Taas vuosi

Pian on kulunut vuosi ehkäisyn poisjättämisestä. En ole raskautunut siinä ajassa, jossa 84 prosenttia ikäisistäni raskautuvat ehkäisyn poisjätettyään.

Jo toista kertaa elämässäni.

Tällä kertaa minusta tulee elokuussa virallisesti sekundäärisesti lapseton.

Miltä se tuntuu?

No, ei se ainakaan yllätä.

Ovathan munasarjani ensinnäkin tutkitusti todella munarakkulaiset. 

Tosin minulla ei ole siitä ajankohtaista ultraäänellä todettua näyttöä viime vuosilta, mutta esimerkiksi hirsutismi (liiallinen karvankasvu miehisillä kehonalueilla) on ennallaan, samaa mitä se on ollut 15-vuotiaasta lähtien. 

Myönnän, että viime syksynä olin hiukan toiveikas. Olinhan kuullut paljon mahdollisista hormonitoiminnan muutoksista, joita ensimmäinen raskaus ja synnytys saavat aikaan. 

Olin tietoinen siitä, miten monelle on käynyt toisen lapsen kohdalla.

Miten ensimmäinen raskaus on ollut tiukassa ja saatu lopulta alulle hoitojen avulla, mutta seuraava on alkanut kuin itsestään, jopa suunnittelematta.

Olin lukenut, miten joskus myös PMOS (entinen PCOS) voi oireiltaan lieventyä merkittävästikin raskauden ja synnytyksen jälkeen, tosin yleensä lähinnä tilapäisesti.

Miten pysyvämpää lieventymistä voi tulla painonpudotuksen myötä.

Tai yksinkertaisesti, kun ikää tulee lisää.

Mutta tässä ollaan.

15 kiloa kevyempänä, kuin alkuvuodesta.

Ja siitäkin huolimatta.

Sen ilmeisen ja yhä konkreettisemmaksi käyvän epätodennäköisyyden äärellä, että tulisin raskaaksi ilman hoitoja, joihin palaamisesta olemme erimielisiä.

Onhan spontaani raskaus silti edelleen mahdollista.

Se tuntuu ajatuksena toisaalta äärimmäisen lohdulliselta, toisaalta saman verran vaaralliselta.

Pelkään, ettemme vuosikausiin saa todellista päätöstä tehtyä.

Että ripustaudun määrittelemättömän mittaiseksi ajaksi tähän teoreettisen mahdollisuuden looppiin, jossa pyörin, kunnes vaihdevuodet alkavat.

Kortti

Välillä tekee mieli vähätellä, että eihän tässä nyt oikeasti mitään ihmeellistä ole.
Olenhan saanut jo nyt niin paljon.

Toivoisin lapsellemme pikkusisarusta.

Mutta ei kai se ole niin kuolemanvakavaa?

Pärjään varmasti ilmankin.
Ja niin pärjää lapsikin, pakkohan hänen on.

Ja toisaalta, miten hyvin sitten kuitenkaan jaksaisin kahden kanssa?
Olenhan toisinaan jo nyt varsin kireä ja ärtynyt.

Juuri kun olemme pääsemässä sitovimmista pikkulapsivuosista eteenpäin, pitäisi aloittaa alusta.
Onko se nyt niin paha, vaikkei niin kävisikään?

Sitten siivoan lastenhuoneen kaappeja.
Käsiini osuu iso kirjekuori, johon olen säilönyt kaikki syntymästä onnittevat kortit.

Istun jälleen kerran iänikuisella, kaikenlaista jo nähneellä olohuoneen sohvalla.
Luen ja itken.

Tavoitan edelleen sen ymmyrkäisen häkellyksen, kun saimme nuo kortit.

Joku on kirjoittanut jotain omaa.
Toinen ollut sen verran sanaton, että on luottanut korttien valmiisiin, hieman kömpelöihin runoihin.

Miten valtavasti kanssamme on iloittu.

Niin mittaamaton määrä hyvää, mitä vauvalle ja meille on toivottu.
Rakkaiden ihmisten allekirjoitukset kirjoitusten alla.

Itken niin, että olen läkähtyä.

Niin, että hetken tuntuu siltä, etten pysty tähän.
Etten pysty enää koskaan mihinkään.

Vanhemmiltani saatu kortti on kaikista pahin.

Välillä lipsahdan ajattelemaan, ettei tässä mitään.
Kunnes huomaan jälleen kerran katsovani surua silmästä silmään.

Etäisyyttä

 
Olen aina rakastanut pioneita, se on lempikukkani.

Olin vuosikausia unelmoinut omasta kauniista pionipenkistä, jonka varsia voisin leikata maljakkoon. Pionit ovat niin näyttäviä, että yksikin kukka riittäisi kaunistukseksi, pienestä kimpusta puhumattakaan.

Kun muutimme nykyiseen kotiimme, huomasin riemukseni, että etupihalla kasvoi pionipenkki.
Se tuntui kuin tähtiin kirjoitetulta.

Kesän tullen selvisi, että pionit ovat yksinkertaisia, eivät kerrottuja.
Ihan nättejä ja kauniin pinkkejä, mutta eivät sellaisia, joista aina unelmoin.

Ystäväni on melko viimeisillään raskaana.
En ole kyennyt kertomaan siitä lapselleni.

Useita kertoja olen suunnitellut selittäväni asian.
Onhan se edessä kuitenkin, viimeistään loppukesästä.

Kaisan mahassa kasvaa vauva. 

Se syntyy pian, ja silloin Valtterista tulee isoveli.

En ole kuitenkaan saanut sitä sanottua.
Sanat ovat takertuneet kurkkuun, en ole saanut niitä ulos.

Pelkään alkavani täysin ennustamatta itkeä kesken kertomisen.
Tai että häkellyn muulla tavoin enkä osaa selittää sitä mitenkään.

Eniten pelkään lapseni kysyvän, milloin hänkin saa pikkusiskon tai -veljen.
Pelkään, että silloin sydämeni särkyy pysyvästi, kertakaikkisen lopullisesti.

Lapsi ei ole vaikuttanut kiinnittävän ystäväni kasvavaan vatsaan huomiota. Hän on tottunut siihen, että lähipiirissämme on monenkokoisia ihmisiä, joten miten hän voisi sitä ihmetelläkään.

Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun joku meille läheinen henkilö saa vauvan ajankohtana, jolloin lapsemme on jonkinlaisella orastavalla (kolmevuotiaan) ymmärryskyvyllä varustettu.

Koska kaikki muut ympärillämme saivat toisen lapsensa klassisella kahden vuoden ikäerolla, oma lapseni oli silloin liian pieni ymmärtämään, eikä luonnollisesti muista kyseisistä syntymistä mitään.
Hän ei esimerkiksi muista käyneensä katsomassa vauvoja.

Jossain kohtaa tajuan, että olen huomaamatta ja tahtomattanikin alkanut ottaa etäisyyttä ystävään.

Se ei ole kovin tietoinen päätös, mutta niin vain tapahtuu, kuin vaistomaisesti. Huomaan puhuvani hänelle vähän samaan tyyliin kuin hyvänpäiväntutulle. Niitä näitä, en mitään kovin henkilökohtaista.

Se on surullista.

Hän näyttäytyy ihmisenä, joka tulee pian katoamaan minulta.
Toki esikoislapsemme ovat jatkossakin samanikäiset, mutta siitä huolimatta.

Pian hän elää niin totaalisen erilaista elämää, ettei meillä ole enää puhuttavaa, ainakin niin pelkään.
Minulla on siitäkin jo mielikuva valmiina.

Siinä menemme heillä käymään, ja kaikki keskustelumme menevät niin, että kysyn, miten vauvan kanssa menee. Sitten ystäväni kertoo, miten se syö, nukkuu, känisee, ähisee, löytää kätensä, kääntyy, saa hampaita, ryömii, konttaa.

Seuraavat puolitoista vuotta.

Mielikuvassa ystäväni kertoo olevansa väsynyt.
Hän kysyy kuitenkin urheasti, miten meillä menee.

No, eihän tässä mitään uutta, minä sanon, ja katson, kun ystävä lähtee hakemaan harsoa vauvalle, mutta palaa pian takaisin muistamatta väsymykseltään, mitä olikaan tekemässä.

Ehkä stereotyyppistä, mutta siihen olen valmistautunut.

Eräänä päivänä menemme heille kylään.

Ystävä vaappuu ison mahansa kanssa esittelemässä uutta kotia.
Ja siinä heidän etupihallaan, ison kiven juurella näen sen.

"Onpa kaunista", sanon vain aavistuksen metallista kalseutta äänessäni.
"Joo, ajatella, eihän me vielä hetki sitten tiedetty, mitä täältä pihalta paljastuu!"

Hennon vaaleanpunainen, pullean kerrottu, runsaudessaan täydellinen pioni.

Millaista olisi

Millaista olisi herätä aivan tavalliseen aamuun. 

Mutta kesken päivän yhtäkkiä havahtua.

Kuukautiset ovat myöhässä. 

Aika paljonkin myöhässä. 

Kaivaa kiertosovellus kännykästä auki. 

Tajuta, että kuukautiset ovat tosiaan myöhässä, jo yli viikon. 

Todeta, että niin vain on tapahtunut. 

Ilman, että koko asia on käynyt kertaakaan edes mielessä. 

Rynnätä ensimmäisellä mahdollisella hetkellä kauppaan. 

Kaupasta kotiin. 

Odottaa.

Aavistaa jo, mitä testi tulee näyttämään. 

Katsoa valmista tulosta. 

Vaillla mitään pelkoja, uhraamatta niille ajatustakaan. 

Ilman menneisyyden haamuja tai haavoja.

Tietoa siitä, miten haurasta onni on.

Sydän vahvana, ehjänä.

Avoimena, puhtaana. 

Valmiina seikkailuun. 

Ulkopuolinen

Toisinaan olen miettinyt, mikä tahattomassa lapsettomuudessa oli kaikista pahinta.
Usein olen päätynyt siihen, että kokonaisvaltainen ulkopuolisuuden kokemus.

Yksi ihmisen perustarpeista on joukkoon kuuluminen.

Tarve saada tuntea sosiaalista hyväksyntää.
Tunnetta siitä, että on normaali, kuten muutkin, ei mitenkään erityisen poikkeava.

Kokemus siitä, että ympärillä on muita, jotka ovat samassa tilanteessa, kuin itse.
Tunne siitä, ettei ole ongelmineen yksin.

Tahaton lapsettomuus tuli ja jyräsi tämän kaiken alleen.
Jättäen jälkeensä lopulta jäänteet ihmisestä, jota oli vaikeaa tunnistaa.

Usein tuntui siltä, että kuljin elämääni näkemättä muuta kuin toisten ihanat elämät, joita itselläni ei ollut. Toisinaan tein niin hyvinkin konkreettisesti.

Se myös muutti monia arkisia tapojani.

Olen aina rakastanut lukemista.
Aivan erityisesti rakastan lukea erilaisia lehtiä.

Se rentouttaa ja maadoittaa, saa ajatukset hetkeksi muuanne.
Lehden lukemiseen kynnys on itselläni matalampi, kuin kirjan, sillä lehteä voi vain selailla.

Ei tarvitse muistaa edeltävää tarinaa, ei edes edellistä sivua, jonka luki viikko sitten.
Lehdessä on myös se hyvä puoli, että voi valikoida vain asiat, jotka kiinnostavat.

Sanomalehtiä, naistenlehtiä, aikakauslehtiä.
Lehti kuin lehti, löydän siitä luettavaa.

Jossain vaiheessa lapsettomuuspolkua aloin tiedostamattani skannata erilaisia lehtijuttuja.

Kun aloin lukea tekstiä, etsin siitä ensimmäisenä tiedon, onko tällä ihmisellä lapsia.
Jos artikkeli käsitteli lapsettomuutta, selvitin ensimmäisenä lopusta, saiko hän lapsen.

Jos sai, huokaisin syvään.

Oli äärimmäisen turhauttavaa, kuinka vähän haastatteluja annettiin keskeneräisistä lapsettomuushoidoista. Toisaalta ymmärsin, miten iso valinta asian avaaminen sen ollessa kipeimmillään olisi.

95 prosentissa kaikesta lukemastani oli sellainen loppu, jota kukaan ei voinut minulle luvata.
Sellainen loppu, jonka vaille jäämistä pelkäsin enemmän kuin mitään.

Sekundäärisen lapsettomuuden myötä olen palautunut haavojeni alkujuurille.

Jälleen kerran minulla on tunne siitä, että jään ulkopuolelle.
Olen se ainoa, jolla asiat ovat eri tavalla, kuin muilla.

Löydän itseni jo toista kertaa tilanteesta, jossa oma elämäni näyttäytyy sellaisena, johon muut ihmiset tyytyvät, jos eivät muutakaan saa.

Tunne ei ole niin väkivaltaisen halkaiseva kuin ennen lasta.
Ei niin raastavan kipeä.

Mutta silti se on.

Olen alkanut tehdä samaa uutisartikkelien tehoskannaamista toisen lapsen osalta.
Jos luen kenestä tahansa henkilöstä, jolla on lapsi, tarkistan heti, onko hänellä toinenkin.

"Ellan lapset ovat jo nykyään teini-iässä, 15 ja 17 v."
Jaaha, siinäkin on menty perinteisellä kahden vuoden ikäerolla.

"Mikolla on vaimonsa kanssa 1- ja 3-vuotiaat tytöt, joten perhearki on tällä hetkellä touhukkaan kiireistä."
Joo-o.

"Ritvalla on kolme aikuista poikaa, jotka ovat nykyään 32-, 37- ja 39-vuotiaita. Ensimmäinen lapsenlapsi, pieni poika, mummon silmäterä, syntyi alkuvuodesta."
Jep jep.

"Sannan perheeseen kuuluvat avomies ja 13-vuotias poika."
Hei jes, kerrankin joku, jolla on vain yksi lapsi!

 "Sanna kävi miehensä kanssa läpi rankat lapsettomuushoidot toivoessaan toista lasta useiden vuosien ajan. Hoidot päättyivät tuloksettomina. Sekundäärinen lapsettomuus on ollut iso kriisi, jonka käsittely jatkuu vieläkin." Jahas. Ei siis omasta tahdostaan yksilapsinen, vain pakon edessä.

Toimistolla on eräs ikäiseni nainen, jolla yksi lapsi, muistaakseni noin 4-5-vuotias.
Tunnen naisen lähinnä nimeltä, olemme nähneet ainoastaan lounastauoilla.

Hän jäi elävästi mieleeni, kun joskus viime vuonna juttelimme lapsistamme. Hän puuskahti, että ensimmäisen lapsen vauvavuosi oli niin haastava, ettei sitä todellakaan halua kokea uudelleen.

Sitten näen hänet pitkästä aikaa, ja huomaan heti.
Vatsa ei ole vielä erottuva, mutta siitä ei voi erehtyä.

Hän ei ota raskauttaan puheeksi, ja se sopii minulle hyvin.

Parin kolmen kuukauden päästä näen hänet uudelleen lounastauolla.
Hänen vatsansa on kasvanut niin hurjasti, että hän voisi kohta lusikoida proteiinirahkaansa sen päältä.

Moikkaan, mutten kykene sanomaan mitään muuta.

Olo on jännällä tavalla vähän kuin petetty, tai ehkä pikemminkin ghostattu.
Eikö meidän yksilapsisten kuulunut pitää yhtä?

Lapsettomuus taiteessa

  

Olisi teille kaksi suositusta.

Ensinnäkin suosittelen Raisa Kyllikki Rannan kirjaa Odotus. Se on valokuvateos viidestä tahatonta lapsettomuutta kokeneesta naisesta, joiden moninaista polkua on seurattu pitkään. 

Kirjassa tahattomasti lapsettomat on kuvattu samassa itselleen merkityksellisessä paikassa useiden vuosien ajan, moninaisissa eri tunnelmissa. Varasin kirjan kirjastosta ja luin hetkessä.

Jos et kestä tässä hetkessä lainkaan onnellisia loppuja (kuten en itsekään monesti kestänyt enkä välillä edelleenkään kestä), jätä tämä väliin. Mielestäni se oli kuitenkin kokonaisuutena koskettava, etenkin jokaisesta tarinasta kootut listat siitä, mitä kaikkea lapsettomuuteen on kuulunut. 

Suosittelen myös lämpimästi lapsettomien yhdistys Simpukan Minun perheeni – tahattomasti lapsettomien perhetarinoita -valokuvanäyttelyä, joka on kuvineen ja teksteineen saatavilla yhdistyksen nettisivuilla:
https://simpukkary.fi/simpukan-valokuvanayttely

Mielestäni näyttelyn kuvissa ja teksteissä sävy on tahattoman lapsettomuuden näkökulmasta lohdullisen toiveikas, ja monilta näkemyksiltään raikkaan erilainen: jokainen kokee perheensä yksilöllisesti. Ilahduttavasti tarinoita on kerrankin myös ihmisiltä, joiden polku on edelleen kesken. 

Myös kaikilla näyttelyn valokuvaajilla on tahattoman lapsettomuuden kokemus.

Kätköistä

Kolmeen vuoteen en ole halunnut antaa mitään vauvatavaroita pois.

Olen pakannut suljettaviin muovilaatikkoihin pienenpienet bodyt ja lelut.
Myssyt, tossut, kuolalaput ja äitiyspakkauksen makuupussin.

Puisen narullisen norsun, jota voi vetää perässään.
Pehmeän kylpykirjan, jossa on etusivulla kalan kuva.

Sen jälkeen olen kätkenyt laatikot kaappeihin, pois näkyvistä.
Tietäen hyvin, että muistan silti niiden olemassaolon.

Kerran Mies katsahti kaappiin survottuun sitteriin ja puuskahti, eikö tavaroita kannattaisi alkaa myymään, tai antamaan pois. Sen jälkeen hän ilmeisesti päätteli ilmeestäni, ettei asiasta ole soveliasta puhua noin.

Olin järkyttynyt.
Lapsemme ei ollut kuin korkeintaan puolivuotias silloin.

Ja niin vain se oli jo purkautunut Miehen suusta.
Tulevaisuus, johon ei sisälly toista lasta.

Mutta olen pitänyt pääni.

En ole heittänyt pois mitään mahdollisesti tarpeellista.
Se on tuntunut tärkeältä.

Pelkään, että jos luovun vauvaan liittyvistä tavaroista, luovun myös ajatuksissani hänestä.
En suostu hyväksymään enkä uskomaan sitä, etteikö tavaroille voisi joskus olla vielä tarvetta.

Vauva-aika ei tosin ole ajankohta, jota aktiivisesti kaipaisin.

En edes välttämättä haluaisi tai tarvitsisi niinkään itselleni toista vauvaa.
Haluaisin toisen lapsen, joka joskus ei enää ole vauva.

Ennen kaikkea haluaisin lapselleni sisaruksen.

Järjestellessäni lapsen kesävaatteita kaappeihin törmään muutamiin vauvansukkiin ja lapasiin.

En tiedä, miksi ne ovat jääneet ritiläkoriin irralleen pyörimään.
Luulin jo pakanneeni kaiken syvemmälle kaappeihin, silmieni ulottumattomiin.

Lapaset ovat käsittämättömän pieniä.
Ne riisuvat aseista minimaalisella peukalonpaikallaan.

Toimistollamme on pari työntekijää, jotka saavat kesällä ensimmäisen lapsen.
Illalla laitan pienet sukat ja lapaset työlaukkuun.

Jään katsomaan niitä pitkäksi aikaa.

Olenko nyt aivan varma tästä?

Annanko ne tosiaan pois?
Voinko tehdä niin?

Toisaalta, ne ovat vain kahdet minikokoiset lapaset. Harmaat ja tummansiniset.
Vain pienet valkoiset sukat, joissa on hellyyttäviä pesukarhun kuvia.

Eivätkä edes mitenkään erityiset lapaset.
Lapseni käytti niitä ehkä muutamia kertoja.

Sukkien hohtavasta valkoisuudesta päätellen niitä ei ole käytetty välttämättä yhtäkään kertaa.

Patistan itseäni, yritän ravistella oudon tunteen pois.
Ei tämä ole niin iso juttu.

Jos meille tulee joskus toinen lapsi, ei hän lapasitta jää.