Ihan kamalaa

Joulun jälkeen ystävä kertoo olevansa raskaana.
Esikoisemme ovat samanikäiset.

He ovat yrittäneet rennosti tasan vuoden verran.
Useita kiertoja on jäänyt välistä, kun arki ollut niin täyttä.

Heidän ensimmäinen lapsensa sai aikoinaan alkunsa noin vuorokausi sen jälkeen, kun he olivat päättäneet aloittaa yrittämisen.

Vuoden ajan olen odottanut tätä uutista.
Pelännyt sitä, aavistanut sen tulevan todennäköisesti ennemmin kuin myöhemmin.

Halaan häntä, lausun tukahtuneen onnentoivotuksen.
Halaaminen on oikeastaan melko kätevä ensireaktio, koska siinä voi piilottaa oman ilmeensä hetkeksi.

Hän huokaisee syvään, koko maailman paino harteillaan.

"Joo. Siis tää on ihan kamalaa."

Tavoitan hänen katseensa.

"Siis mulla on niin huono olo. Aivan järkyttävä."

Tuijotan häntä tyhjin silmin.
En tiedä, mitä sanoa.

"Kamalaa. Tämä on kamalaa", hän toistelee.

Mitä pitemmälle hänen raskautensa menee, sitä enemmän se alleviivaa omaa tilannettamme.

Sitä, mitä meilläkin voisi olla, muttei ole.

Vapaapudotus

Kerrasta jonkin aikaa sitten raskautuneella kaverilla on ongelma.

"Mulla ei ees oo niin huono olo, että kehtaisin olla töistä poissa", hän huokaa pettyneenä.

Hän ei ole pettynyt huonon olon puutteeseen siksi, että on hyvin vaikeaa uskoa raskautta todeksi.
Ei siksi, että hän haluaisi mieluiten saada jatkuvaa varmistusta, että kaikki on hyvin ja normaalisti.

Eikä siksi, että hän pelkäisi jokainen kuluva sekunti vauvan kuolleen.

Hän on pettynyt vain siksi, ettei saa maata sohvalla pyöristyvän vatsansa kanssa ja saikuttaa hyvällä omallatunnolla.

Ja sitten se ajatus tulee.

Toivon, että hän saisi keskenmenon.
Näkisipähän kerrankin elämässään, etteivät asiat aina mene, kuten halutaan ja suunnitellaan.

Edellisestä tällaisesta ajatuksesta on vuosia.

Ja sieltä se taas tulee.
Kuin olisi kulkenut kokoajan salaa taskussani mukana, valmiina vedettävissä esiin.

Kaverini ja hänen elämänsä kanssa sillä on tosiasissa hyvin vähän tekemistä.
Mutta hän on vain täydellinen kohde.

Täydellisen toimivan kehon omaava, täydellisen huolettomasti ja itsestäänselvästi raskauteensa suhtautuva. Täydellisesti raskautumisensa ja koko elämänsä etukäteen suunnitellut, ja suunnitelman täydellisesti toteuttanut.

Täydellisen typeriä asioita pohtiva, täydellisen epäolennaisiin asioihin keskittyvä.
Niin täydellisen tietämätön mistään, mikä näissä asioissa voisi mennä pieleen.

Putoan raivon kanssa vapaapudotukseen.

Kun luulen, että sen loppu löytyy, se vain jatkuukin yhä syvemmälle.
Ja kiepumme yhdessä, vajoamme aina vain alemmas ja alemmas.

Aina kun ajattelen, ettei sitä voi enää jatkua, kyllä sen raja tulee nyt vastaan.
Piste, jonka jälkeen se ei enää jatku.

Ei se lopu. Eikä se tule.

Se jatkuu, kuorien itsestään esiin vain uusia tasoja, erilaisia kerroksia.

  

Tässä olen

                                                                        (Kuva tehty tekoälyllä)

Tässä olen minä.
Olen ollut koko syksyn.

Minulle sanotaan:

"Jos haluat tuon ilmapallon, ole hyvä ja hae se.
Sen kun otat sen.

Minä en sinua auta.
Mutta voit yrittää omin avuin."

Mutta en pysty siihen.
En ilman apua.

En pysty tulemaan raskaaksi ilman hoitoja.
Ja juuri niihin Mies ei suostu.

Ehkäisy on ollut poissa koko syksyn.
Mutta hoitoihin hän ei halua.

Kolme alkiota ovat syväjäässä jossakin.
Hän ei halua käyttää niistä yhtäkään.

Niinpä vain seison puun juurella.
Katse luotuna ylöspäin.

Kokoajan näen sen, mitä haluaisin.
Se on jo olemassa, kaikki olisi valmiina.

Se on vain ulottumattomissani. 

 

Siedettävää joulua

Joulusta olisi paljonkin sanottavaa.
Muistoja on paljon vuosilta ennen lasta.

Jotkut ihan mukavia.
Todella monet pohjattoman surullisia.

Koko oma tarinani lapsettomuudestahan lähti liikkeelle eräänä tapaninpäivänä.
Jo siksikin jouluun on takertunut pysyvästi painolastia lapsettomuuden näkökulmasta.

Hyvä ystäväni kärsii tällä hetkellä tahattomasta lapsettomuudesta.

Häntä pelottavat tulevat sukujuhlat. Mahdolliset isän huolettomat heitot lapsenlapsista, mummon merkitsevät katseet ja myhäilyt siitä, ovatko koirat tosiaan kaikki, mitä ihminen tarvitsee.

Häntä pelottaa, miten hän jaksaa aaton toisten pientä vauvaa katsellen.

Tiedän täsmälleen, mistä hän puhuu. Jo puolesta sanasta.
Ja tiedän yhtä hyvin myös sen, että sanat eivät auta.

Toivon silti, että hän saa edes tuhannesosan lohtua siitä, että välillämme vallitsee ymmärys.

Jouluisin tämä blogi oli pitkään ainoa asia, mikä itseäni lohdutti.
Enhän tuntenut henkilökohtaisesti ketään muuta, joka olisi kärsinyt lapsettomuudesta.

On ollut muitakin vaikeita päiviä, tietysti isoimpana äitienpäivä.
Sehän on äitien juhla.

Mutta joulu on juuri lasten juhla.

Ja siihen valmistaudutaan piinallisen kauan.
Sitä vyöryy kaikkialta päin kasvoja kuukausitolkulla etukäteen.

Sitä on musertavaa viettää, jos lasta ei toiveista huolimatta ole.

Mahdollisimman siedettävää joulua kaikille, joita tahaton lapsettomuus koskettaa.

Ei nyt

Tämä on kliseistä.
Niin uskomattoman kliseistä.

Työkaverini on tullut toimistolle näyttämään vauvaansa ensimmäistä kertaa.
Ihmiset ovat kerääntyneet hänen ja turvakaukalon ympärille.

Kuulen hänen pehmeän puheensa, hymyilevät sanansa.
Esikoislapsen ylpeän, vielä hiukan uuteen totuttelevan äidin ääneen.

Ymmyrkäisenä siitä, mitä kaikkea on hiljattain tapahtunut.
Siitä, millaista elämä nykyään on, niin kovin erilaista kuin oli ennen.

Minä istun täällä, ja kirjoitan tätä tekstiä.

Mikä olisi stereotyyppisempi kuva tahattomasta lapsettomuudesta, kuin nainen itkemässä salaa omassa harmaassa työhuoneessaan, paossa lässytykseltä, joka kuuluu helposti paperinohuiden viraston seinien läpi?

Olen laittanut huoneeni oven kiinni niin, että muut luulevat, että teen jotain tärkeää, eikä minua saa häiritä. Yritän kerätä itseäni, jotta pystyisin menemään tervehtimään.

Ennen kuin he ovat poissa, yhtä nopeasti kuin tulevatkin.
Katoavat omaan kuplaansa. Siihen, josta muistan enää vain häivähdyksiä.

En vain jaksa nyt.

En jaksa.

Sopiva hetki

Kaverini kertoo olevansa raskaana.
Uutinen on tuore, raskaustesti näytti plussaa pari viikkoa sitten.

Minkäänlaista yllätysmomenttia tässä ei ole.
Hän on avoimesti puhunut syksyn suunnitelman olevan tulla raskaaksi.

Hän kertoo perehtyneensä ovulaatioon etukäteen, ostaneensa muutaman testin.
Ja sitten he jättivät ehkäisyn pois.

NAPS, se oli siinä.
Ensimmäisestä kerrasta.

Ilmeisesti kuukautiskiertosovellus oli oikeassa ehdottaessaan hedelmällisiä päiviä, hän naurahtaa.

Hän on suunnitellut raskauden ajoituksen tarkkaan, laskettua aikaa silmällä pitäen.

Alkuvuodesta on tulossa iso remontti kotona, se täytyy saada ennen vauvaa alta pois.
Tuleva äiti ei välttämättä itse pysty osallistumaan, mutta mieshän vastaa siitä.

Toinen kriteeri oli lempibändin keikka toukokuun lopussa.
Hän haluaa ehdottomasti päästä sinne.

Ja onhan kesällä muutenkin aika helppoa, kun ei tarvitse pukea ja kuskata vastasyntynyttä toppavaatteissa.

Ja kappas vain, laskettu aikahan on seitsemäs heinäkuuta.
Juuri sopivasti.

Vuosien ajan tämä oli aina suurin raivonaiheeni.
Se sai vereni kiehumaan niin, että pelkäsin useasti pyörtyväni.

Sumensi näkökenttäni niin, että teki mieli lähinnä hakata jotain tohjoksi.
Jotain, tai mieluummin joku.

Eihän tämä hänen vikansa ole.
Minkä hän sille voi, että asioita tapahtuu kuin itsestään?

Pakotan itseni onnittelemaan.
Kysymään, mitkä ovat hänen tunnelmansa.

Tuntuu aika mukavalta.

Onhan tässä paljon sisäistettävää.
Ja tulee kaikenlaisia hankintoja, niihin täytyy perehtyä.

Entä olemmeko me harkinneet toista lasta, hän tiedustelee.
Nythän voisi olla aika sopiva hetki, kun poika on jo vähän isompi?

En säästy raivolta nytkään.
Se ei ehkä sokaise samalla tavalla, mutta kiehun yhtä kaikki.

En kertakaikkiaan voi käsittää, että jotkut ihmiset todella suunnittelevat lapsia, kuin kauppatilauksia Prismasta. Miettivät, olisiko kivempi synnyttää alku- vai loppukesästä, ja valitsevat sitten itselle mieluisen.

Samaan aikaan kun on olemassa ihmisiä, jotka tietävät hirveitä asioita lisääntymisestä.
Ja sen kautta myös itsestään.

En ikinä tule ymmärtämään sitä.

Se ei mahdu oikeustajuuni, ei mihinkään tajuntani tasoon.
Se sopii sinne niin huonosti, että sanat meinaavat loppua kesken.

Jotkut todella miettivät lähinnä sitä, sopivatko vauvan ensikuukausikuviin paremmin kesäkukkaset vai syksyn kellastuneet lehdet. Sitä, että kesän valoisimpaan aikaan olisi helpompi valvoa uuden tulokkaan kanssa.

Vai mutta toisaalta, onhan elokuussakin tunnelmaa?

Ehjä ja rikki

"– Mitä vanhemmaksi tulo merkitsi sinulle?

'Tulin ehjäksi.
Menin entistä enemmän rikki. 

Päästin haamut sisälle.

Ja se merkitsi täyttymystä sormenpäitä myöten.
Riistetyksi tulemista.

Rakkautta, rakkautta, rakkautta.' "

Anna-Leena Härkönen - Onnen tunti