Lintuperspektiivi

"Kaipuun voisi määritellä
sairaudeksi ihmissydämen

Jäytäväksi sairaudeksi,
joka sotkee rytmin tasaisen

Kaipauksen kohteella ei ole musta aavistustakaan

Ei kai meillä eksyneillä ole muutakaan
kuin toivoa

Niin, ja rakkautta
Jota vaalia

Sitä säilyttää
Piilopaikassa

Sä et tule mun luo
Mut mä odotan sua"


Ismo Alanko - Lintuperspektiivi

 

Kierron aallot

Lähestyvän ovulaation erottaa jo kilometrien päästä.
Limakalvot muuttuvat turvonneiksi, kosteiksi ja pehmeiksi.

Läheisyys ja seksi alkavat pyöriä mielessä.
Iho on kuin magneetti ilman vastakappaletta, kaipaa toista ihoa.

Erittyvä lima on kirkasta ja venyvää.
Sitä tulee vessapaperiin enenevässä määrin, kunnes koostumus lopulta muistuttaa kananmunanvalkuaista.

Minulla ovulaatio tuntuu useita päiviä.
Ensin pakottaa, tykyttää. Sitten sattuu, pistää.

Sen jälkeen koittavat viikot, kun pitäisi olla välittämättä.
Mistään, mitä kehossa tapahtuu.

Ensimmäiset kuukautisten oireet tuntuvat noin viikkoa ennen.
Ne ovat äärimmäisen hienovaraisia, ohimeneviä kivistyksiä.

Vuosien itsensä tarkkailu on kuitenkin herkistänyt huomaamaan ne.

Keho vetäytyy kuin meri ennen tsunamin iskemistä.
Se käpertyy kasaan, kääntyy sisäänpäin, kohti keskipistettään.

Kaikkialla on aavemaisen hiljaista, odottavaa.
Limakalvot ovat päiväkausia kuivat kuin hiekkapaperi.

Seuraavaksi tulee päänsärky.
Paria, kolmea päivää ennen.

Päänsäryn lisäksi ärsytyskynnys madaltuu.
Mieli laahaa matalalla.

Usein päässäni alkavat ironisesti soida Kaija Koon laulun sanat:

"Hei milloin hanat aukeaa
minä tahtoisin unohtaa
Mutta miksi siitä on tehty
niin pirun vaikeaa?"

Samaan aikaan toivo roikkuu itsepintaisesti mukana.

Vaikka kaikki –  ihan kaikki – on aivan kuten ennenkin.
Mikään ei poikkea normaalista, vaan kierto kulkee täysin ennustettavaa rataansa.

Tekee mieli olla paikallaan.
Koko keho jännittyy aavistuksen verran, valmistautuu.

Uskallanko lähteä vielä lenkille, vai pitäisikö varautua siteellä.
Pitäisikö ennen nukkumaanmenoa jo laittaa ensimmäinen, kaiken varalta.

Lopulta verenvuoto alkaa.
Tunnen senkin. Sillä sekunnilla, kun se tapahtuu.

Olo on kipeä, ärtynyt, turvonnut.
Oma keho tuntuu ällöttävältä, kosketus ei voisi vähempää kiinnostaa.

Ympyrä on tullut päätökseensä, vain alkaakseen taas alusta.

 

 

Kaksi pitää olla

Raskaaksi sekunnissa tullut kaveri on alkanut tilailla vauvanvaatteita nettikirppiksiltä.
Hän on innoissaan, kun pääsee jäämään pois kuluttavasta työelämästä.

Siihen minullakin on edes vähän sanottavaa.

Kerron, että itsekin lasta toivoessani huomasin, että on itse asiassa aika vähän muita keinoja jättäytyä luvan kanssa pois työelämästä vuodeksi, pariksi tai kolmeksi. Sellaisia keinoja, jotka ovat sallitun lisäksi myös yleisesti tunnustettuja ja hyväksyttyjä.

Opintovapaa on pakollista myöntää, ja sillä pääsee pois työelämästä.
Kuitenkin siinä kai pitäisi opiskella jotain.

Entä jos ei ole lasta eikä opintoja, mutta haluaisi neljän viikon kesäloman sijaan kunnon hengähdyksen työelämästä? Tauon, jonka aikana säilyttää vakituisen työpaikkansa, mutta ei opiskella sen sijaan mitään?

Puhumattakaan sellaisesta tauosta, jonka aikana saisi edes jonkinlaista korvausta?

Kuinka monella työpaikalla suostutaan vuoden palkattoman vapaan myöntämiseen, ilman opintovapaata? Tällaisina työllisyyden aikoina, uskaltaako kukaan ottaa sellaisen vastaan, vaikka saisikin?

Vuorotteluvapaita ei ole enää olemassakaan, eivätkä ne aiemminkaan varsinaisesti olleet tarkoitettu tyypillisimmässä lapsensaamisiässä oleville.

"Nii, tuleehan tätä poissaoloo sit jonki verra varmaa", kaveri kohauttaa olkiaan.
Hänen somasti pyöristynyttä vatsaansa peittää helmasta löysä Marimekon paita.

"Ai?"

"No ku se toinenki sit."

"Ai, haluaisitteko toisenkin lapsen?"

"Nojuu, kyllähän nyt se kaksi pitää olla!"

Niin tietysti.

"Pienellä ikäerolla?"

"Joo! Mä oon aatellu, että hankkiutuisin sit uudelleen ens vuonna raskaaksi, palaisin töihin vaikka siinä syksyllä hetkeksi. Oisin ehkä jonkun puoli vuotta töissä, ennenku jäisin taas uudestaan!"

Katson hänen innostunutta ilmettään, huolettomia silmiään.
Hän elää maailmassa, jossa kaikki on mahdollista.

Ja taas kerran olemme hänen kanssaan tässä.
Tilanteessa, jossa minulla ei ole kauheasti sanottavaa. 

 

 

 

Suonissa virtaava suru

"Muistaksä sen yhen mun työkaverin, josta joskus kerroin? Se jolla oli vähän hämäriä kuvioita", kysyy ystäväni.

"Joo."

"No, se irtisanoutu muutama kuukausi sitten."

"Ai?"

"Joo."

"Ehkä ihan hyvä teille."

"Se muutti toiselle puolelle Suomee."

"Oho."

"Joo. Sillä on nyt taas uus naisystävä."

"Okei."

"Joka käyttää suonensisäisiä huumeita kuulemma. Siis se ite kerto tästä ennenku lähti."

"Kiva."

"Ja arvaa mitä?"

Huokaan.
"Se nainen on raskaana?"

"No mistä arvasit!"

"Jep jep."

"Mä itkin tänään autossa, että siis miten voi olla mahdollista, että huumeidenkäyttäjätkin tulee hetkessä raskaaksi, samaan aikaan kun me ollaan Laurin kanssa yritetty monta vuotta?"

"Sitä mäkin oon monta kertaa ihmetellyt."

"Eiks niitten kehojen pitäis olla jotenkin toimimattomia huumeiden takia?"

"Niin, mut ei ne oo."

"Luulis, että kehoillakin ois joku juttu, että ne tajuis, että nyt oon niin huonossa hapessa, ettei kannata. Niinku sillon jos on liian laiha ja menkat jää pois."

"Ei siinä oo mitään tommosta logiikkaa, en mä ainakaan oo näiden vuosien aikana löytäny."

"Mä ja sä ei olla koskaan käytetty huumeita kumpikaan. Miten meidän kehot voi toimia huonommin, kuin jollain, jotka vetää suonensisäisiä huumeita?"

"Jep", sanon ja hämmennän samalla liedellä porisevaa jauhelihakastiketta.
"Meidän suonissa ei virtaa kuin suru."

 

Aukoton ikkuna

Tiedän jo kokemuksesta, miten tässä tulee käymään lähitulevaisuudessa.

Tulen asettumaan taloksi huoneeseen, jossa on yksi aukoton ikkuna.

Siitä on kenenkään vaikeaa nähdä sisään.
On myös vaikeaa nähdä sisältä ulos.

Tulen käpertymään entistä enemmän sisään päin.

Oma maailmani muuttuu vain vaikeammaksi kuvata kenellekään.
Samaan aikaan liu'un kauemmas muiden, raskaana olevien tai toista lasta suunnittelevien ystävien elämästä.

Jälleen kerran en tiedä lähipiiristäni ketään, joka olisi samassa tilanteessa.
Ketään, joilla toiveet lapsiluvusta olisivat näin radikaalisti eriävät.

Tiedän vain heitä, jotka ovat pohtineet jonkin aikaa, onko toisessa lapsessa järkeä, jaksaisiko sen.
Heillä kaikilla on jo kaksi lasta, tai he vähintään odottavat toista.

Plärään keskustelupalstoja, joissa toista lasta haluavat kertovat tilanteesta, jossa puoliso ei halua enempää lapsia. "Se on suru", monet siellä kirjoittavat. Suuri suru, joka täytyy hyväksyä ja käsitellä.

Haluanko sellaisen surun elämääni?
Jos en, mikä on vaihtoehto?

On vaikeampaa löytää yhteistä tarttumapintaa tiettyjen kavereiden elämässä.
Onko meillä kohta enää yhteisiä puheenaiheita?

Tuleeko raskaana olevista ystävästäni niitä, jotka tokaisevat tulevaisuudessa, että eihän nyt yhdessä lapsessa kovin paljoa vaivaa ole? Että kaaoksesta ei ole mahdollista tietää mitään, ennen kuin lapsia on kaksi?

Raskaana oleva ystävä on aina vain huonovointinen.
Samaan aikaan itse olen aina vain surullinen.

Olo on myös omituisen syyllinen.
Ääni päässäni kyseenalaistaa toivetta toisesta lapsesta.

Eikö minulle tosiaan mikään riitä?
Eikö se riitä, että Mies käänsi elämänsä ylösalaisin vuokseni kerran?

Nyt se pitäisi tehdä vielä uudestaan.
Onko se kohtuullista?

Entä jos tulen koko loppuelämäni suremaan ja katumaan, ettei lapsemme saanut sisarusta?

Entä jos lapsemme suree sitä aikanaan?
Alakouluikäisenä tai teininä, ehkä jopa aikuisiässä?

Olisiko se kohtuullista?

Miten sellainen määritellään?

Näen itseni koko loppuelämäni pienessä huoneessa, aukottoman ikkunan edessä.

Kohtuus.
Kohtuuttomuus.

En tiedä, mitä tehdä.

Ihan kamalaa

Joulun jälkeen ystävä kertoo olevansa raskaana.
Esikoisemme ovat samanikäiset.

He ovat yrittäneet rennosti tasan vuoden verran.
Useita kiertoja on jäänyt välistä, kun arki ollut niin täyttä.

Heidän ensimmäinen lapsensa sai aikoinaan alkunsa noin vuorokausi sen jälkeen, kun he olivat päättäneet aloittaa yrittämisen.

Vuoden ajan olen odottanut tätä uutista.
Pelännyt sitä, aavistanut sen tulevan todennäköisesti ennemmin kuin myöhemmin.

Halaan häntä, lausun tukahtuneen onnentoivotuksen.
Halaaminen on oikeastaan melko kätevä ensireaktio, koska siinä voi piilottaa oman ilmeensä hetkeksi.

Hän huokaisee syvään, koko maailman paino harteillaan.

"Joo. Siis tää on ihan kamalaa."

Tavoitan hänen katseensa.

"Siis mulla on niin huono olo. Aivan järkyttävä."

Tuijotan häntä tyhjin silmin.
En tiedä, mitä sanoa.

"Kamalaa. Tämä on kamalaa", hän toistelee.

Mitä pitemmälle hänen raskautensa menee, sitä enemmän se alleviivaa omaa tilannettamme.

Sitä, mitä meilläkin voisi olla, muttei ole.

Vapaapudotus

Kerrasta jonkin aikaa sitten raskautuneella kaverilla on ongelma.

"Mulla ei ees oo niin huono olo, että kehtaisin olla töistä poissa", hän huokaa pettyneenä.

Hän ei ole pettynyt huonon olon puutteeseen siksi, että on hyvin vaikeaa uskoa raskautta todeksi.
Ei siksi, että hän haluaisi mieluiten saada jatkuvaa varmistusta, että kaikki on hyvin ja normaalisti.

Eikä siksi, että hän pelkäisi jokainen kuluva sekunti vauvan kuolleen.

Hän on pettynyt vain siksi, ettei saa maata sohvalla pyöristyvän vatsansa kanssa ja saikuttaa hyvällä omallatunnolla.

Ja sitten se ajatus tulee.

Toivon, että hän saisi keskenmenon.
Näkisipähän kerrankin elämässään, etteivät asiat aina mene, kuten halutaan ja suunnitellaan.

Edellisestä tällaisesta ajatuksesta on vuosia.

Ja sieltä se taas tulee.
Kuin olisi kulkenut kokoajan salaa taskussani mukana, valmiina vedettävissä esiin.

Kaverini ja hänen elämänsä kanssa sillä on tosiasissa hyvin vähän tekemistä.
Mutta hän on vain täydellinen kohde.

Täydellisen toimivan kehon omaava, täydellisen huolettomasti ja itsestäänselvästi raskauteensa suhtautuva. Täydellisesti raskautumisensa ja koko elämänsä etukäteen suunnitellut, ja suunnitelman täydellisesti toteuttanut.

Täydellisen typeriä asioita pohtiva, täydellisen epäolennaisiin asioihin keskittyvä.
Niin täydellisen tietämätön mistään, mikä näissä asioissa voisi mennä pieleen.

Putoan raivon kanssa vapaapudotukseen.

Kun luulen, että sen loppu löytyy, se vain jatkuukin yhä syvemmälle.
Ja kiepumme yhdessä, vajoamme aina vain alemmas ja alemmas.

Aina kun ajattelen, ettei sitä voi enää jatkua, kyllä sen raja tulee nyt vastaan.
Piste, jonka jälkeen se ei enää jatku.

Ei se lopu. Eikä se tule.

Se jatkuu, kuorien itsestään esiin vain uusia tasoja, erilaisia kerroksia.