sunnuntai 10. toukokuuta 2026

Leikisti äiti





Välillä edelleen hätkähdän.

Kun katselen pientä sähköhammasharjaa vessan lavuaarin reunalla.
Minikokoista lumikolaa, joka on jäänyt vielä kenolleen takapihan ulkovarastoa vasten.

Levälleen jääneitä leluja keskellä olohuonetta.
Uusia pikkuautokuvioisia housuja, jotka ostin kirpputorilta.

Niissä on se tärkein ominaisuus, joita housuilta nykyään vaaditaan:
Vetoketjutaskut.

Onko tämä tosiaan minun elämääni nykyään?

Useimmiten se tuntuu aivan normaalilta, tavanomaiselta.
Arjen kiireissä yritän painaa asioita mieleeni ja pitää niitä siellä.

Kuten, että huomenna on päiväkodissa oman lelun päivä.
Ja hammastarkastus on ensi viikolla, mitenhän saan siellä lapseni avaamaan suunsa.

Mutta toisinaan se iskee edelleen tietyissä paikoissa, joissa olen lapsen asialla, mutta ilman lasta.
Useimmiten lastenkirppiksillä, kauppojen lastenvaateosastoilla tai leluhyllyillä.

Ja kun se tulee, on kuin se tunne ei olisi koskaan poissa ollutkaan.
Kuin tempautuisin omista kuvitelmistani takaisin reaalimaailmaan.

Mitä minä täällä teen?


Sitten havahdun.

Minullahan on lapsi.
Minulla on ihan oikea syy olla täällä.

Muiden raskauksia sivusta seuratessa oma raskaus tuntuu kaukaiselta, kuin unelta.

Olinko itsekin tosiaan joskus raskaana?
Onnistuiko se?

Syntyikö siitä elävä lapsi?
Miten se on mahdollista?

Olin pitkään niin turtunut siihen, ettei mikään onnistu.
Ei minun kohdallani, muiden kyllä sitäkin enemmän.

Niissä hetkissä olo on irrallinen.
Ihan kuin olisin vain leikisti jonkun äiti.



lauantai 9. toukokuuta 2026

Lapsettomien lauantaina


Tällä viikolla, lapsettomien lauantain ja äitienpäivän lähestyessä olen miettinyt raskaaksi tulemisen mahdollisuuksia. Sitä, mitä raskaaksi tuleminen keneltäkin vaatii.

Tuntuu ajatuksena uskomattomalta, että joillakin se voi käydä noin vain.
Yhtä helposti ja itsestään selvästi kuin hengittäminen.

Että joidenkin kohdalla kyse on enemmän siitä, että milloin valitaan tulla raskaaksi.
Sisukset ovat täynnä hedelmöittymiskykyisiä munarakkuloita, joissa potentiaalisesta vauvasta on jo puolet olemassa.

Tässä kuussa olisi mahdollisuus saada vaikkapa nykerönenäinen, kiharapehkoinen tyttö.

Seuraavassa kuussa olisi tarjolla joko vaaleahiuksista tyttöä tai mustatukkaista poikaa, riippuen siitä, kumpaanko sattuma osuu (vai kumpaankin).

Jos heinäkuussa huvittaa, voisi alun saada isän puolelta ruskeasilmäisyyden perinyt poika, jolla on äidin pitkät sormet.

Että joillain naisilla tähän on (lähes) joka kuukausi äärimmäiset hyvät mahdollisuudet.
Ja mitään muutahan ei vaadita, kuin suurin piirtein samaan aikaan saunan lauteilla istumista miehen kanssa.

Mitä enemmän mietin, sitä luontevammalta tuntuu, että lapsemme sai alkunsa IVF-hoidoilla.
Nyt, kun tiedän ja ymmärrän paremmin hedelmöittymisen lainalaisuuksia, se ei tunnu lainkaan niin ihmeelliseltä.

Raskaaksi tulossa on nimittäin kyse niin uskomattoman monimutkaisesta tapahtumasta, ettei minusta olisi lainkaan kummallista, että se vaatisi kaikkien osalta IVF-hoitoja.

Että tilanne olisikin niin päin, että ihmeenä ja poikkeama pidettäisiin sitä, jos joku pystyy lisääntymään ilman hoitoja.

Hoitojenkin aikana mietin toisinaan, miksi noin valtavan tärkeä, elämänkokoinen ja biologialtaan moninaisten suhdanteiden alla oleva asia ylipäänsä liittyy - kaikista maailman asioista - seksiin?

Eihän siinä ole mitään logiikkaa, jos sitä yhtään miettii.

Vähän sama, kuin jos haluaisin rakentaa itse omakotitalon Suomeen. Mutta tämä olisi jostain syystä mahdollista ainoastaan niin, että ensimmäinen perustuskivi täytyisi hakea Machu Picchun temppelistä vuoden kestäneen maailmanympärysmatkan päätteeksi.

Asioita, joiden ei uskoisi linkittyvän toisiinsa millään tavalla, mutta jotka kuitenkin jostain käsittämättömästä syystä niin tekevät.

Se, mitä minulle raskauteen johtaneessa IVF-hoidossa tehtiin, kuvaa raskaaksi tulon prosessin vaativuutta hyvin. Paljon paremmin, kuin se, että olisimme Miehen kanssa yksi kaunis ilta olleet vaikka paljuilemassa.

Sitä, miten uusi ihminen rakennetaan.

Kasvatetaan viikkoja erilaisin pistoksin ja lääkkein munarakkuloita oikean kokoisiksi keräystä varten.
Kerätään ne hervottoman kokoisella neulalla vahvan kipulääkityksen turvin.

Yhdistetään kerätyt munasolut ja pestyt siittiöt laboratoriomaljalla.

Tarvitaan juuri oikean oikean kokoisia munarakkuloita.

Niiden pitää olla myös sellaisia, joissa on solu sisällä.
Kaikissa nimittäin ei ole.

Munarakkuloiden täytyy hedelmöittyä.
Kaikille niin ei tapahdu.

Hedelmöittymisen jälkeen niiden täytyy jakautua oikealla lailla, tarpeeksi pitkälle.
Kaikki eivät niin tee.

Niiden laatu täytyy olla tarpeeksi hyvä, että ne voidaan joko siirtää suoraan kohtuun tai pakastaa.
Kaikkien osalta niin ei ole.

Ja SITTEN vasta, jos onni käy, siirretään yksi munasoluista kohtuun.
Toivotaan, että se kiinnittyy ja jatkaa kehittymistään.

Tästä kaikesta nousee suuri sympatia omaa ja myös muiden kehoja kohtaan.
Mihin kaikkeen naisten kehojen pitäisi pystyä, jos haluaa tulla raskaaksi.

Onhan se aivan kamalan, kamalan paljon vaadittu.
Ihan oikeasti.

Ei tosiaankaan ole ihme, jos se on vaikeaa eikä onnistu.

Tässä kaikessa on vain yksi mutta:
Miten ihmeessä se on silti monien kohdalla helppoa?


P.S
Hedelmöittymisen ihmettä kuvattu osuvasti jo hiljentyneessä Meinasin kaatua-sarjakuvablogissa:
https://meinasinkaatua.sarjakuvablogit.com/2012/11/17/ei-tassa-ihmeita/

 

perjantai 24. huhtikuuta 2026

Mikä on mennyttä

Olen tapahtumassa, jossa vietämme iltaa useiden puolituttujen naisten kesken.

Yhtäkkiä alkuillasta huomaan, että kaksi seurueemme naisista on raskaana.
Ei kauhean pitkällä, mutta yhtä kaikki aivan ilmiselvästi.

Ilman, että olen havainnut asiaa koko päivänä.

Olen häkeltynyt.
Miten voi olla mahdollista, etten ole huomannut?

Minulla on pettämätön raskausmahatutka.
Se on vuosien varrella harjaantunut etsimään ympäriltään kaikki mahdolliset uhat tulla yllätetyksi ihanilla uutisilla.

Ilmeisesti tutka on ollut yhden päivän ajan täydellisesti epäkunnossa.
Koko loppuillan olen oudolla tavalla hämmennyksen vallassa.

Seuraavana päivänä näen ystävääni, joka kertoi joulun jälkeen olevansa raskaana.
Hänen vatsansa on jo hetki sitten ylittänyt sen tietyn rajan, jossa ole enää epäilystäkään, mistä pyöreydessä on tilanne.

He yrittivät toista lasta vuoden verran.
Koko sinä aikana hänestä ei ollut aistittavissa minkäänlaista huolta.

Ei hermostuneisuutta tai hätää.
Ei pahaenteisiä aavistuksia, paniikista puhumattakaan.

Hänestä välittyi lähinnä rauhaa ja kärsivällisyyttä.
Välillä hienoista pettymystä, mutta silti vilpitöntä optimismia.

Uskoa siihen, että kyllä raskaus vielä onnistuu.
Sehän on vain ajan kysymys.

Ymmärrän yhden asian, minkä tahaton lapsettomuus on minulta vienyt:

Luottamuksen, että elämässä kaikki menee lähtökohtaisesti hyvin.

Ajatuksen, että asiat sujuvat varmasti ihan mukavasti.
Järjestyvät omalla painollaan, hoituvat parhain päin.

Että tarinoilla on yleensä onnellinen loppu.

Sitä en ole saanut takaisin.
Huolimatta edes siitä, että lopulta sain lapsen.

En tiedä, onko sentyylinen sokea luottamus elämään iäksi mennyttä.
Voi olla.

Mutta en joka tapauksessa usko, että minulla olisi lapsi, jos olisin kaikki nämä vuodet vain luottanut, että hiljalleen asiat järjestyvät. 

Jos olisin vain odottanut, että pian asioita vain alkaa tapahtua itsekseen.


lauantai 18. huhtikuuta 2026

En valmis


Perjantai-iltana käyn lapsen kanssa ystäväperheen luona.
Tunnelma on viikon päätteeksi vähän väsähtänyt, mutta tutun turvallinen.

Kun tulemme kotiin, Mies löytyy pyyhe vyötäisillä ulkoa jäähdyttelemästä.
Hän on laittanut saunan lämpiämään.

Hetken päästä istun hämärässä lauteilla ja kuuntelen tulen räiskyntää.

Lapsi leikkii suihkuhuoneen puolella, näen hänet lasioven läpi.
Hän hyräilee ja höpöttelee itsekseen kirkkaalla äänellä.

Kun hän pitää ääntä, hän ei yleensä tee mitään kovin kiellettyä.
Kaikkein arveluttavimpia hetkiä edeltää täysi hiljaisuus.

Isänsä on ohjeistanut, että suihkun lattialla olisi parempi liikkua kontaten tai pyllyllään, jos aikuisia ei ole vierellä. Ei saa kävellä, jottei liukastu.

Lapsemme ei nimittäin juurikaan tunne käsitettä käveleminen.
Miksi kävellä, kun voi juosta täysillä?

Hän muistaa tämän noin joka toinen kerta, kun käy parin metrin päässä lelukorillaan hakemassa lisää kylpyleluja.

Lapsen mentyä nukkumaan huomaamme kirkkaasti välähtelevän valon kotikadulla.
Mies epäilee sitä ambulanssiksi.

Käy ilmi, että se on keittiön ikkunasta viistosti näkyvä katulamppu.
Se valaisee kotikatumme noin sekunnin välein.

Lähes yhtä usein lapsiasia käy mielessäni.

Katselen lamppua viikonlopun ajan.
Maanantaina illalla huomaan, että lamppu on vaihdettu.

Minun pitäisi kai olla onnellinen näin.

Tyytyä tähän, mitä olen jo saanut.
Olenhan saanut jo niin paljon.

Luopua ajatuksista jostakin muusta, enemmästä.

En ole valmis siihen.


keskiviikko 15. huhtikuuta 2026

Lintuperspektiivi

"Kaipuun voisi määritellä
sairaudeksi ihmissydämen

Jäytäväksi sairaudeksi,
joka sotkee rytmin tasaisen

Kaipauksen kohteella ei ole musta aavistustakaan

Ei kai meillä eksyneillä ole muutakaan
kuin toivoa

Niin, ja rakkautta
Jota vaalia

Sitä säilyttää
Piilopaikassa

Sä et tule mun luo
Mut mä odotan sua"


Ismo Alanko - Lintuperspektiivi

 

maanantai 6. huhtikuuta 2026

Kierron aallot



Lähestyvän ovulaation erottaa jo kilometrien päästä.
Limakalvot muuttuvat turvonneiksi, kosteiksi ja pehmeiksi.

Läheisyys ja seksi alkavat pyöriä mielessä.
Iho on kuin magneetti ilman vastakappaletta, kaipaa toista ihoa.

Erittyvä lima on kirkasta ja venyvää.
Sitä tulee vessapaperiin enenevässä määrin, kunnes koostumus lopulta muistuttaa kananmunanvalkuaista.

Minulla ovulaatio tuntuu useita päiviä.
Ensin pakottaa, tykyttää. Sitten sattuu, pistää.

Sen jälkeen koittavat viikot, kun pitäisi olla välittämättä.
Mistään, mitä kehossa tapahtuu.

Ensimmäiset kuukautisten oireet tuntuvat noin viikkoa ennen.
Ne ovat äärimmäisen hienovaraisia, ohimeneviä kivistyksiä.

Vuosien itsensä tarkkailu on kuitenkin herkistänyt huomaamaan ne.

Keho vetäytyy kuin meri ennen tsunamin iskemistä.
Se käpertyy kasaan, kääntyy sisäänpäin, kohti keskipistettään.

Kaikkialla on aavemaisen hiljaista, odottavaa.
Limakalvot ovat päiväkausia kuivat kuin hiekkapaperi.

Seuraavaksi tulee päänsärky.
Paria, kolmea päivää ennen.

Päänsäryn lisäksi ärsytyskynnys madaltuu.
Mieli laahaa matalalla.

Usein päässäni alkavat ironisesti soida Kaija Koon laulun sanat:

"Hei milloin hanat aukeaa
minä tahtoisin unohtaa
Mutta miksi siitä on tehty
niin pirun vaikeaa?"


Samaan aikaan toivo roikkuu itsepintaisesti mukana.

Vaikka kaikki –  ihan kaikki – on aivan kuten ennenkin.
Mikään ei poikkea normaalista, vaan kierto kulkee täysin ennustettavaa rataansa.

Tekee mieli olla paikallaan.
Koko keho jännittyy aavistuksen verran, valmistautuu.

Uskallanko lähteä vielä lenkille, vai pitäisikö varautua siteellä.
Pitäisikö ennen nukkumaanmenoa jo laittaa ensimmäinen, kaiken varalta.

Lopulta verenvuoto alkaa.
Tunnen senkin. Sillä sekunnilla, kun se tapahtuu.

Olo on kipeä, ärtynyt, turvonnut.
Oma keho tuntuu ällöttävältä, kosketus ei voisi vähempää kiinnostaa.

Ympyrä on tullut päätökseensä, vain alkaakseen taas alusta.

 

 

tiistai 31. maaliskuuta 2026

Kaksi pitää olla





Raskaaksi sekunnissa tullut kaveri on alkanut tilailla vauvanvaatteita nettikirppiksiltä.
Hän on innoissaan, kun pääsee jäämään pois kuluttavasta työelämästä.

Siihen minullakin on edes vähän sanottavaa.

Kerron, että itsekin lasta toivoessani huomasin, että on itse asiassa aika vähän muita keinoja jättäytyä luvan kanssa pois työelämästä vuodeksi, pariksi tai kolmeksi. Sellaisia keinoja, jotka ovat sallitun lisäksi myös yleisesti tunnustettuja ja hyväksyttyjä.

Opintovapaa on pakollista myöntää, ja sillä pääsee pois työelämästä.
Kuitenkin siinä kai pitäisi opiskella jotain.

Entä jos ei ole lasta eikä opintoja, mutta haluaisi neljän viikon kesäloman sijaan kunnon hengähdyksen työelämästä? Tauon, jonka aikana säilyttää vakituisen työpaikkansa, mutta ei opiskella sen sijaan mitään?

Puhumattakaan sellaisesta tauosta, jonka aikana saisi edes jonkinlaista korvausta?

Kuinka monella työpaikalla suostutaan vuoden palkattoman vapaan myöntämiseen, ilman opintovapaata? Tällaisina työllisyyden aikoina, uskaltaako kukaan ottaa sellaisen vastaan, vaikka saisikin?

Vuorotteluvapaita ei ole enää olemassakaan, eivätkä ne aiemminkaan varsinaisesti olleet tarkoitettu tyypillisimmässä lapsensaamisiässä oleville.

"Nii, tuleehan tätä poissaoloo sit jonki verra varmaa", kaveri kohauttaa olkiaan.
Hänen somasti pyöristynyttä vatsaansa peittää helmasta löysä Marimekon paita.

"Ai?"

"No ku se toinenki sit."

"Ai, haluaisitteko toisenkin lapsen?"

"Nojuu, kyllähän nyt se kaksi pitää olla!"

Niin tietysti.

"Pienellä ikäerolla?"

"Joo! Mä oon aatellu, että hankkiutuisin sit uudelleen ens vuonna raskaaksi, palaisin töihin vaikka siinä syksyllä hetkeksi. Oisin ehkä jonkun puoli vuotta töissä, ennenku jäisin taas uudestaan!"


Katson hänen innostunutta ilmettään, huolettomia silmiään.
Hän elää maailmassa, jossa kaikki on mahdollista.

Ja taas kerran olemme hänen kanssaan tässä.
Tilanteessa, jossa minulla ei ole kauheasti sanottavaa.