Ainoa joka odottaa

 

Iltapäivä, olen juuri hakenut lapsen päiväkodista.
Tulemme kotiin, Mies on vielä töissä.

"Pupu, kotona ollaan!" lapsi huikkaa eteisestä iloisesti.

En mahda sille mitään, että kurkkuun nousee pala.

Siinä se lojuu olohuoneen lattialle aamulla jääneenä.

Kauan lasta kaapin päällä odottanut, hänen elämänsä suuri rakkaus.
Hänen oma Pupunsa.

Ainoa, joka kotona häntä odottaa.
Sydäntä puristaa.

"Ei se ole elävä", tekisi mieli sanoa.
En sano, tietenkään.

Tuleeko lapsi viiden vuoden päästä koulusta, asettelee Pupun ja muut pehmolelut sängylleen ja kertoo niille salaisuuksiaan?

Kauhukuvissani hän puhuu leluilleen, joiden elottomat silmät katsovat kiinteästi eteenpäin mitään näkemättä. Samalla kun lapsi kokee saavansa niiltä rohkaisua ja lohtua.

Jostain syystä se on täysin sietämätön ajatus.
Vaikka olisiko siinä edes mitään niin kauhean pahaa?

Muisteleeko hän aikuisena, kuinka yksinäinen hänen lapsuutensa oli?

Lapsi ryntää iloisena Pupunsa luo, halaa sitä hellästi ja ryhtyy sitten muihin touhuihin.
Hän on oikein hyvinvoivan oloinen, vilkas ja leikkisä poika.

Silti en voi olla jatkuvasti puntaroimatta, kärsiikö hän sisarettomuudesta.
Ei ehkä nyt, mutta tulevaisuudessa?

Hänellä on pari tärkeää ystävää päiväkodissa.
Lisäksi olen haalinut ympärillemme melkoisen lapsiperheiden verkoston, josta löytyy leikkikavereita.

Mutta eihän hänellä tietenkään ole kotona samanikäistä kaveria. 

Tai ylipäänsä ketään toista, joka olisi (ikäerosta huolimatta) lapsi, kuten hänkin.

Ei hänellä ole seuraa samalla tavalla, kuin jos meillä asuisi toinenkin lapsi, hänen sisaruksensa.

Ei hänellä ole ketään, joka ei lähtisi illalla omaan kotiinsa.

Miksi ei ole?

Vihdoin saan kerättyäni itseäni sen verran, että kerron lapselle ystäväni raskaudesta.

Selitän, että Kaisa on raskaana ja hänen vatsassaan kasvaa vauva.
Valtterista tulee pian isoveli.

Lapsi kuuntelee.
On hetken hiljaa, prosessoi.

Hänellä on tasan kaksi kysymystä.
Toiseen niistä minulla on vastaus, toiseen ei.

"Onko sinullakin vauva vatsassa?"

"Ei ole."

"Miksi ei ole?"

En käsitä, miksen ole valmistautunut tähän paremmin.

Olen suhtautunut tähän asiana, joka vain hoidetaan nopeasti alta.
Kylmänviileä, ilmoitusluonteinen uutinen.

Lapsi on eri mieltä.

"No ei sitä vain ole", sanon nopeasti.

"Mutta miksi ei?" lapsi tenttaa.

Ehkä lyhyt kuvailuni on kuulostanut häneltä hienolta.
Päästä jonkun isoveljeksi.

"Kun ei sitä nyt vain ole!" puuskahdan.

Mitä minun pitäisi sanoa?
En osaa muutakaan.

Ei tämä asia mahdu yhteen lauseeseen, ei kahteenkaan.

Tekisi mieli sanoa, että sitä sinun pitää kysyä isältäsi.
Sentään ymmärrän, että se olisi ainoastaan typerää.

Aurinkokunta

On alkuyö, kävelen bussipysäkiltä kotiin.

Elokuu tuntuu käsivarsilla.
Olen pitänyt ne vielä itsepintaisesti paljaina.

Ilmassa on aavistus haikeaa mennyttä, taakse jäänyttä.
Viileyttä, jo kukkinutta, luovuttanutta.

Avaan ulko-oven.
Huulet kohtaavat huulet.

En ole hänen puolisonsa.
Hän ei ole lapseni isä.

Välillämme ei ole 15 vuoden yhteistä historiaa.

Olen vain elävää ihoa.
Olen osa organismia, joka imee toisesta energiaa itseensä.

Hengitämme samoilla keuhkoilla.
Pumppaamme verta samalla pulssilla.

Sykimme, värähtelemme samassa ikuisessa rytmissä.
Takerrumme ja päästämme irti.

On vain nämä toistensa ympärille kietoutuneet lyhyet hetket, katseet, hiljaisuus.

Välähdykset, jotka on otettu maailman viimeisellä kameralla.

Erillään olemme kaksi pimeää, kylmää planeettaa.
Yhdessä meistä tulee aurinkokunta.

Taas vuosi

Pian on kulunut vuosi ehkäisyn poisjättämisestä. En ole raskautunut siinä ajassa, jossa 84 prosenttia ikäisistäni raskautuvat ehkäisyn poisjätettyään.

Jo toista kertaa elämässäni.

Tällä kertaa minusta tulee elokuussa virallisesti sekundäärisesti lapseton.

Miltä se tuntuu?

No, ei se ainakaan yllätä.

Ovathan munasarjani ensinnäkin tutkitusti todella munarakkulaiset. 

Tosin minulla ei ole siitä ajankohtaista ultraäänellä todettua näyttöä viime vuosilta, mutta esimerkiksi hirsutismi (liiallinen karvankasvu miehisillä kehonalueilla) on ennallaan, samaa mitä se on ollut 15-vuotiaasta lähtien. 

Myönnän, että viime syksynä olin hiukan toiveikas. Olinhan kuullut paljon mahdollisista hormonitoiminnan muutoksista, joita ensimmäinen raskaus ja synnytys saavat aikaan. 

Olin tietoinen siitä, miten monelle on käynyt toisen lapsen kohdalla.

Miten ensimmäinen raskaus on ollut tiukassa ja saatu lopulta alulle hoitojen avulla, mutta seuraava on alkanut kuin itsestään, jopa suunnittelematta.

Olin lukenut, miten joskus myös PMOS (entinen PCOS) voi oireiltaan lieventyä merkittävästikin raskauden ja synnytyksen jälkeen, tosin yleensä lähinnä tilapäisesti.

Miten pysyvämpää lieventymistä voi tulla painonpudotuksen myötä.

Tai yksinkertaisesti, kun ikää tulee lisää.

Mutta tässä ollaan.

15 kiloa kevyempänä, kuin alkuvuodesta.

Ja siitäkin huolimatta.

Sen ilmeisen ja yhä konkreettisemmaksi käyvän epätodennäköisyyden äärellä, että tulisin raskaaksi ilman hoitoja, joihin palaamisesta olemme erimielisiä.

Onhan spontaani raskaus silti edelleen mahdollista.

Se tuntuu ajatuksena toisaalta äärimmäisen lohdulliselta, toisaalta saman verran vaaralliselta.

Pelkään, ettemme vuosikausiin saa todellista päätöstä tehtyä.

Että ripustaudun määrittelemättömän mittaiseksi ajaksi tähän teoreettisen mahdollisuuden looppiin, jossa pyörin, kunnes vaihdevuodet alkavat.

Kortti

Välillä tekee mieli vähätellä, että eihän tässä nyt oikeasti mitään ihmeellistä ole.
Olenhan saanut jo nyt niin paljon.

Toivoisin lapsellemme pikkusisarusta.

Mutta ei kai se ole niin kuolemanvakavaa?

Pärjään varmasti ilmankin.
Ja niin pärjää lapsikin, pakkohan hänen on.

Ja toisaalta, miten hyvin sitten kuitenkaan jaksaisin kahden kanssa?
Olenhan toisinaan jo nyt varsin kireä ja ärtynyt.

Juuri kun olemme pääsemässä sitovimmista pikkulapsivuosista eteenpäin, pitäisi aloittaa alusta.
Onko se nyt niin paha, vaikkei niin kävisikään?

Sitten siivoan lastenhuoneen kaappeja.
Käsiini osuu iso kirjekuori, johon olen säilönyt kaikki syntymästä onnittevat kortit.

Istun jälleen kerran iänikuisella, kaikenlaista jo nähneellä olohuoneen sohvalla.
Luen ja itken.

Tavoitan edelleen sen ymmyrkäisen häkellyksen, kun saimme nuo kortit.

Joku on kirjoittanut jotain omaa.
Toinen ollut sen verran sanaton, että on luottanut korttien valmiisiin, hieman kömpelöihin runoihin.

Miten valtavasti kanssamme on iloittu.

Niin mittaamaton määrä hyvää, mitä vauvalle ja meille on toivottu.
Rakkaiden ihmisten allekirjoitukset kirjoitusten alla.

Itken niin, että olen läkähtyä.

Niin, että hetken tuntuu siltä, etten pysty tähän.
Etten pysty enää koskaan mihinkään.

Vanhemmiltani saatu kortti on kaikista pahin.

Välillä lipsahdan ajattelemaan, ettei tässä mitään.
Kunnes huomaan jälleen kerran katsovani surua silmästä silmään.

Etäisyyttä

 
Olen aina rakastanut pioneita, se on lempikukkani.

Olin vuosikausia unelmoinut omasta kauniista pionipenkistä, jonka varsia voisin leikata maljakkoon. Pionit ovat niin näyttäviä, että yksikin kukka riittäisi kaunistukseksi, pienestä kimpusta puhumattakaan.

Kun muutimme nykyiseen kotiimme, huomasin riemukseni, että etupihalla kasvoi pionipenkki.
Se tuntui kuin tähtiin kirjoitetulta.

Kesän tullen selvisi, että pionit ovat yksinkertaisia, eivät kerrottuja.
Ihan nättejä ja kauniin pinkkejä, mutta eivät sellaisia, joista aina unelmoin.

Ystäväni on melko viimeisillään raskaana.
En ole kyennyt kertomaan siitä lapselleni.

Useita kertoja olen suunnitellut selittäväni asian.
Onhan se edessä kuitenkin, viimeistään loppukesästä.

Kaisan mahassa kasvaa vauva. 

Se syntyy pian, ja silloin Valtterista tulee isoveli.

En ole kuitenkaan saanut sitä sanottua.
Sanat ovat takertuneet kurkkuun, en ole saanut niitä ulos.

Pelkään alkavani täysin ennustamatta itkeä kesken kertomisen.
Tai että häkellyn muulla tavoin enkä osaa selittää sitä mitenkään.

Eniten pelkään lapseni kysyvän, milloin hänkin saa pikkusiskon tai -veljen.
Pelkään, että silloin sydämeni särkyy pysyvästi, kertakaikkisen lopullisesti.

Lapsi ei ole vaikuttanut kiinnittävän ystäväni kasvavaan vatsaan huomiota. Hän on tottunut siihen, että lähipiirissämme on monenkokoisia ihmisiä, joten miten hän voisi sitä ihmetelläkään.

Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun joku meille läheinen henkilö saa vauvan ajankohtana, jolloin lapsemme on jonkinlaisella orastavalla (kolmevuotiaan) ymmärryskyvyllä varustettu.

Koska kaikki muut ympärillämme saivat toisen lapsensa klassisella kahden vuoden ikäerolla, oma lapseni oli silloin liian pieni ymmärtämään, eikä luonnollisesti muista kyseisistä syntymistä mitään.
Hän ei esimerkiksi muista käyneensä katsomassa vauvoja.

Jossain kohtaa tajuan, että olen huomaamatta ja tahtomattanikin alkanut ottaa etäisyyttä ystävään.

Se ei ole kovin tietoinen päätös, mutta niin vain tapahtuu, kuin vaistomaisesti. Huomaan puhuvani hänelle vähän samaan tyyliin kuin hyvänpäiväntutulle. Niitä näitä, en mitään kovin henkilökohtaista.

Se on surullista.

Hän näyttäytyy ihmisenä, joka tulee pian katoamaan minulta.
Toki esikoislapsemme ovat jatkossakin samanikäiset, mutta siitä huolimatta.

Pian hän elää niin totaalisen erilaista elämää, ettei meillä ole enää puhuttavaa, ainakin niin pelkään.
Minulla on siitäkin jo mielikuva valmiina.

Siinä menemme heillä käymään, ja kaikki keskustelumme menevät niin, että kysyn, miten vauvan kanssa menee. Sitten ystäväni kertoo, miten se syö, nukkuu, känisee, ähisee, löytää kätensä, kääntyy, saa hampaita, ryömii, konttaa.

Seuraavat puolitoista vuotta.

Mielikuvassa ystäväni kertoo olevansa väsynyt.
Hän kysyy kuitenkin urheasti, miten meillä menee.

No, eihän tässä mitään uutta, minä sanon, ja katson, kun ystävä lähtee hakemaan harsoa vauvalle, mutta palaa pian takaisin muistamatta väsymykseltään, mitä olikaan tekemässä.

Ehkä stereotyyppistä, mutta siihen olen valmistautunut.

Eräänä päivänä menemme heille kylään.

Ystävä vaappuu ison mahansa kanssa esittelemässä uutta kotia.
Ja siinä heidän etupihallaan, ison kiven juurella näen sen.

"Onpa kaunista", sanon vain aavistuksen metallista kalseutta äänessäni.
"Joo, ajatella, eihän me vielä hetki sitten tiedetty, mitä täältä pihalta paljastuu!"

Hennon vaaleanpunainen, pullean kerrottu, runsaudessaan täydellinen pioni.

Millaista olisi

Millaista olisi herätä aivan tavalliseen aamuun. 

Mutta kesken päivän yhtäkkiä havahtua.

Kuukautiset ovat myöhässä. 

Aika paljonkin myöhässä. 

Kaivaa kiertosovellus kännykästä auki. 

Tajuta, että kuukautiset ovat tosiaan myöhässä, jo yli viikon. 

Todeta, että niin vain on tapahtunut. 

Ilman, että koko asia on käynyt kertaakaan edes mielessä. 

Rynnätä ensimmäisellä mahdollisella hetkellä kauppaan. 

Kaupasta kotiin. 

Odottaa.

Aavistaa jo, mitä testi tulee näyttämään. 

Katsoa valmista tulosta. 

Vaillla mitään pelkoja, uhraamatta niille ajatustakaan. 

Ilman menneisyyden haamuja tai haavoja.

Tietoa siitä, miten haurasta onni on.

Sydän vahvana, ehjänä.

Avoimena, puhtaana. 

Valmiina seikkailuun.