Ulkopuolinen

Toisinaan olen miettinyt, mikä tahattomassa lapsettomuudessa oli kaikista pahinta.
Usein olen päätynyt siihen, että kokonaisvaltainen ulkopuolisuuden kokemus.

Yksi ihmisen perustarpeista on joukkoon kuuluminen.

Tarve saada tuntea sosiaalista hyväksyntää.
Tunnetta siitä, että on normaali, kuten muutkin, ei mitenkään erityisen poikkeava.

Kokemus siitä, että ympärillä on muita, jotka ovat samassa tilanteessa, kuin itse.
Tunne siitä, ettei ole ongelmineen yksin.

Tahaton lapsettomuus tuli ja jyräsi tämän kaiken alleen.
Jättäen jälkeensä lopulta jäänteet ihmisestä, jota oli vaikeaa tunnistaa.

Usein tuntui siltä, että kuljin elämääni näkemättä muuta kuin toisten ihanat elämät, joita itselläni ei ollut. Toisinaan tein niin hyvinkin konkreettisesti.

Se myös muutti monia arkisia tapojani.

Olen aina rakastanut lukemista.
Aivan erityisesti rakastan lukea erilaisia lehtiä.

Se rentouttaa ja maadoittaa, ajatukset hetkeksi muuanne.
Lehden lukemiseen kynnys on itselläni matalampi, kuin kirjan, sillä lehteä voi vain selailla.

Ei tarvitse muistaa edeltävää tarinaa, ei edes edellistä sivua, jonka luki viikko sitten.
Lehdessä on myös se hyvä puoli, että voi valikoida vain asiat, jotka kiinnostavat.

Sanomalehtiä, naistenlehtiä, aikakauslehtiä.
Lehti kuin lehti, löydän siitä luettavaa.

Jossain vaiheessa lapsettomuuspolkua aloin tiedostamattani skannata erilaisia lehtijuttuja.

Kun aloin lukea tekstiä, etsin siitä ensimmäisenä tiedon, onko tällä ihmisellä lapsia.
Jos artikkeli käsitteli lapsettomuutta, selvitin ensimmäisenä lopusta, saiko hän lapsen.

Jos sai, huokaisin syvään.

Oli äärimmäisen turhauttavaa, kuinka vähän haastatteluja annettiin keskeneräisistä lapsettomuushoidoista. Toisaalta ymmärsin, miten iso valinta asian avaaminen sen ollessa kipeimmillään olisi.

95 prosentissa kaikesta lukemastani oli sellainen loppu, jota kukaan ei voinut minulle luvata.
Sellainen loppu, jonka vaille jäämistä pelkäsin enemmän kuin mitään.

Sekundäärisen lapsettomuuden myötä olen palautunut haavojeni alkujuurille.

Jälleen kerran minulla on tunne siitä, että jään ulkopuolelle.
Olen se ainoa, jolla asiat ovat eri tavalla, kuin muilla.

Löydän itseni jo toista kertaa tilanteesta, jossa oma elämäni näyttäytyy sellaisena, johon muut ihmiset tyytyvät, jos eivät muutakaan saa.

Tunne ei ole niin väkivaltaisen halkaiseva kuin ennen lasta.
Ei niin raastavan kipeä.

Mutta silti se on.

Olen alkanut tehdä samaa uutisartikkelien tehoskannaamista toisen lapsen osalta.
Jos luen kenestä tahansa henkilöstä, jolla on lapsi, tarkistan heti, onko hänellä toinenkin.

"Ellan lapset ovat jo nykyään teini-iässä, 15 ja 17 v."
Jaaha, siinäkin on menty perinteisellä kahden vuoden ikäerolla.

"Mikolla on vaimonsa kanssa 1- ja 3-vuotiaat tytöt, joten perhearki on tällä hetkellä touhukkaan kiireistä."
Joo-o.

"Ritvalla on kolme aikuista poikaa, jotka ovat nykyään 32-, 37- ja 39-vuotiaita. Ensimmäinen lapsenlapsi, pieni poika, mummon silmäterä, syntyi alkuvuodesta."
Jep jep.

"Sannan perheeseen kuuluvat avomies ja 13-vuotias poika."
Hei jes, kerrankin joku, jolla on vain yksi lapsi!

 "Sanna kävi miehensä kanssa läpi rankat lapsettomuushoidot toivoessaan toista lasta useiden vuosien ajan. Hoidot päättyivät tuloksettomina. Sekundäärinen lapsettomuus on ollut iso kriisi, jonka käsittely jatkuu vieläkin." Jahas. Ei siis omasta tahdostaan yksilapsinen, vain pakon edessä.

Toimistolla on eräs ikäiseni nainen, jolla yksi lapsi, muistaakseni noin 4-5-vuotias.
Tunnen naisen lähinnä nimeltä, olemme nähneet ainoastaan lounastauoilla.

Hän jäi elävästi mieleeni, kun joskus viime vuonna juttelimme lapsistamme. Hän puuskahti, että ensimmäisen lapsen vauvavuosi oli niin haastava, ettei sitä todellakaan halua kokea uudelleen.

Sitten näen hänet pitkästä aikaa, ja huomaan heti.
Vatsa ei ole vielä erottuva, mutta siitä ei voi erehtyä.

Hän ei ota raskauttaan puheeksi, ja se sopii minulle hyvin.

Parin kolmen kuukauden päästä näen hänet uudelleen lounastauolla.
Hänen vatsansa on kasvanut niin hurjasti, että hän voisi kohta lusikoida proteiinirahkaansa sen päältä.

Moikkaan, mutten kykene sanomaan mitään muuta.

Olo on jännällä tavalla vähän kuin petetty, tai ehkä pikemminkin ghostattu.
Eikö meidän yksilapsisten kuulunut pitää yhtä?

Lapsettomuus taiteessa

  

Olisi teille kaksi suositusta.

Ensinnäkin suosittelen Raisa Kyllikki Rannan kirjaa Odotus. Se on valokuvateos viidestä tahatonta lapsettomuutta kokeneesta naisesta, joiden moninaista polkua on seurattu pitkään. 

Kirjassa tahattomasti lapsettomat on kuvattu samassa itselleen merkityksellisessä paikassa useiden vuosien ajan, moninaisissa eri tunnelmissa. Varasin kirjan kirjastosta ja luin hetkessä.

Jos et kestä tässä hetkessä lainkaan onnellisia loppuja (kuten en itsekään monesti kestänyt enkä välillä edelleenkään kestä), jätä tämä väliin. Mielestäni se oli kuitenkin kokonaisuutena koskettava, etenkin jokaisesta tarinasta kootut listat siitä, mitä kaikkea lapsettomuuteen on kuulunut. 

Suosittelen myös lämpimästi lapsettomien yhdistys Simpukan Minun perheeni – tahattomasti lapsettomien perhetarinoita -valokuvanäyttelyä, joka on kuvineen ja teksteineen saatavilla yhdistyksen nettisivuilla:
https://simpukkary.fi/simpukan-valokuvanayttely

Mielestäni näyttelyn kuvissa ja teksteissä sävy on tahattoman lapsettomuuden näkökulmasta lohdullisen toiveikas, ja monilta näkemyksiltään raikkaan erilainen: jokainen kokee perheensä yksilöllisesti. Ilahduttavasti tarinoita on kerrankin myös ihmisiltä, joiden polku on edelleen kesken. 

Myös kaikilla näyttelyn valokuvaajilla on tahattoman lapsettomuuden kokemus.

Kätköistä

Kolmeen vuoteen en ole halunnut antaa mitään vauvatavaroita pois.

Olen pakannut suljettaviin muovilaatikkoihin pienenpienet bodyt ja lelut.
Myssyt, tossut, kuolalaput ja äitiyspakkauksen makuupussin.

Puisen narullisen norsun, jota voi vetää perässään.
Pehmeän kylpykirjan, jossa on etusivulla kalan kuva.

Sen jälkeen olen kätkenyt laatikot kaappeihin, pois näkyvistä.
Tietäen hyvin, että muistan silti niiden olemassaolon.

Kerran Mies katsahti kaappiin survottuun sitteriin ja puuskahti, eikö tavaroita kannattaisi alkaa myymään, tai antamaan pois. Sen jälkeen hän ilmeisesti päätteli ilmeestäni, ettei asiasta ole soveliasta puhua noin.

Olin järkyttynyt.
Lapsemme ei ollut kuin korkeintaan puolivuotias silloin.

Ja niin vain se oli jo purkautunut Miehen suusta.
Tulevaisuus, johon ei sisälly toista lasta.

Mutta olen pitänyt pääni.

En ole heittänyt pois mitään mahdollisesti tarpeellista.
Se on tuntunut tärkeältä.

Pelkään, että jos luovun vauvaan liittyvistä tavaroista, luovun myös ajatuksissani hänestä.
En suostu hyväksymään enkä uskomaan sitä, etteikö tavaroille voisi joskus olla vielä tarvetta.

Vauva-aika ei tosin ole ajankohta, jota aktiivisesti kaipaisin.

En edes välttämättä haluaisi tai tarvitsisi niinkään itselleni toista vauvaa.
Haluaisin toisen lapsen, joka joskus ei enää ole vauva.

Ennen kaikkea haluaisin lapselleni sisaruksen.

Järjestellessäni lapsen kesävaatteita kaappeihin törmään muutamiin vauvansukkiin ja lapasiin.

En tiedä, miksi ne ovat jääneet ritiläkoriin irralleen pyörimään.
Luulin jo pakanneeni kaiken syvemmälle kaappeihin, silmieni ulottumattomiin.

Lapaset ovat käsittämättömän pieniä.
Ne riisuvat aseista minimaalisella peukalonpaikallaan.

Toimistollamme on pari työntekijää, jotka saavat kesällä ensimmäisen lapsen.
Illalla laitan pienet sukat ja lapaset työlaukkuun.

Jään katsomaan niitä pitkäksi aikaa.

Olenko nyt aivan varma tästä?

Annanko ne tosiaan pois?
Voinko tehdä niin?

Toisaalta, ne ovat vain kahdet minikokoiset lapaset. Harmaat ja tummansiniset.
Vain pienet valkoiset sukat, joissa on hellyyttäviä pesukarhun kuvia.

Eivätkä edes mitenkään erityiset lapaset.
Lapseni käytti niitä ehkä muutamia kertoja.

Sukkien hohtavasta valkoisuudesta päätellen niitä ei ole käytetty välttämättä yhtäkään kertaa.

Patistan itseäni, yritän ravistella oudon tunteen pois.
Ei tämä ole niin iso juttu.

Jos meille tulee joskus toinen lapsi, ei hän lapasitta jää.

 

Valossa

 

Huhtikuussa puhelin soi.

Näytöllä vilkkuu tuttu nimi.
Tahattomasta lapsettomuudesta kärsivä ystäväni.

Hän on käynyt tänään puolisonsa kanssa lapsettomuuspolilla ensikäynnillä.
Tiedän jo saamistani pohjustavista viesteistä, etteivät uutiset olleet hyviä.

Vetäydyn makuuhuoneeseen puhumaan.

Iltapäivän aurinko paistaa sängylle häpeilemättömän kirkkaasti.
Sen lämmön voi tuntea pelkästään katsomalla sitä.

Olen jo sulkemassa verhoa, kunnes tulen toisiin ajatuksiin.
Asetun sängylle kirkkauteen, häikäistyn ja siristän silmiäni.

Vastaan. Suljen silmäni, kuuntelen.
Tiedän, ettei lausumiani sanoja tarvita paljoa, niillä ei oikeastaan ole hirveästi väliä.

Ystäväni ei todennäköisesti tule muistamaan paljoakaan siitä, mitä olemme puhuneet.

Mitä hän on sanonut, mitä minä olen sanonut.
Mutta hän voi muistaa, että olin läsnä.

Tilanne on huono.
On lähdettävä suoraan IVF-hoitoihin, aikaa ei ole hukattavaksi.

"Mä en oo tainnu ees kunnolla vielä sisäistää tätä", ystävä sanoo.
Hänen äänensä on epäominaisen vaisu, painoton ja koruton.

Auringonvalo hellii ja hivelee poskiani.
Sen aseistariisuva lämpö viipyilee iholla.

Asetelmassa on jotain symbolista.

Minä puhun hänelle täältä, todellisuuden toiselta puolen.

Toisessa huoneessa lapseni lopettelee päivällistä isänsä kanssa.
He yrittävät saavuttaa sovintoa siitä, montako lusikallista pitää vielä ottaa.

Ystävä kertoo itkeneensä koko pitkän tutkimuskäynnin ajan.
Paitsi sen hetken, kun oli kysynyt lisätietoja lahjasoluhoidoista.

Tulee väkisin mieleen juuri käynnissä oleva kuulento, josta on uutisoitu paljon.

Maapallon ja kuun etäisyys on 400 000 km.
Tiedän, että vallitsevissa nykytilanteissamme etäisyys välillämme on yhtä suuri.

Vaikka ymmärrän paljon siitä, mitä hän käy läpi, olen päässyt jo toisaalle.
Asiat eivät tunnu enää jatkuvana painontunteena rintakehällä, vatsassa, kurkussa, askelissa.

Mutta muistan kaiken.
Voi, miten hyvin muistankin.

Miltä loputon odotushuoneissa istuminen tuntui.
Miltä metallista kylmyyttä hohkava sisäultralaite tuntui sisään aseteltuna.

Miltä tuntui pistää itseään tärisevin käsin. Millaista oli muuttaa perusterveen, lääkkeitä tarvitsemattoman ihmisen identiteetti ihmiseen, joka tarvitsisi dosetin lääkkeilleen.

Millaista oli, kun vuosien ajan maailma hajosi pirstaileiksi kerran kuukaudessa veren tullessa.
Millaista oli miettiä, miten selittää pistosten aiheuttamat mustelmat saunassa äidilleen.

Miten typerän kirjaimellisesti otin ohjeen, että punktioon tulee mennä rakko täynnä.
Miltä tuntui olla jatkuvasti niin huolissaan, ettei päähän mahtunut mitään muuta.

Ystäväni on kuun pimeällä puolella.
Minä olen jossain, missä kirkkaampaa ei voisi olla, ehkä Saharan autionmaassa?

Olen kirjaimellisesti valon puolella.
Hän on vielä pimeässä, joka toivon mukaan saadaan päättymään.

Leikisti äiti

Välillä edelleen hätkähdän.

Kun katselen pientä sähköhammasharjaa vessan lavuaarin reunalla.
Minikokoista lumikolaa, joka on jäänyt vielä kenolleen takapihan ulkovarastoa vasten.

Levälleen jääneitä leluja keskellä olohuonetta.
Uusia pikkuautokuvioisia housuja, jotka ostin kirpputorilta.

Niissä on se tärkein ominaisuus, joita housuilta nykyään vaaditaan:
Vetoketjutaskut.

Onko tämä tosiaan minun elämääni nykyään?

Useimmiten se tuntuu aivan normaalilta, tavanomaiselta.
Arjen kiireissä yritän painaa asioita mieleeni ja pitää niitä siellä.

Kuten, että huomenna on päiväkodissa oman lelun päivä.
Ja hammastarkastus on ensi viikolla, mitenhän saan siellä lapseni avaamaan suunsa.

Mutta toisinaan se iskee edelleen tietyissä paikoissa, joissa olen lapsen asialla, mutta ilman lasta.
Useimmiten lastenkirppiksillä, kauppojen lastenvaateosastoilla tai leluhyllyillä.

Ja kun se tulee, on kuin se tunne ei olisi koskaan poissa ollutkaan.
Kuin tempautuisin omista kuvitelmistani takaisin reaalimaailmaan.

Mitä minä täällä teen?

Sitten havahdun.

Minullahan on lapsi.
Minulla on ihan oikea syy olla täällä.

Muiden raskauksia sivusta seuratessa oma raskaus tuntuu kaukaiselta, kuin unelta.

Olinko itsekin tosiaan joskus raskaana?
Onnistuiko se?

Syntyikö siitä elävä lapsi?
Miten se on mahdollista?

Olin pitkään niin turtunut siihen, ettei mikään onnistu.
Ei minun kohdallani, muiden kyllä sitäkin enemmän.

Niissä hetkissä olo on irrallinen.
Ihan kuin olisin vain leikisti jonkun äiti.

Lapsettomien lauantaina

Tällä viikolla, lapsettomien lauantain ja äitienpäivän lähestyessä olen miettinyt raskaaksi tulemisen mahdollisuuksia. Sitä, mitä raskaaksi tuleminen keneltäkin vaatii.

Tuntuu ajatuksena uskomattomalta, että joillakin se voi käydä noin vain.
Yhtä helposti ja itsestään selvästi kuin hengittäminen.

Että joidenkin kohdalla kyse on enemmän siitä, että milloin valitaan tulla raskaaksi.
Sisukset ovat täynnä hedelmöittymiskykyisiä munarakkuloita, joissa potentiaalisesta vauvasta on jo puolet olemassa.

Tässä kuussa olisi mahdollisuus saada vaikkapa nykerönenäinen, kiharapehkoinen tyttö.

Seuraavassa kuussa olisi tarjolla joko vaaleahiuksista tyttöä tai mustatukkaista poikaa, riippuen siitä, kumpaanko sattuma osuu (vai kumpaankin).

Jos heinäkuussa huvittaa, voisi alun saada isän puolelta ruskeasilmäisyyden perinyt poika, jolla on äidin pitkät sormet.

Että joillain naisilla tähän on (lähes) joka kuukausi äärimmäiset hyvät mahdollisuudet.
Ja mitään muutahan ei vaadita, kuin suurin piirtein samaan aikaan saunan lauteilla istumista miehen kanssa.

Mitä enemmän mietin, sitä luontevammalta tuntuu, että lapsemme sai alkunsa IVF-hoidoilla.
Nyt, kun tiedän ja ymmärrän paremmin hedelmöittymisen lainalaisuuksia, se ei tunnu lainkaan niin ihmeelliseltä.

Raskaaksi tulossa on nimittäin kyse niin uskomattoman monimutkaisesta tapahtumasta, ettei minusta olisi lainkaan kummallista, että se vaatisi kaikkien osalta IVF-hoitoja.

Että tilanne olisikin niin päin, että ihmeenä ja poikkeama pidettäisiin sitä, jos joku pystyy lisääntymään ilman hoitoja.

Hoitojenkin aikana mietin toisinaan, miksi noin valtavan tärkeä, elämänkokoinen ja biologialtaan moninaisten suhdanteiden alla oleva asia ylipäänsä liittyy - kaikista maailman asioista - seksiin?

Eihän siinä ole mitään logiikkaa, jos sitä yhtään miettii.

Vähän sama, kuin jos haluaisin rakentaa itse omakotitalon Suomeen. Mutta tämä olisi jostain syystä mahdollista ainoastaan niin, että ensimmäinen perustuskivi täytyisi hakea Machu Picchun temppelistä vuoden kestäneen maailmanympärysmatkan päätteeksi.

Asioita, joiden ei uskoisi linkittyvän toisiinsa millään tavalla, mutta jotka kuitenkin jostain käsittämättömästä syystä niin tekevät.

Se, mitä minulle raskauteen johtaneessa IVF-hoidossa tehtiin, kuvaa raskaaksi tulon prosessin vaativuutta hyvin. Paljon paremmin, kuin se, että olisimme Miehen kanssa yksi kaunis ilta olleet vaikka paljuilemassa.

Sitä, miten uusi ihminen rakennetaan.

Kasvatetaan viikkoja erilaisin pistoksin ja lääkkein munarakkuloita oikean kokoisiksi keräystä varten.
Kerätään ne hervottoman kokoisella neulalla vahvan kipulääkityksen turvin.

Yhdistetään kerätyt munasolut ja pestyt siittiöt laboratoriomaljalla.

Tarvitaan juuri oikean oikean kokoisia munarakkuloita.

Niiden pitää olla myös sellaisia, joissa on solu sisällä.
Kaikissa nimittäin ei ole.

Munarakkuloiden täytyy hedelmöittyä.
Kaikille niin ei tapahdu.

Hedelmöittymisen jälkeen niiden täytyy jakautua oikealla lailla, tarpeeksi pitkälle.
Kaikki eivät niin tee.

Niiden laatu täytyy olla tarpeeksi hyvä, että ne voidaan joko siirtää suoraan kohtuun tai pakastaa.
Kaikkien osalta niin ei ole.

Ja SITTEN vasta, jos onni käy, siirretään yksi munasoluista kohtuun.
Toivotaan, että se kiinnittyy ja jatkaa kehittymistään.

Tästä kaikesta nousee suuri sympatia omaa ja myös muiden kehoja kohtaan.
Mihin kaikkeen naisten kehojen pitäisi pystyä, jos haluaa tulla raskaaksi.

Onhan se aivan kamalan, kamalan paljon vaadittu.
Ihan oikeasti.

Ei tosiaankaan ole ihme, jos se on vaikeaa eikä onnistu.

Tässä kaikessa on vain yksi mutta:
Miten ihmeessä se on silti monien kohdalla helppoa?

P.S
Hedelmöittymisen ihmettä kuvattu osuvasti jo hiljentyneessä Meinasin kaatua-sarjakuvablogissa:
https://meinasinkaatua.sarjakuvablogit.com/2012/11/17/ei-tassa-ihmeita/

 

Mikä on mennyttä

Olen tapahtumassa, jossa vietämme iltaa useiden puolituttujen naisten kesken.

Yhtäkkiä alkuillasta huomaan, että kaksi seurueemme naisista on raskaana.
Ei kauhean pitkällä, mutta yhtä kaikki aivan ilmiselvästi.

Ilman, että olen havainnut asiaa koko päivänä.

Olen häkeltynyt.
Miten voi olla mahdollista, etten ole huomannut?

Minulla on pettämätön raskausmahatutka.
Se on vuosien varrella harjaantunut etsimään ympäriltään kaikki mahdolliset uhat tulla yllätetyksi ihanilla uutisilla.

Ilmeisesti tutka on ollut yhden päivän ajan täydellisesti epäkunnossa.
Koko loppuillan olen oudolla tavalla hämmennyksen vallassa.

Seuraavana päivänä näen ystävääni, joka kertoi joulun jälkeen olevansa raskaana.
Hänen vatsansa on jo hetki sitten ylittänyt sen tietyn rajan, jossa ole enää epäilystäkään, mistä pyöreydessä on tilanne.

He yrittivät toista lasta vuoden verran.
Koko sinä aikana hänestä ei ollut aistittavissa minkäänlaista huolta.

Ei hermostuneisuutta tai hätää.
Ei pahaenteisiä aavistuksia, paniikista puhumattakaan.

Hänestä välittyi lähinnä rauhaa ja kärsivällisyyttä.
Välillä hienoista pettymystä, mutta silti vilpitöntä optimismia.

Uskoa siihen, että kyllä raskaus vielä onnistuu.
Sehän on vain ajan kysymys.

Ymmärrän yhden asian, minkä tahaton lapsettomuus on minulta vienyt:

Luottamuksen, että elämässä kaikki menee lähtökohtaisesti hyvin.

Ajatuksen, että asiat sujuvat varmasti ihan mukavasti.
Järjestyvät omalla painollaan, hoituvat parhain päin.

Että tarinoilla on yleensä onnellinen loppu.

Sitä en ole saanut takaisin.
Huolimatta edes siitä, että lopulta sain lapsen.

En tiedä, onko sentyylinen sokea luottamus elämään iäksi mennyttä.
Voi olla.

Mutta en joka tapauksessa usko, että minulla olisi lapsi, jos olisin kaikki nämä vuodet vain luottanut, että hiljalleen asiat järjestyvät. 

Jos olisin vain odottanut, että pian asioita vain alkaa tapahtua itsekseen.