Tällä viikolla, lapsettomien lauantain ja äitienpäivän lähestyessä olen miettinyt raskaaksi tulemisen mahdollisuuksia. Sitä, mitä raskaaksi tuleminen keneltäkin vaatii.
Tuntuu ajatuksena uskomattomalta, että joillakin se voi käydä noin vain.
Yhtä helposti ja itsestään selvästi kuin hengittäminen.
Että joidenkin kohdalla kyse on enemmän siitä, että milloin valitaan tulla raskaaksi.
Sisukset ovat täynnä hedelmöittymiskykyisiä munarakkuloita, joissa potentiaalisesta vauvasta on jo puolet olemassa.
Tässä kuussa olisi mahdollisuus saada vaikkapa nykerönenäinen, kiharapehkoinen tyttö.
Seuraavassa kuussa olisi tarjolla joko vaaleahiuksista tyttöä tai mustatukkaista poikaa, riippuen siitä, kumpaanko sattuma osuu (vai kumpaankin).
Jos heinäkuussa huvittaa, voisi alun saada isän puolelta ruskeasilmäisyyden perinyt poika, jolla on äidin pitkät sormet.
Että joillain naisilla tähän on (lähes) joka kuukausi äärimmäiset hyvät mahdollisuudet.
Ja mitään muutahan ei vaadita, kuin suurin piirtein samaan aikaan saunan lauteilla istumista miehen kanssa.
Mitä enemmän mietin, sitä luontevammalta tuntuu, että lapsemme sai alkunsa IVF-hoidoilla.
Nyt, kun tiedän ja ymmärrän paremmin hedelmöittymisen lainalaisuuksia, se ei tunnu lainkaan niin ihmeelliseltä.
Raskaaksi tulossa on nimittäin kyse niin uskomattoman monimutkaisesta tapahtumasta, ettei minusta olisi lainkaan kummallista, että se vaatisi kaikkien osalta IVF-hoitoja.
Että tilanne olisikin niin päin, että ihmeenä ja poikkeama pidettäisiin sitä, jos joku pystyy lisääntymään ilman hoitoja.
Hoitojenkin aikana mietin toisinaan, miksi noin valtavan tärkeä, elämänkokoinen ja biologialtaan moninaisten suhdanteiden alla oleva asia ylipäänsä liittyy - kaikista maailman asioista - seksiin?
Eihän siinä ole mitään logiikkaa, jos sitä yhtään miettii.
Vähän sama, kuin jos haluaisin rakentaa itse omakotitalon Suomeen. Mutta tämä olisi jostain syystä mahdollista ainoastaan niin, että ensimmäinen perustuskivi täytyisi hakea Machu Picchun temppelistä vuoden kestäneen maailmanympärysmatkan päätteeksi.
Asioita, joiden ei uskoisi linkittyvän toisiinsa millään tavalla, mutta jotka kuitenkin jostain käsittämättömästä syystä niin tekevät.
Se, mitä minulle raskauteen johtaneessa IVF-hoidossa tehtiin, kuvaa raskaaksi tulon prosessin vaativuutta hyvin. Paljon paremmin, kuin se, että olisimme Miehen kanssa yksi kaunis ilta olleet vaikka paljuilemassa.
Sitä, miten uusi ihminen rakennetaan.
Kasvatetaan viikkoja erilaisin pistoksin ja lääkkein munarakkuloita oikean kokoisiksi keräystä varten.
Kerätään ne hervottoman kokoisella neulalla vahvan kipulääkityksen turvin.
Yhdistetään kerätyt munasolut ja pestyt siittiöt laboratoriomaljalla.
Tarvitaan juuri oikean oikean kokoisia munarakkuloita.
Niiden pitää olla myös sellaisia, joissa on solu sisällä.
Kaikissa nimittäin ei ole.
Munarakkuloiden täytyy hedelmöittyä.
Kaikille niin ei tapahdu.
Hedelmöittymisen jälkeen niiden täytyy jakautua oikealla lailla, tarpeeksi pitkälle.
Kaikki eivät niin tee.
Niiden laatu täytyy olla tarpeeksi hyvä, että ne voidaan joko siirtää suoraan kohtuun tai pakastaa.
Kaikkien osalta niin ei ole.
Ja SITTEN vasta, jos onni käy,
siirretään yksi munasoluista kohtuun.
Toivotaan, että se kiinnittyy ja jatkaa kehittymistään.
Tästä kaikesta nousee suuri sympatia omaa ja myös muiden kehoja kohtaan.
Mihin kaikkeen naisten kehojen pitäisi pystyä, jos haluaa tulla raskaaksi.
Onhan se aivan kamalan, kamalan paljon vaadittu.
Ihan oikeasti.
Ei tosiaankaan ole ihme, jos se on vaikeaa eikä onnistu.
Tässä kaikessa on vain yksi mutta:
Miten ihmeessä se on silti monien kohdalla helppoa?
P.S
Hedelmöittymisen ihmettä kuvattu osuvasti jo hiljentyneessä Meinasin kaatua-sarjakuvablogissa:
https://meinasinkaatua.sarjakuvablogit.com/2012/11/17/ei-tassa-ihmeita/
