Hämähäkki

Mieleeni tulvahtaa muisto viime vuodelta, eräästä lasten musiikkitapahtumasta.

On alkusyksy. Istun ison salin lattialla lapsi sylissä.
Lastenlaulut soivat ympärillämme.

Joka puolella on ilosta kiljahtelevia, tanssivia pieniä.
Minun lapseni ei tanssi, vaan kyyhöttää vakavana kylkeeni painautuneena, kuten tyypillistä.

Katseeni osuu naiseen, jolla on käsivarsillaan muutaman kuukauden ikäinen vauva.
Hän tanssittaa vauvaa puolelta toiselle keinahdellen.

En voi lakata tuijottamasta häntä.
Hänen liikkeensä ovat rauhallisia, osaavia ja tottuneita.

Hän nostaa vauvaa ilmaan yhä uudelleen ja uudelleen.
Kevyesti, kuin se ei painaisi mitään, vaikka tiedän, että painaa.

Ihmisjoukosta hänen luokseen pelmahtaa pieni tyttö prinsessamekossaan.
Tarttuu hihkuen äitiään mekonhelmasta ja pyörähtelee villisti ympäriinsä.

Nainen ei häkelly, vaan ottaa tytön vastaan, pyöräyttää tätä yhdellä kädellä ympäri.
Kyykistyy vauva sylissään, ja niin he huojuvat toisiinsa nojaten musiikin tahdissa puolelta toiselle.

Nainen katsoo lapsiaan. Silmät sädehtivät lämpöä, onnea.
Kuin maailmassa ei olisi ketään muita. Kuin he olisivat salissa kolmisin.

Hän on lumoava.

Hän näyttää siltä, kuin ei haluaisi olla missään muualla mieluummin. Siltä, että hänelle on uskomattoman helppoa nauttia näistä pienistä ohikiitävistä hetkistä, kun kaikki on hyvin ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Hänestä huokuu rauha.

Siinä minä istun, ja katson häntä.
Olen hädin tuskin selvinnyt hengissä kesästä.

Ajatuksista, joissa yhä enenevässä määrin on alkanut vierailla kuolema.
Ennen kaikkea kuoleman helpottavuus, lohdullisuus, yksinkertaisuus.

En ole aktiivisesti halunnut kuolla, mutta oloni on ollut niin ahdistunut, että olen monta kertaa todennut sen: Jos olisin kuollut, minun ei olisi näin paha olla kokoajan, ihan kokoajan.

Paniikkikohtauksista, joita olen pahimmillaan saanut viisi, kuusikin kertaa päivässä.
Jotka ovat heitelleet minua pitkin poikin, kuin yrittäisin pysyä hurjistuneen hevosen selässä.

Kaikesta siitä, joka lopulta sai minut myöntämään, että tarvitsen apua.
Nyt.

Mielialalääkityksen aloittamisen myötä paniikkikohtaukset ovat jääneet.
Olen saanut diagnoosin ja päässyt asioissa eteenpäin, kohti terapian aloittamista.

Seuraava lastenlaulu alkaa.
Se on Hämä-hämä-häkki.

Nainen laulaa hennolla, pehmeällä äänellä, poski vauvansa poskea vasten.
Sulkee silmät, pysähtyy, nauttii.

Meillä ei ole muuta yhteistä, kuin että olemme molemmat äitejä.
Hän on syntynyt olemaan äiti, ja niin luulin itsekin olevani.

Saatuani lapsen aloin vahvasti epäillä sitä.
Niiden epäilysten kanssa olen kamppaillut saaden itseni vereslihalle.

Mutta ehkä minusta sittenkin on tähän.
Ei ehkä samalla tavalla, kuin hänestä, mutta kuitenkin.

Hämä-hämä-häkki kiipes uudelleen.

Joku päivä minusta on tähän.

Noin vain

 

Kevätmarkkinoilla eräs etäinen äitituttava tulee tervehtimään.
Lapsemme ovat suunnilleen samanikäiset.

Sitten katseeni kääntyy hänen mahaansa.

”Mulla on tässä tällainen rantapallo”, hän hymyilee.
”Joo.”

Tämä tuli liian yllättäen.
En ole varautunut yhtään, kuten yleensä aina olen.

”Jäin pari viikkoa sitten äippälomalle.”
”Okei.”

Tuijotan häntä hölmönä löytämättä sanoja.
Yritän hymyillä, jos se vaikka korvaisi puheen.

”Vähän ois semmonen tunne, että sais jo kohta tulla.”
”Niin.”

En vain pysty onnittelemaan.
En saa sitä sanaa tulemaan suustani ulos.

Mies ja lapsi ovat hävinneet ihmisvilinään kohti metrilakuja, rattaissa kiinni oleva ilmapallo mukana leijuen. Liukenen heidän peräänsä niin nopeasti kuin vain voin, enkä edes kovin sulavasti tai luontevasti.

Keskustelu jää kiusallisesti kesken.

En kysy, miten hän on voinut. En toivota tsemppiä viimeisiin viikkoihin, en hyvää jatkoa.
En sano edes, että nähdään taas.

Lähden vain raukkamaisesti karkuun.

Muistan, että hän oli pitkään todella, todella väsynyt.

Ja nyt hän on siinä, noin vain.

Lapsettomien lauantai

En ole unohtanut

En unohda ikinä.

Me tanssimme

Lapsemme on rakastunut yhteen Risto Räppääjä-elokuvaan.
Jokin siinä vetoaa häneen hämmentävän vahvasti.

Kenties värikkyys, näyttelijöiden korostettu puhetapa ja reaktiot.
Lapset päähenkilöinä. Ja musiikki, ennen kaikkea musiikki.

Tarttuvat laulut, niihin liitetyt hauskat koreografiat.
Harva se päivä hän haluaa katsoa ”Ristoo”, vain tätä yhtä tiettyä niistä.

Sunnuntai-iltapäivänä pieni, virkaintoisuudessaan vertaansa vailla oleva sormi nousee ylös.

Osoittaa ensin iskää, niin kuin aina.
Sitten se siirtyy minun kohdalleni.

”Äiti tanssii!”

Ja me tanssimme.
Mieskin, joka ei koskaan, missään tilanteessa tanssi.

Lapsi katsoo meitä molempia vuorotellen.
Hänen koko naamansa loistaa.

Hänen pieni kehonsa hakee rytmiä olohuoneen matolla.

Hän hytkyy, pomppaa, pyörii.
Nauraa, hihkuu innoissaan.

Hän tekee kaiken itselleen (ja taaperoille) tyypilliseen tapaan:
Täysillä tai ei ollenkaan.

Aurinko paistaa ikkunoista sisään, antaen lupauksen lisääntyvästä valosta.

Ja me katsomme toisiamme, tanssimme kukin omalla tyylillään, typerä virne kasvoillamme.

Hän ei tarvitse oikeastaan mitään muuta, kuin meidät.
Ei hienoja leluja, ei Leos Leikkimaata, ei itsetehtyjä syntymäpäiväkutsukortteja.

Kun hänellä on meidät, hänellä on kaikki.

Ja hänellä on.

Haulikolla täyteen surua

Perhekerhossa kuuntelen, kun kaksi äitiä ja yksi isä puhuvat toisen lapsen haluamisesta ja siihen sopivasta ajankohdasta.

”Nii, onko se sit kuitenki parempi, että ois toinen jo päässyt vaipoista eroon..” pohtii toinen äideistä.

”Joo, kyl se vähän mietityttää et nytkö sit jo toista tähän heti perään”, isä huokaisee.

”Me ainakin ollaan ajateltu, ettei liian iso ikäero oo kiva. Kyl me halutaan se pieni ikäero. Kaks vuotta ois just hyvä varmaan”, sanoo minulle tutumpi äiti.

Parin kuukauden kuluttua hän on raskaana.

”Joo tää oli kato tosi kätevä tähän kohtaan. Mä aloin laskea tätä silleen, että vauva syntyis just muutama kuukausi ennenkun Elmeri täyttää kaksi. Niin mun mies saa sit pidettyä vanhempainvapaansa Elmeristä. Saadaan olla koko perhe monta kuukautta yhdessä kotona vauvan ja Elmerin kanssa.”

Tuijotan häntä ilmeettömänä, näkemättä mitään.

”Niin mä sit aattelin, että no NYT”, hän hymyilee.

Sä sit aattelit, että no nyt.

Vauvauutisia on kuulunut tasaiseen tahtiin jo viime kesästä lähtien.

Tahattoman lapsettomuuden aikana ajattelin, että jos joskus saan oman lapsen, uutiset eivät koskettaisi enää samalla tavalla, koska niihin liittyvä kipu on hävinnyt.

Olin väärässä.
Siinä, ja monessa muussakin asiassa.

Olen itkenyt autossa kuultuani hyvän ystävän uudesta raskaudesta.

Itkenyt sitä, että haluaisin haluta toista lasta.
Sitä, etten uskalla haluta.

Sitä, etten tiedä, miten siitä selviäisin.
Miten me selviäisimme.

Sitä, etten todennäköisesti tule saamaan edes mahdollisuutta yrittää.
Sitä, että kaikesta huolimatta tiedän, että haluaisin yrittää.

Kaikkein eniten vauvauutisissa on sattunut se, mitä ne niin räikeästi alleviivaavat:
Olen erilainen kuin muut. Olen pärjännyt huonommin, kuin muut.

Muille vauvavuosi oli ehkä ajoittain hiukan raskas, mutta ei mitään sen kummempaa.
Ei mitään sellaista, minkä vuoksi toivetta toisesta lapsesta täytyisi miettiä tarkemmin, harkita, pohtia.

Minulle se oli jotain ihan muuta.

Miksi niin monille muille vaikuttaa olevan ilmiselvää toivoa toista lasta?
Miten he pystyvät siihen?

Minulle he näyttäytyvät rohkeuden tasoltaan kuin maagisina, muinaisina viikinkisotureina.
Itse olen se heidän uljaiden hevostensa kavioiden alla vilistävä rotta.

Meillä on kolme alkiota pakkasessa.
En tiedä, mitä niille tulevaisuudessa tehdään.

Joskus meidän täytyy päättää.
Se tieto itsessään tuntuu musertavalta.

Pelkkä ajatus keskusteluista, joita joudumme käymään, saa minut voimaan pahoin.

Tiedän Miehen mielipiteen.
Hän ei halua toista lasta. Eihän hän alun perin halunnut tätä ensimmäistäkään.

Hän on nähnyt, miten pahaa vauvavuosi meille teki, erityisesti minulle.
Hän ei ikimaailmassa haluaisi kokea sitä uudelleen.

Ei ottaa sitä riskiä, että tällä kertaa kaikki menisi vielä huonommin.
Mitä ikinä se tarkoittaisikaan, siitä hän ei haluaisi ottaa selvää.

Luulin, etten lapsen saatuani kykenisi kokemaan toisten raskausuutisista aitoa surua.
Sellaista surua, joka tuntuu kaiken alleen peittävältä, kuristavalta, hukuttavalta.

Kyllä pystyn, selvästikin.

Tahattoman lapsettomuuden aikana tuntui siltä, kuin joku olisi ampunut minuun ison reiän.
Kliseisesti sanottuna sisälläni oli valtavan iso aukko, joka humisi tyhjyyttään, ja jota särki jatkuvasti.

Se kasvoi umpeen, kun sain lapsen.

Mitä en tiennyt, oli se, että minuun oli vuosien varrella ilmestynyt myös pienempiä aukkoja.
Joka puolelle hajautuneena, laajalle levittäytyneenä, massiivista tuhoa tehneenä.

Minut oli ammuttu haulikolla täyteen surua.

Ne reiät eivät mene umpeen.
Ne tulevat esiin mitä omituisemmissa hetkissä ja tilanteissa.

Vaikka silloin, kun joku kertoo ajatelleensa, että NO NYT.

Ne kulkevat mukanani aina.

Sain sen kaiken

 

Mitä tänne kuuluu, ovat monet kyselleet.

Lapsi kasvaa ja kehittyy. Keksii joka päivä kaikenlaista uutta, niin hyvässä kuin pahassa. Puhetta on alkanut viimeisen kuukauden sisään tulla valtavat määrät, uusia sanoja ilmestyy päivittäin useita.

Hän on uusissa tilanteissa ja uusien ihmisten kanssa hitaasti lämpiävä hiljainen tarkkailija, kuten isänsä. Tuttujen kesken äärimmäisen herkästi syttyvä, innostuva ja kovaääninen, kuten äitinsä.

Hän palvoo isäänsä, haluaa tehdä kaiken juuri samalla tavalla kuin hän. On ilmiselvää, että he ovat toistensa mielessä aina ensimmäisenä ja viimeisenä. Minne he ikinä menevätkin, yhdessä tai erikseen.

Olen saanut masennusdiagnoosin ja aloittanut mielialalääkityksen sekä viikoittaisen terapian.
On ollut pitkä tie hyväksyä, että minä todella sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen.

Minä. Kaiken tämän jälkeen.

Eräs ystäväni totesi, että hänen mielestään kaiken kokemani huomioon ottaen olisi pikemminkin ihme, jos en olisi sairastunut masennukseen, kuin se, että sairastuin.

Aloitan vuoden alusta osa-aikaisesti työt ja lapsi aloittaa osa-aikaisena päivähoidon. Olen kipuillut asiaa loputtomiin, mutta toivon, että lopulta tämä ratkaisu antaa meille molemmille mukavaa vaihtelua arkeen.

Joskus vuosia sitten ostamani body sopii nyt lapselleni.
Kun puin sen ensi kertaa hänen päälleen, katsoin sitä pitkään.

Se oli vuosikausia muovipussissa työnnettynä vaatekaappini perimmäiseen nurkkaan.
Juuri nyt se on pyykkikorissa käytön jäljiltä, eikä yksi sitkeä tahra meinaa millään lähteä.

Sain lopulta sen, mistä haaveilin niin kauan, niin kovasti.

Sain lapsen rakastamani ihmisen kanssa.
Minusta tuli äiti.

Minulla on lapsi, joka leikkii duplolegoilla. Niitä löytyy milloin mistäkin, myös joulukuusesta.
Lapsi, joka rakastaa juoksemista, Pupuaan ja kaikenlaisia työkoneita kaivinkoneesta roska-autoon.

Miltä se oikeasti tuntuu, millaista se on?

En koskaan ennen nauttinut elämästäni yhtä paljon samalla kun tunnen uupuvani sen alle.

En ole koskaan ennen ollut yhtä väsynyt.

En ole koskaan ennen tuntenut itseäni ja elämääni yhtä tarpeelliseksi.

En ole koskaan ennen halunnut yhtä palavasti olla yksin. Tehdä ihan mitä vain, käydä kaupassa, suihkussa, imuroida, siivota pahamaineinen ulkovarasto. Kunhan vain se tapahtuu rauhassa, keskeytyksettä, omaan tahtiin.

En ole koskaan ennen huvittunut yhtä usein arjessani, kaikinlaisissa pienissä ja ohimenevissä hetkissä.

En ole koskaan ennen tuntenut yhtä suurta raivoa ketään kohtaan, kuin omaa lastani.

En ole koskaan ennen tuntenut yhtä suurta iloa jonkun toisen ilosta tai onnistumisesta, kuin oman lapseni.

En ole koskaan ennen kerännyt (ja etsinyt) vastaavalla tahdilla kaksikymmentä kertaa päivässä iänikuisen samoja tavaroita paikoilleen, uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, aloittaakseni taas alusta.

En ole koskaan ennen ollut yhdessä hetkessä aivan hurmaantunut jonkun ihmisen söpöydestä ja toisessa hetkessä kahdenkymmenen minuutin päästä täysin kypsä hänen tahtomisiinsa, "auttamiseensa" tai yleiseen järjenjuoksuunsa.

En ole koskaan ennen ymmärtänyt, miten järjettömän paljon säätöä sisältyy normaaliin pikkulapsiarkeen. Kaikki se metatyön, aikatauluttamisen, organisoinnin, siivoamisen, ennakoinnin määrä. Mitä tehdään tänään ja huomenna, kumpi on lapsen kanssa silloin, mitä olisi kaikista tärkeintä saada tehtyä.

En ole koskaan ennen katsonut jotakuta tai hänen käytöstään niin suurella mielenkiinnolla ja ylpeydellä. Mitähän se seuraavaksi keksii?

En ole koskaan ennen tuntenut näin paljon syyllisyyttä. Kaikesta. Mistä vaan.
Mitä olen tai en ole. Mitä teen tai en tee. Mitä tunnen tai en tunne.

En ole koskaan ennen tiennyt, että ne kaikki kuvitelmat, joita kipeinä lapsettomuusvuosina pyörittelin päässäni. Merkit, joita olin näkevinäni kaikkialla. Siitä, että lapsen kanssa olen hyväksytympi, näkyvämpi, tärkeämpi, enemmän olemassaoleva kuin ilman. Että ne eivät olleet kuvitelmaa.

Ne tietynlaiset lempeät hymyt ja katseet, joita näin lapsen kanssa liikkuvien saavan tuntemattomilta ihmisiltä, missä tahansa. Ne myönnytykset työpaikalla, saatu sympatia kaveripiirissä, korostunut kiinnostus sukulaisilta, ymmärrys vierailta. Ne aavistukset, joiden toivoin olevan suureksi osaksi vain omassa päässäni, johtuvan tilanteestani, joka vain kärjistää näkemään kaikenlaista.

En ennen tiennyt, että ne ovat kaikki tässä yhteiskunnassa totta.
Se todella on niin, valitettavasti. Vaikkei se saisi olla niin, sen ei kuuluisi olla niin.
Onneksi en silloin tiennyt.

Jos jotain olen oppinut, niin sen, että lapsen saaminen, vauvavuosi ja pikkulapsiaika yleensä voivat olla suurten ristiriitojen ja vastakohtien aikaa. Ihanaa, mutta kamalaa. Ainakin itselleni ne ovat sitä olleet.

Ja se on ihan okei.
Niin voi olla, vaikka menneisyys olisi mitä tahansa.

Jos joku väittää muuta, häntä ei pidä uskoa.
Kiitollinen voi olla vaikkei aina jaksaisi, rakastaa voi samaan aikaan kun ahdistaa.

Kiitän sydämestäni kaikkia kuulumisten kyselijöitä ja täällä blogissa edelleen vierailevia.
Haluaisin kertoa niin monesta asiasta, mutta aikaa ja voimavaroja on hyvin rajatusti.

Toivotan rauhallista, mahdollisimman stressivapaata ja omannäköistä joulua.

Ennen kaikkea toivon, että jokainen lasta toivova saisi vielä joskus viettää joulua lapsensa kanssa.
Sydämeeni ei lakkaa sattumasta niiden puolesta, jotka eivät saa.

Jalkapallo

Tänä kesänä takapihallamme on jalkapallo.

Tahattomasti lapsettomana minulla oli tapana tarkastella kävelylenkeillä ihmisten pihoja. Ajauduin tekemään sitä etenkin kesäisin.

Tunsin katselevani sisään sellaiseen elämään, johon minulla ei ollut muuta pääsyä.

Ehkä eniten kaikista näyistä satuttivat juuri ne pihat, jotka olivat tällä hetkellä hiljaisia, vaan eivät selvästikään kauaa.

Hiekkalapiot olivat jääneet ämpärin kanssa esille.
Oli lähdetty päiväunille, ehkä väli- tai iltapalalle.

Potkulaudat, traktorit ja trampoliinit tönöttivät nurmikolla irvokkaina, suorastaan maireina.

Noillakin on.
Ja noilla.

Hei, tuolla on talo, jossa ei ole mitään merkkiä lapsesta!
Paitsi tuo autotallin takana oleva pitsiverhoinen leikkimökki.

Ne olivat mielessäni onnistuneiden ihmisten pihoja.
Niiden, jotka olivat saavuttaneet elämässään sen tärkeimmän.

Eilen illalla huomasin, että takapihallemme oli unohtunut lojumaan Miehen jalkapallo. Hän oli potkinut sitä poikamme kanssa aiemmin päivällä.

Mietin ensin pitkään, miksi näky tuntui minussa niin oudolta.

Sitten ymmärsin.
Meidän pihastamme oli tullut sellaisten ihmisten piha.

Tänään, lapsettomien lauantaina, mietin kuitenkin ennen kaikkea yhtä kohtaamista muutama viikko sitten.

Olimme poikani kanssa kahvilan kassalla.
Hän istui ostoskärryissä.

Edellämme oli kaksi iäkästä rouvaa, kaikesta päätellen ystävättäret.
Toinen rouvista oli jo maksanut ja lähtenyt tarjottimensa kanssa etsimään mieluisaa paikkaa.

Toinen rouvista oli maksamassa omaa kakkupalaansa.
Hänen silmänsä hakeutuivat poikani silmiin, ja jäivät kiinni.

Hän ei yksinkertaisesti saanut irroitettua katsettaan pojastani.
Poika tuijotti häntä takaisin uteliaan vakavana.

Rouvan kasvoille levisi aseistariisuva hymy.
Hän vaikutti unohtavan tyystin ajan, paikan ja tilanteen, missä oli.

”Voi oletpa sinä niin suloinen”, hän henkäisi.
Poika jatkoi tuijottamistaan suurilla tummilla silmillään.

Seurasi monenlaisia asiaan kuuluvia kysymyksiä.

Minkäikäinen poikani on. Sanooko jo sanoja. Käveleekö.
Ja minkäsväriset nuo silmät oikeastaan ovatkaan, nyt kun tarkemmin katsoo?

Kaiken tämän ajan hän tuijotti poikaani lumoutuneena, täysin kahvilan hälinän, takanaan kasvavan jonon ja odottavan ystävättärensä unohtaneena.

Hänen katseessaan oli jotain erityistä, mistä en kuitenkaan saanut kiinni.
Niin loputtoman pehmeää, hellää. Kuin poikani olisi ollut ihmeellisin asia, jonka hän on nähnyt.

Kaiken pysähtymisen ja ajan arvoinen.

Ja samaan aikaan katseessa oli jotain muuta.
Jotain, mitä en osannut sanallistaa.

Samaan aikaan hämmentyneen oloinen kahvilan työntekijä yritti kassalla saada selvyyttä, mitä minä haluan tilata.

En tietenkään halunnut vaikuttaa epäkohteliaalta tai töykeältä, enkä antaa kuvaa, että rouva jollain tapaa häiritsisi tai olisi tielläni, joten vastailin parhaani mukaan vuoroin rouvan ja vuoroin kassatyöntekijän kysymyksiin rouvan seisoessa edelleen siinä paikalla, johon hän oli niille sijoilleen seisahtunut kohdatessaan lapseni. Siinä, missä oikeastaan minun kuuluisi olla ja maksaa tilaukseni.

”Sinä katsot minua niin tarkasti, voi hyvänen aika”, hän huokaisi.
Poika jatkoi tuijottamistaan.

”Mikä hänen nimensä on?” hän kysyi. Kerroin. ”Hauska tutustua”, hän esittäytyi koskettaen pientä kättä lempeästi, ”minun nimeni on Kaisa (nimi muutettu).”

Hymyilin. Juttelimme vielä hetken.

”Minulla kun ei ole omia lapsia”, hän sanoi lopuksi hiljaa.
”Eikä tietysti lapsenlapsiakaan.”

En keksinyt muutakaan sanottavaa, joten nyökkäsin, ja sanoin ”niin”.
Ymmärsin nyt, mitä hänen katseensa oli täynnä.

En tiennyt oliko se surua, vai pikemminkin haikeutta.
Sen tiesin, että siinä oli kaipausta.

”Oikein hyvää päivänjatkoa teille”, rouva toivotti lopuksi.
”Kiitos samoin teille.”

Tänään mietin häntä ja sitä, että minullekin olisi voinut käydä niin.

Se voisin aivan hyvin olla myös minä, joka aina vain, vuodesta toiseen katselee jalkapalloja toisten takapihoilla. Joka vuosikymmenten päästä kohtaa kahvilassa samanlaisen lapsen, samalla tapaa.

Saavuttamattomasta lumoutuen.