Vihaan

Raskaana olevia tuntuu taas olevan kaikkialla.

Jokaisessa kaupassa, kirpputorilla, lenkkipolulla, markkinoilla, laavulla, lounasravintoloissa.
Jokaikisen olemassaolevan viattoman nurkan takana.

Leikkipuistossa näen taas erästä tuttua naista perheineen. Hän on taas kerran saanut vauvan, joka on nyt muutaman kuukauden ikäinen.

Sama turvakaukalo, mutta sen sisällä oleva vauva vain vaihtuu.

En edes ole aivan varma, montako lasta hän on tämän reilun kolmen vuoden aikana saanut.

Kaksi, vai jopa kolme.
En pysy enää laskuissa.

Nainen on aina yhtä rauhallisen näköinen, nostaa vauvan tottuneesti syliinsä ja hytkyttää.
Heidän lukuisat vanhemmat lapsensa ovat kaikki hyväkäytöksisiä, omatoimisia ja ehkä hieman hiljaisia.

Tiedän, että tämä kuuluu heidän uskontoonsa.

Lasten kuuluu antaa tulla.
Ja heitähän todella sitten tulee.

"Antakaa lasten tulla luokseni", eikös Jeesuskin jotain sellaista sanonut?

Mutta entä jos antaisi lasten tulla, muttei heitä siitä huolimatta tule?

Millaistahan olisi olla tahattomasti lapseton ja samaan aikaan jäsen uskonnollisessa yhteisössä, jossa perheen perustaminen nähdään elämän suurimpana tarkoituksena?

Vihaan häntä.
Ai että miten vihaankaan.

Oikeastaan vihaan ihan kaikkia luonnollisesti raskautumaan pystyviä.

Olen taas tässä tutussa pisteessä, jossa toiveiden paino alkaa tuntua taakalta. 

Jossa mieli alkaa syöpyä katkerista ajatuksista.

Aika meidän jälkeen

 

Kerään omenoita takapihalla. 

Olen viime viikkoina katsellut poikkeuksellisen paljon pihamme omenoitapuita.
Ne ovat ehkä noin neljäkymmentä vuotta vanhoja. Vanhempia kuin itse olen.

Ne on istuttanut joku kaukaa viisas.

Joku, joka on toivonut niistä olevan iloa ja hyötyä moniksi tuleviksi vuosikymmeniksi.

Lapsi istuu keskittyneenä hiekkalaatikollaan.
Häntä kiehtoo, miten leikkitraktorin pyörät jättävät hiekkaan hienot, hyvin erottuvat urat.

Entä jos hän ei löydä aikuisuudessa puolisoa tai hyviä ystäviä?

Tai jos löytää, mutta asiat menevät pieleen.

Kenen kanssa hän viettää joulut, uudet vuodet ja syntymäpäivänsä, kun meitä vanhempia ei enää ole?

Ja ennen kaikkea, kokeeko hän arkensa silti tyydyttävänä?
Kenelle hän soittaa silloin, kun on surullinen?

Ketä hän pyytää mukaansa kävelylle, elokuviin, kuntosalille, matkalle tai miten ikinä siihen maailmanaikaan vietetäänkään vapaa-aikaa?

Meillä on ympärillä iso suku, mutta lähes kaikki sukulaiset ovat kuuden- ja kahdeksankymmenen ikävuoden välillä. Realistisesti ajateltuna harva heistä tulee olemaan edes elossa lapsen täysi-ikäistyessä, kolmekymppisyydestä tai viisikymppisyydestä puhumattakaan.

Niistä harvoista jotka ovat elossa silloin, tuskin on enää matkaseuraksi.

Tietenkin ymmärrän, ettei pikkusisarus automaattisesti näitä ongelmia ratkaise.
Voihan olla, että he jäisivät toisilleen etäisiksi. Tai riitaantuisivat loppuelämäkseen.

Silti haluaisin, että lapsella olisi elämässään jotain pysyvää sisaruussuhteen kautta.

Jotain, mikä on kiistatta aina olemassa.
Jotain, mihin on mahdollista aina palata, löytää uudelleen.

Minua kauhistuttaa mielikuva aikuisesta lapsestani yksinäisenä.
Mutta miksi lapsestani tulisi yksinäinen?

En tiedä muuta kuin sen, että kaikenlaista voi tapahtua.

Voi syrjäytyä, eristäytyä, sairastua, jäädä työttömäksi, leskeksi, osattomaksi.
Voi tulla riitoja, eroja, etääntymisiä, hylkäämisiä, irtisanomisia, kiitos ei - viestejä.

Tietenkin myös hänen sisaruksen voi kuolla ennen aikojaan.
Hän itse voi kuolla, koskaan kokematta aikaa minun ja isänsä jälkeen.

Kyse on enemmänkin siitä, hyväksynkö tilanteen tällaisena.
Valitsemmeko olla edes yrittämättä saada hänelle sisarusta.

Valitsemmeko olla yrittämättä asiaa, josta olisi mahdollisesti iloa ja hyötyä hänelle loppuelämän ajan.

Se on aika iso valinta.
Ja se on aika iso vastuu.

Kuvittelen lapseni keski-iän ylittäneenä, laittamassa ruokaa itselleen.
Ehkä hänellä olisi kissa. Sovitaan, että hänellä olisi edes kissa.

Miettimässä lapsuuttaan ilman, että kukaan muu voi niihin aikoihin ja muistoihin palata.

Ilman, että voi kysyä keneltäkään enää niistä ajoista.
Ilman, että voi soittaa jollekulle ja hymähtää; "muistatko?"

Voihan olla, että hän olisi aivan tyytyväinen elämäänsä niin.

Se lohduttaa hyvin vähän.

Yritän kuvitella hänet meidän jälkeemme.
Perheen kanssa tai ilman.

Hän nauraa keittiönpöydän äärellä. Pöydällä on juustolautanen ja blinejä eri täytteillä.
Ulkona paukkuvat raketit. Hän hekottaa jollekin, mitä joku muu pöydässä istuvista on sanonut.

Kai se vähän lohduttaa.

 

Viimeistäkö kertaa

 

 

"Katso äiti, miten kaunis!" lapseni huudahtaa ja poimii kesän viimeisiä kukkia minulle maljakkoon, olivat ne miten mikroskooppisen pieniä tahansa.

Hän tykkää leikkiä Batmania, majojen tekemistä ja rakennushommia.
Hän rakastaa pehmopupuaan, ruohonleikkausta ja omien vauvavideioiden katselua.

Hänen lempiruokiaan ovat makaronilaatikko sekä spagetti jauhelihakastikkeella.
Herkuista hän on hulluna popkorneihin ja suklaajäätelöön.

Puuroja hän on inhonnut siitä lähtien, kun yksivuotiaana lopetti yhtäkkiä niiden syömisen.
Päiväkodissa 20 muuta lasta hänen ympärillään syövät hyvällä halulla aamupalaksi puuroa.

Kaikki muut, paitsi hän.
Hän syö vain leipää.

Hän on tarkkaavainen ja harkitsevainen pohdiskelija.
Hän pohtii, mitä autoteiden alla on, tekevätkö kukat mitään vakavaa, ja onko huomenna tänään.

Hänellä on sama taipumus kuin minulla, eli joka hetki jokin laulu soi päässä, ja sitä on pakko hyräillä.

Hänellä on usein katseessaan humoristinen, hieman ilkikurinen pilke.

Kun iskän auto saapuu iltapäivällä pihaan, silmät alkavat loistaa erityisen kirkkaina.
Hän kiipeää keittiön tuolille todistamaan ikkunasta tätä jokapäiväistä spektaakkelia.

Mietin usein, todistanko näitä kaikkia asioita ensimmäistä ja viimeistä kertaa?

Sen lisäksi, että lapsi tykkää katsella itsestään kuvia ja videoita vauvana, hän on alkanut myös kysellä kaikenlaista. Hän haluaisi tietää, mitä vauvana teki, mitä sanoi, miten äänteli, miten puhui, mitä osasi.

"Äiti, kerro taas, mitä kaikkea tein, kun olin vauva!" hän pyytää haaveileva katse silmissään.
Kikattaa, kun kerron hassuista pienistä jutuista, joita hän teki.

Kuten siitä, että pitkään hän rakasti katsella erästä vanhaa Pandan lakuboksia.
Siis tyhjää. Etenkin pahvilaatikon kyljessä olevia mustia kuvioita.

Monia asioita on vaikeaa palauttaa mieleen.

Siinä toki auttavat pilvenhattaraan tallennetut 329832190239 kuvaa ja 9032817281273 videota.
Mutta silti.

Eikö tule toista kertaa?

Ihan vaan siksi

Ystävän toinen lapsi syntyy.

Painan sydämiä pienen nyytin kuviin hiljaisena.
Ajatus siitä, että vauvaa pitäisi mennä lähiviikkoina katsomaan, uuvuttaa.

Mieleeni palautuu eräs keskustelu ystävän kanssa, joskus viime talvena.

"Me tehtiin raskaustesti juuri ennen jouluaattoa. Ihan vaan siksi, että tietää, mitä joulupöydässä voi syödä. Graavikala on aina ollut mun suosikki!"

Ihan vaan siksi.

Siihen sisältyy valtava luotto siihen, että raskaus onnistuu joka tapauksessa.
Kysymys ei ole siitä, onnistuuko se, vaan ainoastaan siitä, milloin niin tulee tapahtumaan.

Jos ei tässä kierrossa, ehkä seuraavassa.
Kuitenkin ennemmin tai myöhemmin, varmaan aika näillä näppäimillä.

Niin että sitä vain, että skipataanko jo nämä joulupöydän kalat, vai kenties vasta loppiaisen noutosushi.

Se tuntui niin uskomattoman arkiselta.

Että joku tosiaan tekee raskaustestin lähinnä selvittääkseen, voiko tänään syödä jotain vai ei.

Jo aiemmin ihmettelin täällä sitä, miten järjettömän rauhalliselta hän vaikutti koko vuoden yrittämisen ajan. Ja sitten lopulta, kun tuli testin tekemisen aika, se tehtiin näin.

"Kyllä mä vähän aavistelin, että voisi olla positiivinen, mutta ennen juhla-ateriaa halusin olla varma!"

Toki onhan voinut olla, että pettymystä pelätessään hän vain halusi etäännyttää itseään, ja ajatella mahdollisimman käytännöllisesti. Ehkä hän jätti sen sanomatta.

Tai sitten ei.
Jotenkin luulen, että ei.

Sillä ei kai ole merkitystä.

Joka tapauksessa, kertomuksesta puutuu kokonaisuudessaan tilanteen järisyttävä ainutlaatuisuus.

Miten käsittämätön ihme se on. Siis ylipäänsä päästä tekemään raskaustesti sillä pienellä aavistuksella, että se saattaisi näyttää positiivista.

Itse en ole koskaan päässyt niin tekemään.
Kaikkein vähiten silloin, kun testi lopulta olikin posiitivinen.

Miten valtavan suuri asia se on, kaukana arkisesta.

Ainoa joka odottaa

 

Iltapäivä, olen juuri hakenut lapsen päiväkodista.
Tulemme kotiin, Mies on vielä töissä.

"Pupu, kotona ollaan!" lapsi huikkaa eteisestä iloisesti.

En mahda sille mitään, että kurkkuun nousee pala.

Siinä se lojuu olohuoneen lattialle aamulla jääneenä.

Kauan lasta kaapin päällä odottanut, hänen elämänsä suuri rakkaus.
Hänen oma Pupunsa.

Ainoa, joka kotona häntä odottaa.
Sydäntä puristaa.

"Ei se ole elävä", tekisi mieli sanoa.
En sano, tietenkään.

Tuleeko lapsi viiden vuoden päästä koulusta, asettelee Pupun ja muut pehmolelut sängylleen ja kertoo niille salaisuuksiaan?

Kauhukuvissani hän puhuu leluilleen, joiden elottomat silmät katsovat kiinteästi eteenpäin mitään näkemättä. Samalla kun lapsi kokee saavansa niiltä rohkaisua ja lohtua.

Jostain syystä se on täysin sietämätön ajatus.
Vaikka olisiko siinä edes mitään niin kauhean pahaa?

Muisteleeko hän aikuisena, kuinka yksinäinen hänen lapsuutensa oli?

Lapsi ryntää iloisena Pupunsa luo, halaa sitä hellästi ja ryhtyy sitten muihin touhuihin.
Hän on oikein hyvinvoivan oloinen, vilkas ja leikkisä poika.

Silti en voi olla jatkuvasti puntaroimatta, kärsiikö hän sisarettomuudesta.
Ei ehkä nyt, mutta tulevaisuudessa?

Hänellä on pari tärkeää ystävää päiväkodissa.
Lisäksi olen haalinut ympärillemme melkoisen lapsiperheiden verkoston, josta löytyy leikkikavereita.

Mutta eihän hänellä tietenkään ole kotona samanikäistä kaveria. 

Tai ylipäänsä ketään toista, joka olisi (ikäerosta huolimatta) lapsi, kuten hänkin.

Ei hänellä ole seuraa samalla tavalla, kuin jos meillä asuisi toinenkin lapsi, hänen sisaruksensa.

Ei hänellä ole ketään, joka ei lähtisi illalla omaan kotiinsa.

Miksi ei ole?

Vihdoin saan kerättyäni itseäni sen verran, että kerron lapselle ystäväni raskaudesta.

Selitän, että Kaisa on raskaana ja hänen vatsassaan kasvaa vauva.
Valtterista tulee pian isoveli.

Lapsi kuuntelee.
On hetken hiljaa, prosessoi.

Hänellä on tasan kaksi kysymystä.
Toiseen niistä minulla on vastaus, toiseen ei.

"Onko sinullakin vauva vatsassa?"

"Ei ole."

"Miksi ei ole?"

En käsitä, miksen ole valmistautunut tähän paremmin.

Olen suhtautunut tähän asiana, joka vain hoidetaan nopeasti alta.
Kylmänviileä, ilmoitusluonteinen uutinen.

Lapsi on eri mieltä.

"No ei sitä vain ole", sanon nopeasti.

"Mutta miksi ei?" lapsi tenttaa.

Ehkä lyhyt kuvailuni on kuulostanut häneltä hienolta.
Päästä jonkun isoveljeksi.

"Kun ei sitä nyt vain ole!" puuskahdan.

Mitä minun pitäisi sanoa?
En osaa muutakaan.

Ei tämä asia mahdu yhteen lauseeseen, ei kahteenkaan.

Tekisi mieli sanoa, että sitä sinun pitää kysyä isältäsi.
Sentään ymmärrän, että se olisi ainoastaan typerää.

Aurinkokunta

On alkuyö, kävelen bussipysäkiltä kotiin.

Elokuu tuntuu käsivarsilla.
Olen pitänyt ne vielä itsepintaisesti paljaina.

Ilmassa on aavistus haikeaa mennyttä, taakse jäänyttä.
Viileyttä, jo kukkinutta, luovuttanutta.

Avaan ulko-oven.
Huulet kohtaavat huulet.

En ole hänen puolisonsa.
Hän ei ole lapseni isä.

Välillämme ei ole 15 vuoden yhteistä historiaa.

Olen vain elävää ihoa.
Olen osa organismia, joka imee toisesta energiaa itseensä.

Hengitämme samoilla keuhkoilla.
Pumppaamme verta samalla pulssilla.

Sykimme, värähtelemme samassa ikuisessa rytmissä.
Takerrumme ja päästämme irti.

On vain nämä toistensa ympärille kietoutuneet lyhyet hetket, katseet, hiljaisuus.

Välähdykset, jotka on otettu maailman viimeisellä kameralla.

Erillään olemme kaksi pimeää, kylmää planeettaa.
Yhdessä meistä tulee aurinkokunta.