Kehomuistoja

Yhtäkkiä kehomuistot valtaavat minut päivittäin.
Tunnen pitkästä aikaa erilaisia menneisyydestä tuttuja tuntemuksia.

Kivistyksiä, kolotuksia.
Nipistyksiä, kramppeja.

Ne saavat minut uppoamaan omiin maailmoihini.
Niin monta vuotta tunnustelin niitä lähes päätyönäni.

Tunnen ovulaation lähestyvän.
Vuosiksi olin unohtanut kaikki sen merkit.

Olen äärimmäisen hämmentynyt.
En tiedä, mitä minun pitäisi sillä tiedolla tehdä.

Syvälle hermostooni kaiverrettu mekanismi herää:
Nyt pitäisi yrittää! Ei kai tätä mahdollisuutta haluta heittää hukkaan?

Verenpaine ampaisee välittömästi taivaisiin.
Joudun muistuttamaan itseäni, ettei tilanne oli sama, kuin silloin.

Jos päätämme toivoa toista lasta, pakkasen alkiot kai kannattaisi käyttää ensin.
Ihan jo mielenterveydellisistä syistä.

Kun päivät vilahtavat ohi ilman energiaa seksiin, olen salaa helpottunut.
Minun ei tarvitse edes elätellä toiveita, että olisin raskaana.

Tuntuisi pelottavalta palata takaisin toivomisen kehään.
Tietämättä, pääseekö sieltä enää koskaan pois.

Viimeksi hoitojen ja raskauden ajan olin hukassa identiteettini kanssa.
Olin joku, jonka tilanteelle ei ollut nimitystä.

Olin kuin itsellinen äiti, mutta en kuitenkaan, sillä olin parisuhteessa.

Olin kuin yksinhuoltajaksi jäänyt, mutta en kuitenkaan, sillä olin parisuhteessa.

Olin kuin tavallinen, puolisonsa kanssa lasta toivonut nainen, mutta en kuitenkaan, sillä kukaan ei odottanut tai iloinnut kanssani.

Muuttuisiko se, jos lähtisimme hoitorumbaan uudestaan? Ja jos, niin miten?
Voisinko olla uudestaan sellainen, jolle ei ole nimeä?

Nukkuessa alitajuntani tulkitsee ovulaatiokivut omalla tavallaan.
Se palaa aikaan, jolloin viimeksi olen tuntenut vihlaisuja munasarjoissa.

Näen unta, jossa olen raskaana.

Olen vavisuttavan onnellinen.
Niin onnellinen, että voisin läkähtyä, sulaa lammikoksi siihen paikkaan.

Minussa ei ole epäilyksen häivääkään.
En malta odottaa, että pääsen kertomaan kaikille.

Aamulla uni päättyy, mutta tuntemukset jatkuvat.
Joudun muistuttamaan itseäni, mistä ne oikeasti johtuvat.

Kun kuukautiset alkavat, on omituista huomata suhtautuvansa niihin neutraalisti.
Niin pitkään ne olivat hiekkaa heitettynä jokaisen epäonnistuneen hauta-arkun päälle.

Miksi kutsuttiinkaan kuukautisten alkamispäivää?

Jo viiden sekunnin kuluttua muistan.
Kp 1. Kiertopäivä numero yksi.

Kaivan siteitä kaapeista. En ole käyttänyt niitä vuosiin.
Minipillerit ovat pitäneet vuodot poissa kokonaan.

Muistan, kuinka yrittämisaikana välttelin syömästä kipulääkkeitä kuukautiskipuihin.
Halusin kehoni kärsivän siitä, mihin se ei pysty. 

Millaista olisi seisoa taas sen polun alussa?

Miten erilainen siitä tulisi tällä kertaa?

Paljonko on liikaa?

Iltaisin ennen nukkumaanmenoa tunnen sen parhaiten.
Ajatus lävistää mieleni väkivaltaisesti tunkeutuen, lupaa kyselemättä.

Osaan odottaa jo sen tuloa, sillä se tulee varmasti, joka kerta.
Suljen silmäni. En estele, koska se olisi turhaa.

Olen saanut jo niin paljon.

Hädin tuskin pysynyt järjissäni yrittäessäni saada sitä.
Hädin tuskin pysynyt järjissäni saatuani viimein sen.

Mutta samaan aikaan se on yhtä selvää, kuin aamukaste takapihan nurmikolla.
Kylmenneen kuulas elokuun aurinko. Sängynpeitto, jota kukaan ei jaksa nostaa lattialta.

Joku puuttuu.
Joku, jonka kuuluisi olla täällä.

Haluaisin toisen lapsen.

Mutta pystynkö?

Voinko?
Uskallanko?
Osaanko?
Pärjäänkö?
Jaksanko?

Ja Mies, tiedän hänen mielipiteensä.
Mitä se tekisi meille, jos saisimme toisen lapsen?

Miten meille sitten kävisi?
Miten meille tähän mennessä on käynyt?

Kerron Miehelle haluavani jättää hormonaalisen ehkäisyn pois.
Sitten jätät sen, hän toteaa.

Haaveilen palaavani takaisin hoitoihin.
Kokevani uudelleen raskauden.

Onko toiveeni itsekäs?
Asetanko sillä koko tämänhetkisen perheeni, myös lapseni, tulevaisuuden vaaraan?

Olenhan joskus vannonut mielessäni, että jos saan edes yhden lapsen, se riittää.

Lapseni saisi elämäänsä ihmisen, jonka arvo on mittaamaton.
Sisaruksen. Tiedän, että hänestä tulisi mahtava isoveli.

Mutta millä hinnalla?

Voin koko vauvavuoden niin huonosti.
Entä jos se kaikki palaisi takaisin?

Entä jos voin yhtä huonosti?
Tai huonommin?

Entä jos palaisimme hoitoihin, ja ne epäonnistuisivat?
Kestäisinkö sen?

Kyllä minä selviäisin, jos en saisi toista lasta.
Uskoisin niin.

Siitä en olisi selvinnyt, jos en olisi saanut tätä ensimmäistä, ainoaa.

Paljonko liikaa pitää pyytää, ennen kuin tajuaa pyytävänsä liikaa?

Voikukkia

Edellisessä tekstissä kerroin ajatelleeni paljon kuolemaa viime kesänä.

Se on totta. Ajattelin kuolemaa.
En kuitenkaan pelkästään ajatellut, vaan haaveilin siitä.

Paradoksista oli se, etten halunnut kuolla.
En kuolla-kuolla, päättää elämääni, olla heräämättä huomenna, tai oikeastaan koskaan enää.

Halusin levätä siltä tuskalta, jota tunsin.
Ahdistukselta, joka piti minua kuristusotteessaan.

Hellittäen korkeintaan siksi aikaa, että ehdin pelätä sen seuraavaa paluuta.

Miten kertakaikkisen ihanaa olisi olla ei-mitään, ei-missään.

Tuntea ei-mitään.
Pelkkää tyhjää, olematonta.

Vuosia sitten vietin muutamia tunteja akuuttia itsemurhaa hautovan ihmisen seurassa.
Hän oli äiti.

Muistan ihmetelleeni silloin, miten kukaan, jolla on lapsia - etenkään pieniä lapsia - voi haluta kuolla? 

Eivätkö lapset ole syy jaksaa, vaikka olisi mitä vaikeuksia?
Eikö heidän takiaan halua taistella, kaikesta huolimatta?

Ja entä se suru, minkä jättää jälkeensä?
Se valtava loppuelämän taakka, jonka jättää omille lapsilleen kannettavaksi?

Miksi ihmeessä kukaan haluaisi sellaista?
Eikö vanhemman kuulu asettaa lapsensa aina etusijalle, toivoa heille hyvää?

Nyt ymmärrän.

Kun on tarpeeksi väsynyt tuskaan, ja uskoo tarpeeksi paljon siihen, ettei se tule koskaan hellittämään, millään muulla ei ole enää väliä.

Ei edes lapsilla.

Kun yrität ja yrität, muttei se johda mihinkään.
Kun toivot parempaa, kunnes pelkäät, ettei ole enää mitään jäljellä.

Ei toivosta, eikä sinusta.

Minä selvisin.
Siitäkin.

Niin, että olen edelleen täällä.
Minulla on lapsi, ja lapsella on äiti.

Miten kauan pelkäsin, että menetän hänet.

Kun odotin häntä, olin pitkään jokaikinen sekunti varma, etten kuitenkaan saa häntä syliin.
En lopulta, en oikeasti.

Hänet tullaan viemään minulta, koska tämä ei ollut vielä tässä.

Tunsin, että minulle on vielä lisää kärsimystä tulossa.
Jotain pahaa on luvassa.

Kaikesta siitä, mitä itse olen tehnyt.

Joutuisin vielä maksamaan siitä, millä tavalla olin kohdellut Miestä.
Mihin tilanteeseen olin hänet ja lapsemme järjestänyt.

Valitettavasti olin oikeassa siinä, että vaikka sain lapsen syliin asti, happily ever after ei alkanut siitä.

Oli edessä vielä kaikenlaista, minkä läpi oli rämmittävä.
Se rämpiminen jatkuu osittain edelleen.

Nyt on kesä taas.

Voin aukaista kämmenen, johon lapseni ylpeästi ojentaa keräämiään kukkia.

Hän kerää kukkia niin kuin pienet lapset keräävät, pelkän kukinnon ilman vartta.
Ei hahmota, miten varsi liittyy kukkaan, miksi se olisi mitenkään olennaista.

Alkukesästä hän oppi puhaltamaan voikukkia.
Hän ei taida vielä tietää, että silloin kuuluisi myös toivoa.

Mutta toisaalta, mitä hän edes toivoisi.

Ehkä iltapalaksi jäätelöä. Oman aidonkokoisen paloauton.
Päivisin hän toivoo eniten sitä, että hänen suurin sankarinsa palaisi töistä kotiin.

Minä toivon, että hän on tyytyväinen elämäänsä, nyt ja jatkossa.

 

Hämähäkki

Mieleeni tulvahtaa muisto viime vuodelta, eräästä lasten musiikkitapahtumasta.

On alkusyksy. Istun ison salin lattialla lapsi sylissä.
Lastenlaulut soivat ympärillämme.

Joka puolella on ilosta kiljahtelevia, tanssivia pieniä.
Minun lapseni ei tanssi, vaan kyyhöttää vakavana kylkeeni painautuneena, kuten tyypillistä.

Katseeni osuu naiseen, jolla on käsivarsillaan muutaman kuukauden ikäinen vauva.
Hän tanssittaa vauvaa puolelta toiselle keinahdellen.

En voi lakata tuijottamasta häntä.
Hänen liikkeensä ovat rauhallisia, osaavia ja tottuneita.

Hän nostaa vauvaa ilmaan yhä uudelleen ja uudelleen.
Kevyesti, kuin se ei painaisi mitään, vaikka tiedän, että painaa.

Ihmisjoukosta hänen luokseen pelmahtaa pieni tyttö prinsessamekossaan.
Tarttuu hihkuen äitiään mekonhelmasta ja pyörähtelee villisti ympäriinsä.

Nainen ei häkelly, vaan ottaa tytön vastaan, pyöräyttää tätä yhdellä kädellä ympäri.
Kyykistyy vauva sylissään, ja niin he huojuvat toisiinsa nojaten musiikin tahdissa puolelta toiselle.

Nainen katsoo lapsiaan. Silmät sädehtivät lämpöä, onnea.
Kuin maailmassa ei olisi ketään muita. Kuin he olisivat salissa kolmisin.

Hän on lumoava.

Hän näyttää siltä, kuin ei haluaisi olla missään muualla mieluummin. Siltä, että hänelle on uskomattoman helppoa nauttia näistä pienistä ohikiitävistä hetkistä, kun kaikki on hyvin ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Hänestä huokuu rauha.

Siinä minä istun, ja katson häntä.
Olen hädin tuskin selvinnyt hengissä kesästä.

Ajatuksista, joissa yhä enenevässä määrin on alkanut vierailla kuolema.
Ennen kaikkea kuoleman helpottavuus, lohdullisuus, yksinkertaisuus.

En ole aktiivisesti halunnut kuolla, mutta oloni on ollut niin ahdistunut, että olen monta kertaa todennut sen: Jos olisin kuollut, minun ei olisi näin paha olla kokoajan, ihan kokoajan.

Paniikkikohtauksista, joita olen pahimmillaan saanut viisi, kuusikin kertaa päivässä.
Jotka ovat heitelleet minua pitkin poikin, kuin yrittäisin pysyä hurjistuneen hevosen selässä.

Kaikesta siitä, joka lopulta sai minut myöntämään, että tarvitsen apua.
Nyt.

Mielialalääkityksen aloittamisen myötä paniikkikohtaukset ovat jääneet.
Olen saanut diagnoosin ja päässyt asioissa eteenpäin, kohti terapian aloittamista.

Seuraava lastenlaulu alkaa.
Se on Hämä-hämä-häkki.

Nainen laulaa hennolla, pehmeällä äänellä, poski vauvansa poskea vasten.
Sulkee silmät, pysähtyy, nauttii.

Meillä ei ole muuta yhteistä, kuin että olemme molemmat äitejä.
Hän on syntynyt olemaan äiti, ja niin luulin itsekin olevani.

Saatuani lapsen aloin vahvasti epäillä sitä.
Niiden epäilysten kanssa olen kamppaillut saaden itseni vereslihalle.

Mutta ehkä minusta sittenkin on tähän.
Ei ehkä samalla tavalla, kuin hänestä, mutta kuitenkin.

Hämä-hämä-häkki kiipes uudelleen.

Joku päivä minusta on tähän.

Noin vain

 

Kevätmarkkinoilla eräs etäinen äitituttava tulee tervehtimään.
Lapsemme ovat suunnilleen samanikäiset.

Sitten katseeni kääntyy hänen mahaansa.

”Mulla on tässä tällainen rantapallo”, hän hymyilee.
”Joo.”

Tämä tuli liian yllättäen.
En ole varautunut yhtään, kuten yleensä aina olen.

”Jäin pari viikkoa sitten äippälomalle.”
”Okei.”

Tuijotan häntä hölmönä löytämättä sanoja.
Yritän hymyillä, jos se vaikka korvaisi puheen.

”Vähän ois semmonen tunne, että sais jo kohta tulla.”
”Niin.”

En vain pysty onnittelemaan.
En saa sitä sanaa tulemaan suustani ulos.

Mies ja lapsi ovat hävinneet ihmisvilinään kohti metrilakuja, rattaissa kiinni oleva ilmapallo mukana leijuen. Liukenen heidän peräänsä niin nopeasti kuin vain voin, enkä edes kovin sulavasti tai luontevasti.

Keskustelu jää kiusallisesti kesken.

En kysy, miten hän on voinut. En toivota tsemppiä viimeisiin viikkoihin, en hyvää jatkoa.
En sano edes, että nähdään taas.

Lähden vain raukkamaisesti karkuun.

Muistan, että hän oli pitkään todella, todella väsynyt.

Ja nyt hän on siinä, noin vain.

Lapsettomien lauantai

En ole unohtanut

En unohda ikinä.

Me tanssimme

Lapsemme on rakastunut yhteen Risto Räppääjä-elokuvaan.
Jokin siinä vetoaa häneen hämmentävän vahvasti.

Kenties värikkyys, näyttelijöiden korostettu puhetapa ja reaktiot.
Lapset päähenkilöinä. Ja musiikki, ennen kaikkea musiikki.

Tarttuvat laulut, niihin liitetyt hauskat koreografiat.
Harva se päivä hän haluaa katsoa ”Ristoo”, vain tätä yhtä tiettyä niistä.

Sunnuntai-iltapäivänä pieni, virkaintoisuudessaan vertaansa vailla oleva sormi nousee ylös.

Osoittaa ensin iskää, niin kuin aina.
Sitten se siirtyy minun kohdalleni.

”Äiti tanssii!”

Ja me tanssimme.
Mieskin, joka ei koskaan, missään tilanteessa tanssi.

Lapsi katsoo meitä molempia vuorotellen.
Hänen koko naamansa loistaa.

Hänen pieni kehonsa hakee rytmiä olohuoneen matolla.

Hän hytkyy, pomppaa, pyörii.
Nauraa, hihkuu innoissaan.

Hän tekee kaiken itselleen (ja taaperoille) tyypilliseen tapaan:
Täysillä tai ei ollenkaan.

Aurinko paistaa ikkunoista sisään, antaen lupauksen lisääntyvästä valosta.

Ja me katsomme toisiamme, tanssimme kukin omalla tyylillään, typerä virne kasvoillamme.

Hän ei tarvitse oikeastaan mitään muuta, kuin meidät.
Ei hienoja leluja, ei Leos Leikkimaata, ei itsetehtyjä syntymäpäiväkutsukortteja.

Kun hänellä on meidät, hänellä on kaikki.

Ja hänellä on.