehdään tänään ja huomenna, kumpi on lapsen kanssa silloin, mitä olisi kaikista tärkeintä saada tehtyä.

En ole koskaan ennen katsonut jotakuta tai hänen käytöstään niin suurella mielenkiinnolla ja ylpeydellä. Mitähän se seuraavaksi keksii?

En ole koskaan ennen tuntenut näin paljon syyllisyyttä. Kaikesta. Mistä vaan.
Mitä olen tai en ole. Mitä teen tai en tee. Mitä tunnen tai en tunne.

En ole koskaan ennen tiennyt, että ne kaikki kuvitelmat, joita kipeinä lapsettomuusvuosina pyörittelin päässäni. Merkit, joita olin näkevinäni kaikkialla. Siitä, että lapsen kanssa olen hyväksytympi, näkyvämpi, tärkeämpi, enemmän olemassaoleva kuin ilman. Että ne eivät olleet kuvitelmaa.

Ne tietynlaiset lempeät hymyt ja katseet, joita näin lapsen kanssa liikkuvien saavan tuntemattomilta ihmisiltä, missä tahansa. Ne myönnytykset työpaikalla, saatu sympatia kaveripiirissä, korostunut kiinnostus sukulaisilta, ymmärrys vierailta. Ne aavistukset, joiden toivoin olevan suureksi osaksi vain omassa päässäni, johtuvan tilanteestani, joka vain kärjistää näkemään kaikenlaista.

En ennen tiennyt, että ne ovat kaikki tässä yhteiskunnassa totta.
Se todella on niin, valitettavasti. Vaikkei se saisi olla niin, sen ei kuuluisi olla niin.
Onneksi en silloin tiennyt.

Jos jotain olen oppinut, niin sen, että lapsen saaminen, vauvavuosi ja pikkulapsiaika yleensä voivat olla suurten ristiriitojen ja vastakohtien aikaa. Ihanaa, mutta kamalaa. Ainakin itselleni ne ovat sitä olleet.

Ja se on ihan okei.
Niin voi olla, vaikka menneisyys olisi mitä tahansa.

Jos joku väittää muuta, häntä ei pidä uskoa.
Kiitollinen voi olla vaikkei aina jaksaisi, rakastaa voi samaan aikaan kun ahdistaa.

Kiitän sydämestäni kaikkia kuulumisten kyselijöitä ja täällä blogissa edelleen vierailevia.
Haluaisin kertoa niin monesta asiasta, mutta aikaa ja voimavaroja on hyvin rajatusti.

Toivotan rauhallista, mahdollisimman stressivapaata ja omannäköistä joulua.

Ennen kaikkea toivon, että jokainen lasta toivova saisi vielä joskus viettää joulua lapsensa kanssa.
Sydämeeni ei lakkaa sattumasta niiden puolesta, jotka eivät saa.

Jalkapallo

Tänä kesänä takapihallamme on jalkapallo.

Tahattomasti lapsettomana minulla oli tapana tarkastella kävelylenkeillä ihmisten pihoja. Ajauduin tekemään sitä etenkin kesäisin.

Tunsin katselevani sisään sellaiseen elämään, johon minulla ei ollut muuta pääsyä.

Ehkä eniten kaikista näyistä satuttivat juuri ne pihat, jotka olivat tällä hetkellä hiljaisia, vaan eivät selvästikään kauaa.

Hiekkalapiot olivat jääneet ämpärin kanssa esille.
Oli lähdetty päiväunille, ehkä väli- tai iltapalalle.

Potkulaudat, traktorit ja trampoliinit tönöttivät nurmikolla irvokkaina, suorastaan maireina.

Noillakin on.
Ja noilla.

Hei, tuolla on talo, jossa ei ole mitään merkkiä lapsesta!
Paitsi tuo autotallin takana oleva pitsiverhoinen leikkimökki.

Ne olivat mielessäni onnistuneiden ihmisten pihoja.
Niiden, jotka olivat saavuttaneet elämässään sen tärkeimmän.

Eilen illalla huomasin, että takapihallemme oli unohtunut lojumaan Miehen jalkapallo. Hän oli potkinut sitä poikamme kanssa aiemmin päivällä.

Mietin ensin pitkään, miksi näky tuntui minussa niin oudolta.

Sitten ymmärsin.
Meidän pihastamme oli tullut sellaisten ihmisten piha.

Tänään, lapsettomien lauantaina, mietin kuitenkin ennen kaikkea yhtä kohtaamista muutama viikko sitten.

Olimme poikani kanssa kahvilan kassalla.
Hän istui ostoskärryissä.

Edellämme oli kaksi iäkästä rouvaa, kaikesta päätellen ystävättäret.
Toinen rouvista oli jo maksanut ja lähtenyt tarjottimensa kanssa etsimään mieluisaa paikkaa.

Toinen rouvista oli maksamassa omaa kakkupalaansa.
Hänen silmänsä hakeutuivat poikani silmiin, ja jäivät kiinni.

Hän ei yksinkertaisesti saanut irroitettua katsettaan pojastani.
Poika tuijotti häntä takaisin uteliaan vakavana.

Rouvan kasvoille levisi aseistariisuva hymy.
Hän vaikutti unohtavan tyystin ajan, paikan ja tilanteen, missä oli.

”Voi oletpa sinä niin suloinen”, hän henkäisi.
Poika jatkoi tuijottamistaan suurilla tummilla silmillään.

Seurasi monenlaisia asiaan kuuluvia kysymyksiä.

Minkäikäinen poikani on. Sanooko jo sanoja. Käveleekö.
Ja minkäsväriset nuo silmät oikeastaan ovatkaan, nyt kun tarkemmin katsoo?

Kaiken tämän ajan hän tuijotti poikaani lumoutuneena, täysin kahvilan hälinän, takanaan kasvavan jonon ja odottavan ystävättärensä unohtaneena.

Hänen katseessaan oli jotain erityistä, mistä en kuitenkaan saanut kiinni.
Niin loputtoman pehmeää, hellää. Kuin poikani olisi ollut ihmeellisin asia, jonka hän on nähnyt.

Kaiken pysähtymisen ja ajan arvoinen.

Ja samaan aikaan katseessa oli jotain muuta.
Jotain, mitä en osannut sanallistaa.

Samaan aikaan hämmentyneen oloinen kahvilan työntekijä yritti kassalla saada selvyyttä, mitä minä haluan tilata.

En tietenkään halunnut vaikuttaa epäkohteliaalta tai töykeältä, enkä antaa kuvaa, että rouva jollain tapaa häiritsisi tai olisi tielläni, joten vastailin parhaani mukaan vuoroin rouvan ja vuoroin kassatyöntekijän kysymyksiin rouvan seisoessa edelleen siinä paikalla, johon hän oli niille sijoilleen seisahtunut kohdatessaan lapseni. Siinä, missä oikeastaan minun kuuluisi olla ja maksaa tilaukseni.

”Sinä katsot minua niin tarkasti, voi hyvänen aika”, hän huokaisi.
Poika jatkoi tuijottamistaan.

”Mikä hänen nimensä on?” hän kysyi. Kerroin. ”Hauska tutustua”, hän esittäytyi koskettaen pientä kättä lempeästi, ”minun nimeni on Kaisa (nimi muutettu).”

Hymyilin. Juttelimme vielä hetken.

”Minulla kun ei ole omia lapsia”, hän sanoi lopuksi hiljaa.
”Eikä tietysti lapsenlapsiakaan.”

En keksinyt muutakaan sanottavaa, joten nyökkäsin, ja sanoin ”niin”.
Ymmärsin nyt, mitä hänen katseensa oli täynnä.

En tiennyt oliko se surua, vai pikemminkin haikeutta.
Sen tiesin, että siinä oli kaipausta.

”Oikein hyvää päivänjatkoa teille”, rouva toivotti lopuksi.
”Kiitos samoin teille.”

Tänään mietin häntä ja sitä, että minullekin olisi voinut käydä niin.

Se voisin aivan hyvin olla myös minä, joka aina vain, vuodesta toiseen katselee jalkapalloja toisten takapihoilla. Joka vuosikymmenten päästä kohtaa kahvilassa samanlaisen lapsen, samalla tapaa.

Saavuttamattomasta lumoutuen.

En surullinen

On ollut aikoja, kun blogi ei ole viikkokausiin käynyt edes mielessäkään.
Jolloin kaikki ylimääräinen on tuntunut sietämättömältä kuormalta, täysin ylitsepääsemättömältä.

On ollut myös aikoja, kun olen miettinyt blogia päivittäin.
Sitä, että on niin monia asioista, joista haluaisin jaksaa kirjoittaa.

Viime aikoina blogi on käynyt mielessä yhä useammin.
Se, haluaisin sanoa edes jotakin.

Vaikka edes vähän, jostakin.

Tiedän, että kuukausien hiljaiselosta huolimatta täällä käy päivittäin hämmentävä määrä ihmisiä kurkkaamassa, onko tullut mitään uutta. Kenties joku vasta tutustuu juuri löytämiinsä teksteihin.

Lapsemme oppi nukkumaan öitä vajaan vuoden ikäisenä.

Sitä ennen olin herännyt keskimäärin noin kahden tunnin välein, jokaikinen yö. Kuukausi toisensa jälkeen, kuunnellen milloin keneltäkin milloin mitäkin, minkä jälkeen aivan varmasti helpottaa.

Kun saa aloittaa kiinteät ruoat, niin varmasti helpottaa.
Ei helpottanut.

Kun lapsi lähtee enemmän liikkumaan, niin varmasti helpottaa, kun hän väsyy enemmän.
Ei helpottanut.

Kun lopettaa yöimetykset, niin varmasti helpottaa.
Helpotti hetkeksi, kunnes tuli eroahdistuskausi numero 29.

Viimeisen vuoden aikana olen oppinut monenlaista väsymyksestä.
Kuten esimerkiksi sen, että aiemmin en tiennyt siitä yhtikäs mitään.

Maanantaiaamut töissä pitkäksi venähtäneen sarjamaratonin jälkeen.
Töihin paluu kesäloman jälkeen, kun lomaunirytmi vielä väittää, että klo 22 on hyvä aika lähteä lenkille.

Ne tuntuvat toki hetkellisesti ikävältä ja raskaalta, mutta krooninen, massiivinen unenpuute on eri asia.

Kun väsymys saavuttaa tietyn pisteen, on hyvin vaikeaa olla enää ajattelematta mitään muuta, kuin sitä, miten väsynyt juuri sillä hetkellä on.

Silloin elämästä tulee pelkkää hetki kerrallaan selviytymistä.
Minuutista toiseen, tunnista toiseen, päiväunista toisiin.

Muistan edelleen poikani ensimmäiset pitemmät unipätkät.
Oma viiden tunnin yhtenäinen unipätkä tuntui uskomattomalta.

Kävin katsomassa klo 04.00, onko hän vielä elossa pinnasängyssään, omassa huoneessaan.

Muistan ensimmäiset kokonaiset yöt.
Ne olivat pelkkää euforiaa.

Voiko ihmisestä todella tuntua tältä? toistelin sekä mielessäni että ääneen.
Onko minusta tosiaan joskus aiemminkin tuntunut tältä? Jos on, niin en muista sellaista enää?

Olo oli äärettömän helpottunut.

Mieliala koheni huimasti. Suurin ahdistuksen terä taittui nopeasti.
Jaksoin tehdä päiväunien aikana muutakin, kuin vain kerätä itseäni tai sitä, mitä siitä oli jäljellä.

Toki niin kuin aina kun on kysymys pienestä lapsesta, kaikki on jatkuvassa muutoksessa.

Useita viikkoja jatkuneen loistokkuuden jälkeen meillä on nukuttu välillä hyvin, välillä huonosti ja välillä todella huonosti. Ei kuitenkaan enää samalla tavalla huonosti, kuin ennen.

Olemme lapsen kanssa olleet molemmat koko alkuvuoden ärsyttävästi on-off-kipeinä, ja se on tietenkin vaikuttanut uniin. Kuitenkin pohjavire öissä on ollut toiveikas. Taito nukkua ei ole kadonnut mihinkään.

Pitkään vastasin kaikille kysyjille, että meille kuuluu hyvää, niin paljon parempaa, kuin ennen.
Jaksan päivät paljon paremmin. Tunnen, kuinka kehoni elpyy, toipuu kokemastaan.

Minä olin vain niin väsynyt, totesin tuntien salaa selittämätöntä helpotusta.
Ei minussa olekaan mitään sen enempää vialla. Se oli vain väsymystä.

Noh.

Nyt tiedän, ettei se ihan niin ollutkaan.

Tämä ei ole pelkkää väsymystä, olen siitä varma.

Mitä tämä tuntemani ahdistus tarkalleen ottaen on, sitä en vielä tiedä.
Mutta se on olemassa, edelleen. Huolimatta siitä, että nukun nykyään tuhat kertaa paremmin.

Minulta on kerran kysytty suoraan vauvavuoden aikana kysymys, joka on epäilemättä ollut äänettömänä useampien huulilla, heidän kuunnellessaan meidän kuulumisiamme.

"Kaduttaako?"

En voi väittää, etteikö joinain yön pimeinä tunteina olisi tullut mieleen, että oliko missään tässä mitään järkeä. Helpommallakin elämässään olisi voinut päästä, ja ihan omilla toisenlaisilla valinnoilla.

Mutta vastaukseni on silti sama:
Ei kaduta.

Olen ahdistunut, ylikierroksilla ja erinäisiä ristiriitaisia syyllisyydentuntemuksia täynnä.
Lisäksi olen elänyt viimeisen vuoden tavoistani poiketen hyvin vahvasti hetkessä, päivästä toiseen.

Mutta (ensin sosiaalisesti ja sitten) tahattomasti lapsettomana olin kertakaikkisen, pohjattoman surullinen. Kokoajan. Elin elämääni kaiken aikaa menneessä tai vaihtoehtoisesti kaukana tulevassa, pysähtyen äärimmäisen harvoin juuri meneillään olevaan hetkeen.

Halusin lasta niin kovasti, etten usko, että mikään muu olisi saanut sitä surua sammumaan.
Sitä surua, elämäni suurinta, ei enää ole.

Tänään en ole surullinen.
Enkä enää pelkää.

Enemmän kuin tuhat sanaa

Pää on väsymyksestä pehmeä.

Yöt sujuivat jo paremmin, muutamia kertoja suorastaan loistavasti. 

Se järjetön euforia, jonka 6-7 tunnin yhtenäisestä unipätkästä voi saada.
(Toki havahduin pari kertaa siihen, miksei kuulu mitään. Kerran kävin katsomassa, hengitetäänkö pinnasängyssä vielä.)

Se sai pohtimaan, millainen oloni mahtaisi olla, jos olisin nukkunut jo pitempään paremmin.

Jos näitä öitä olisi takana jo viikkoja, ehkä kuukausia.
Miten voisin fyysisesti? Entä henkisesti?

Jo yhden hyvin nukutun yön jälkeen oli kuin joku olisi vihdoin sytyttänyt valot päälle. Tällaiseltäkö elämä voi tuntua, ihmettelin ääneen. Olin jo ehtinyt unohtaa, millaista sen on mahdollista olla.

Sitten tapahtui sitä kuuluisaa Jotain.
Ja sitten saimme vielä päälle flunssan.

Nyt olemme luisuneet takaisin alkutekijöihin.

Takaisin siihen samaan kierteeseen, jossa pitäisi jaksaa tehdä asioille jotain, jotta yöt sujuisivat paremmin. Pitäisi jaksaa tehdä muutoksia, jotka ehkä auttavat, ehkä eivät.

Mutta kun ei vain jaksa.

Kaikki voimat ovat jo tällä hetkellä käytössä, eikä niitä ole yhtään ylimääräistä.
Myös vara-akut huutavat tyhjyyttään.

Neuvolan mukaan vauvamme on eroahdistunut, eikä siksi hyväksy isäänsä esimerkiksi öisin lohduttamaan. "Sekin on vaihe", neuvolasta kerrottiin. "Hyvä uutinen on, että se menee ohi".

Kukaan ei vain tiedä, milloin.
Tunnin vai kahden kuukauden päästä.

Jos rehellisiä ollaan, välillä iltaisin tuntuu siltä, kuin olisin hukkumassa.
Etten jaksaisi enää yhtään, kun ei ole enää mitään, mitä antaa.

Uin mustassa, tahmeassa mönjässä. Se ympäröi minut kokonaan, ulospääsyä ei ole.
Pyristelen itseni tainnoksiin, haukon happea, kauhon kaikin voimin pysyäkseni pinnalla.

Mutta ei auta. Vauvalle on tehtävä jatkuvasti monenlaisia asioita, joihin kelpaan vain minä.
Hänet on laitettava illalla nukkumaan. Kun hän havahtuu, häntä on yritettävä tyynnyttää, saada jatkamaan unta.

Jotkut sanovat, että häntä pitäisi vain "koulia" uudelleen sietämään Miestä öisin.
Kuten teimme jo kerran viime vuoden puolella, tuloksenamme parempia öitä.

Sen lisäksi, ettei kumpikaan meistä - en minä eikä Mies - meinaa fyysisesti jaksaa tehdä sitä uudestaan, minun on äärimmäisen vaikea sietää vauvan itkua.

Se saa etenkin pitempään jatkuessaan minut sellaisen ahdistuksen valtaan, että jokin särkyy sisälläni.
Hätäännyn, alan voida pahoin, olemassaolosta tulee sietämätöntä.

Taannoin etsin tietoa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Minulla ei ole (ainakaan vielä) diagnosoitu sellaista. Nämä ovat veteen piirrettyjä viivoja, neuvolapsykologini sanoi tarkoittaen rajaa pitkään jatkuneesta kuormituksesta (väsymyksestä, hormoneista sekä yleisestä mullistavasta elämänmuutoksesta) johtuvan mielialaoireilun ja diagnosoitavissa olevan synnytyksen jälkeisen masennuksen välillä.

Mutta olen melko varma, että jotain sellaista tässä on.

Törmäsin englanninkieliseen aiheesta kertovaan sarjakuvakirjaan nimeltä "Dear Scarlet - The Story of My Postpartum Depression" , jonka on tehnyt kiinalais-kanadalainen Teresa Wong.

Googletin ahnaasti kaikkia kirjan sisällöstä saatavilla olevia kuvia, sillä harmikseni sitä ei löydy kirjastosta. Harkitsen ostavani sen e-kirjana Amazonista, jotta pääsisin lukemaan kokonaisuuden.

Kuvat nimittäin puhuttelivat paljon. Tämä kuva on Google-haun tulos kyseisen kirjan yhdestä sivusta.

Se on kuva, joka puhutteli kaikista eniten.
Vihdoin jotain, mikä kuvastaa sitä kaaosta, mitä päivittäin tunnen.

Enemmän kuin tuhat sanaa, sen kuva todella kertoo.

 

Kohta on joulu

 
Edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt kuukausia.
Kohta on jo joulu.

Muutamia kyselyitäkin on tullut blogiin, miten meillä menee.
Se on lämmittänyt mieltä kovasti.

Syy, miksi en ole kirjoittanut, ei ole se, että aika olisi vain lentänyt vauhdilla eteenpäin.
Että päivät olisivat vain vierähtäneet ohi huomaamatta.

Oikeastaan päinvastoin.
Välillä päivät ovat kulkeneet niin hitaasti, että sitä on vaikea kuvailla.

Viime kuukaudet ovat olleet itselleni vaikeita.
Voisi kai sanoa, että vaikeimpia koko vauvavuodesta.

Olen kamppaillut hyvin ristiriitaisten tunteiden ja ajatusten aallokossa.

Olen miettinyt monesti, mitä vastata, jos kysytään, mitä kuuluu.
Mitä sanoa, miten kuvailla tätä, millaista elämäni tällä hetkellä on, mitä sisälläni tunnen.

Olen miettinyt, mitä tänne kirjoittaisin, jos joskus päiväuniaikaan mahdollisesti jaksaisin.

OIen halunnut olla rehellinen, se on selvää.
Ehkä juuri siksikin lauseita on ollut vaikea aloittaa, valikoida ensimmäisiä kirjaimia.

Ehkä minua myös jollain tavalla hävettää.

En tiedä, onko se juuri oikea sana, mutta tuntuu, ettei minulla olisi oikeutta tuntea näin.
Kokea asioita, niin kuin koen.

Olin valmis tekemään melkein mitä tahansa saadakseni hänet.
Ja nyt hän on siinä.

On vain ollut vaikeaa.

En voi sanoa, että elämäni raskainta aikaa, koska tahaton lapsettomuus ja sitä edeltävät vuodet olivat ihan eri tasolla kuormittavia, nimenomaan henkisesti.

Mutta vaikeaa siitä huolimatta.
Viime aikoina olen yrittänyt uskaltaa sanoa sitä myös ääneen, esimerkiksi kuulumistenkyselijöille. 

Sanomattakin selvää, etten koskaan ole tuntenut tämäntasoista väsymystä.

Sellaista, mikä ei lähtisi pois, vaikka saisin nukkua läpi kokonaisen yön, kaksi, kolme tai seitsemän.
Sellaista, joka lävistää tajunnan, hajauttaen kaikki ajatukset omituiseksi sekavaksi puuroksi.

Joka saa istumaan sohvalla päiväuniaikaan niin lamaantuneena, ettei kykene tekemään mitään.

Ei nukkumaan, syömään, lepäämään, rentoutumaan, lukemaan, kirjoittamaan, katsomaan sarjaa.
Kun pelkkä paikallaan oleminen ja istuminen on jo suorituksena melkein liikaa, kykyjen ja pystyvyyden äärirajoilla, rimaa hipoen.

Vauvavuosi on ollut raskaampi, kuin mitä olin odottanut.
Enkä mielestäni rakennellut erityisen ruusunpunaisia, epärealistisia kuvitelmia siitä.

Silti olen jaksanut huonommin, kuin olin kuvitellut.
Olo on tähän liittyen epämääräisen pettynyt, ja samalla syyllinen.

Olen jaksanut huonommin, vaikka olen saanut esimerkiksi Mieheltä enemmän tukea, kuin koskaan uskalsin toivoa. Niin, toisaalta enhän uskaltanut toivoa oikeastaan mitään.

Mutta en ole saanut sitä niin paljon, kuin olisin näköjään tarvinnut.
Mikä olisi ollut paljon, epärealistisen paljon.

”Miksi tehdä lapsia, jos niitä ei jaksa hoitaa”, luki kommentti jossain keskustelupalstalla vauvavuoden kuormittavuutta koskevassa uutisartikkelissa. Se jäi mieleen pyörimään moneksi päiväksi.

Asioita, jotka ovat vaikuttaneet meidän kokonaistilanteeseen, on varmasti monia.

Mies on joutunut tekemään pitkiä työpäiviä, vaikka pitää nykyään jopa viikonloput vapaata.
Arjessa ei ole erityisen vahvaa, jatkuvasti saatavilla olevaa läheisten turvaverkkoa.

Se, että nämä asiat olivat sinänsä jo tiedossa ennen raskautta, lisää syyllisyyttäni entisestään.

Väsymys värittää mieliala vahvasti, ja sitä kautta myös päiviä.
Sillä on valtava merkitys, sekä hyvässä että pahassa.

On päiviä, jotka ovat helpompia.
Silloin yleensä näemme ihmisiä, käymme jossain, joku käy meillä.

Tapaamme äitikavereita kahvilassa, sovimme leikkitreffejä samanikäisten kanssa, käymme perhekerhossa, muskarissa, kirjastossa, kaupassa tai naapurin kanssa lenkillä.

On päiviä, jotka ovat pelkkää selviytymistaistelua. Olemme esimerkiksi olleet vauvan kanssa vuorotellen kipeinä, ja silloin olemme pakotettuina pysymään kotona keskenämme, omissa oloissamme.

Välillä on ollut vaikeaa erottaa, miten paljon harmautta arjessa on normaalia, väsymykseen ja uuteen elämäntilanteeseen kuuluvaa.

Miten normaalia on, että tunteet ailahtelevat puolen tunnin aikana niin voimakkaasti, mukavasta lukuhetkestä silmittömään turhautumiseen, kun vauva ei suostukaan syömään tarjoamaani sosetta? Välillä en itsekään kestä perässä, olenko häneen ihastunut vai ärsyyntynyt.

Huonoimpina hetkinä olen jopa miettinyt, voisiko minulla olla synnytyksen jälkeistä masennusta.

Samaan aikaan on tuntunut vahvasti siltä, etten saisi ”valittaa”.
Sillä tämähän on juuri sitä mitä halusin, ja nyt vihdoin olen saanut sen.

Nämä asiat tuntuvat tietyssä mittapuussa niin mitättömiltä.
Se matka, minkä mekin olemme tulleet, ei ole vaipunut unholaan.

Mitä väliä, vaikka olisin väsynyt ja puutunut arkeemme, sentään minulla on terve vauva.

Minulla on hänen hymynsä, jota joka päivä katsoa.
Pienet jalat, joihin laittaa villasukat.

Sentään minulla on elettävänä se lapsiperhearki, jota niin monta vuotta halusin elää.

Olen kuitenkin huomannut, että on mahdollista tuntea samaan aikaa valtavaa kiitollisuutta, iloa ja rakkautta, mutta myös puuduttavaa tuskastumista, uupumusta ja suurta kaipuuta aikuista seuraa kohtaan.

Koska vaikka arki vauvan kanssa on ainutlaatuista kehitysaskelien seuraamista, se on samalla melkoisen monotonista, turhauttavaa ja myös yksinäistä. Sen intensiivisyys on välillä läkähdyttävällä tavalla liikaa. Sitä puolta vain harvemmin löytää esimerkiksi somesta. 

Somesta puheenollen. Vaikken onneksi juuri sitä selaa, välillä on tuntunut oman kasvaneen tuttavapiirini sisällä siltä, että kaikki muut samanikäisten äidit viettävät ihanaa, pumpulinhöttöistä vauvavuotta. Heidän vauvansa nukkuvat jo ihan mukavasti, syövät pohjattomasti ja viihtyvät jo kivasti itsekseen touhuten.

Ja samaan aikaan itse ihmettelen, miksei vauvani edelleenkään nuku tai syö kunnolla, ja viihdytän häntä viihdyttämästäni päästyäni, koska häntä ei kiinnosta leikkiä yksin, hän haluaa olla seurassa.

Herään eloon, kun saan rehellistä vertaistukea lähimmiltä äitiystäviltä. Heidän kanssaan on tilaa ja lupa sanoa, että tänään on ollut huono päivä, mikään ei oikein ole onnistunut, mikä on ottanut päähän.

He tietävät tismalleen, mitä tarkoitan.
He tavoittavat tunteen hyvin, koska tunsivat itsekin samoin viimeksi eilen tai ehkä tänä aamuna.

Olen tuntenut syyllisyyttä myös vauvan takia.
Joinain päivinä nimittäin tuntuu, ettei minulla ole mitään annettavaa kenellekään, vähiten hänelle.

Eihän hän ole tehnyt mitään väärää. Hän ylipäänsä on tässä maailmassa sen takia, että niin kovasti häntä halusin, ja minulla oli roppakaupalla hyvää tuuria, koska toiveeni toteutui.

Olen hakenut neuvolan kautta keskusteluapua.
Lastenhoitoapuakin olen vähitellen opetellut ottamaan vastaan enemmän.

Olen myös muutamia kertoja nähnyt ystäviä, kun Mies on ollut kotona vauvan kanssa.
Käynyt ravintolassa syömässä, kaupoilla, pikkujouluissa.

Se on tuntunut oikealta ja hyvältä. Olemme olleet vauvan kanssa symbioottisen tiivis kaksikko ihan tarpeeksi kauan, liiankin kauan. Ajoittaiset tauot tähän tuntuvat hyvin tervetulleilta. 

Olen varovaisen toiveikas, että myös yöunet olisivat pidentymään ja helpottumaan päin, pieniä hentoisia viitteitä tästä on jo saatu. Myös lyhyitä hetkiä itsekseen leikkiminen on mennyt hiljalleen eteenpäin.

Uskon, että edessä on parempia aikoja.

”Päivääkään en vaihtaisi pois”, saattaa joku luonnehtia aikaa vauvan kanssa.
Minä vaihtaisin montakin päivää.

Samaan aikaan on hetkiä, joita en ikimaailmassa vaihtaisi mihinkään, en mistään hinnasta.

Niitä hetkiä, kun olemme kolmestaan kotona ja höperöimme keskenämme. Vauva nauraa ja myös me Miehen kanssa nauramme, ihmettelemme häntä, joka on niin selvästi jo oma persoonansa, jolla on oma viihdyttävä huumorintajunsa. Tai kun ihmettelemme uutta taitoa, jonka hän vain yhtäkkiä osaa, tuosta noin vain.

Tuntuu kliseiseltä sanoa, että ne hetket tekevät huonoistakin hetkistä rämpimisen arvoisia, mutta niin se vain on.

Haluan toivottaa kaikille rauhallista, omannäköistä joulunaikaa.

Erityisen paljon haluan toivottaa sitä heille, joille tämä joulu on tyhjän sylin vuoksi vaikea ja kyynelien täyttämä. En ole unohtanut niitä jouluja, enkä koskaan tule unohtamaan.