Siedettävää joulua

Joulusta olisi paljonkin sanottavaa.
Muistoja on paljon vuosilta ennen lasta.

Jotkut ihan mukavia.
Todella monet pohjattoman surullisia.

Koko oma tarinani lapsettomuudestahan lähti liikkeelle eräänä tapaninpäivänä.
Jo siksikin jouluun on takertunut pysyvästi painolastia lapsettomuuden näkökulmasta.

Hyvä ystäväni kärsii tällä hetkellä tahattomasta lapsettomuudesta.

Häntä pelottavat tulevat sukujuhlat. Mahdolliset isän huolettomat heitot lapsenlapsista, mummon merkitsevät katseet ja myhäilyt siitä, ovatko koirat tosiaan kaikki, mitä ihminen tarvitsee.

Häntä pelottaa, miten hän jaksaa aaton toisten pientä vauvaa katsellen.

Tiedän täsmälleen, mistä hän puhuu. Jo puolesta sanasta.
Ja tiedän yhtä hyvin myös sen, että sanat eivät auta.

Toivon silti, että hän saa edes tuhannesosan lohtua siitä, että välillämme vallitsee ymmärys.

Jouluisin tämä blogi oli pitkään ainoa asia, mikä itseäni lohdutti.
Enhän tuntenut henkilökohtaisesti ketään muuta, joka olisi kärsinyt lapsettomuudesta.

On ollut muitakin vaikeita päiviä, tietysti isoimpana äitienpäivä.
Sehän on äitien juhla.

Mutta joulu on juuri lasten juhla.

Ja siihen valmistaudutaan piinallisen kauan.
Sitä vyöryy kaikkialta päin kasvoja kuukausitolkulla etukäteen.

Sitä on musertavaa viettää, jos lasta ei toiveista huolimatta ole.

Mahdollisimman siedettävää joulua kaikille, joita tahaton lapsettomuus koskettaa.

Ei nyt

Tämä on kliseistä.
Niin uskomattoman kliseistä.

Työkaverini on tullut toimistolle näyttämään vauvaansa ensimmäistä kertaa.
Ihmiset ovat kerääntyneet hänen ja turvakaukalon ympärille.

Kuulen hänen pehmeän puheensa, hymyilevät sanansa.
Esikoislapsen ylpeän, vielä hiukan uuteen totuttelevan äidin ääneen.

Ymmyrkäisenä siitä, mitä kaikkea on hiljattain tapahtunut.
Siitä, millaista elämä nykyään on, niin kovin erilaista kuin oli ennen.

Minä istun täällä, ja kirjoitan tätä tekstiä.

Mikä olisi stereotyyppisempi kuva tahattomasta lapsettomuudesta, kuin nainen itkemässä salaa omassa harmaassa työhuoneessaan, paossa lässytykseltä, joka kuuluu helposti paperinohuiden viraston seinien läpi?

Olen laittanut huoneeni oven kiinni niin, että muut luulevat, että teen jotain tärkeää, eikä minua saa häiritä. Yritän kerätä itseäni, jotta pystyisin menemään tervehtimään.

Ennen kuin he ovat poissa, yhtä nopeasti kuin tulevatkin.
Katoavat omaan kuplaansa. Siihen, josta muistan enää vain häivähdyksiä.

En vain jaksa nyt.

En jaksa.

Sopiva hetki

Kaverini kertoo olevansa raskaana.
Uutinen on tuore, raskaustesti näytti plussaa pari viikkoa sitten.

Minkäänlaista yllätysmomenttia tässä ei ole.
Hän on avoimesti puhunut syksyn suunnitelman olevan tulla raskaaksi.

Hän kertoo perehtyneensä ovulaatioon etukäteen, ostaneensa muutaman testin.
Ja sitten he jättivät ehkäisyn pois.

NAPS, se oli siinä.
Ensimmäisestä kerrasta.

Ilmeisesti kuukautiskiertosovellus oli oikeassa ehdottaessaan hedelmällisiä päiviä, hän naurahtaa.

Hän on suunnitellut raskauden ajoituksen tarkkaan, laskettua aikaa silmällä pitäen.

Alkuvuodesta on tulossa iso remontti kotona, se täytyy saada ennen vauvaa alta pois.
Tuleva äiti ei välttämättä itse pysty osallistumaan, mutta mieshän vastaa siitä.

Toinen kriteeri oli lempibändin keikka toukokuun lopussa.
Hän haluaa ehdottomasti päästä sinne.

Ja onhan kesällä muutenkin aika helppoa, kun ei tarvitse pukea ja kuskata vastasyntynyttä toppavaatteissa.

Ja kappas vain, laskettu aikahan on seitsemäs heinäkuuta.
Juuri sopivasti.

Vuosien ajan tämä oli aina suurin raivonaiheeni.
Se sai vereni kiehumaan niin, että pelkäsin useasti pyörtyväni.

Sumensi näkökenttäni niin, että teki mieli lähinnä hakata jotain tohjoksi.
Jotain, tai mieluummin joku.

Eihän tämä hänen vikansa ole.
Minkä hän sille voi, että asioita tapahtuu kuin itsestään?

Pakotan itseni onnittelemaan.
Kysymään, mitkä ovat hänen tunnelmansa.

Tuntuu aika mukavalta.

Onhan tässä paljon sisäistettävää.
Ja tulee kaikenlaisia hankintoja, niihin täytyy perehtyä.

Entä olemmeko me harkinneet toista lasta, hän tiedustelee.
Nythän voisi olla aika sopiva hetki, kun poika on jo vähän isompi?

En säästy raivolta nytkään.
Se ei ehkä sokaise samalla tavalla, mutta kiehun yhtä kaikki.

En kertakaikkiaan voi käsittää, että jotkut ihmiset todella suunnittelevat lapsia, kuin kauppatilauksia Prismasta. Miettivät, olisiko kivempi synnyttää alku- vai loppukesästä, ja valitsevat sitten itselle mieluisen.

Samaan aikaan kun on olemassa ihmisiä, jotka tietävät hirveitä asioita lisääntymisestä.
Ja sen kautta myös itsestään.

En ikinä tule ymmärtämään sitä.

Se ei mahdu oikeustajuuni, ei mihinkään tajuntani tasoon.
Se sopii sinne niin huonosti, että sanat meinaavat loppua kesken.

Jotkut todella miettivät lähinnä sitä, sopivatko vauvan ensikuukausikuviin paremmin kesäkukkaset vai syksyn kellastuneet lehdet. Sitä, että kesän valoisimpaan aikaan olisi helpompi valvoa uuden tulokkaan kanssa.

Vai mutta toisaalta, onhan elokuussakin tunnelmaa?

Ehjä ja rikki

"– Mitä vanhemmaksi tulo merkitsi sinulle?

'Tulin ehjäksi.
Menin entistä enemmän rikki. 

Päästin haamut sisälle.

Ja se merkitsi täyttymystä sormenpäitä myöten.
Riistetyksi tulemista.

Rakkautta, rakkautta, rakkautta.' "

Anna-Leena Härkönen - Onnen tunti 

 

 

Jälleen kerran

Katson ulos ikkunasta.

Syksy on tullut.

Monenkirjavia lehtiä kieppuu tuulessa, ihmisten jaloissa, teiden pientareilla.
Niin kuin aina ennenkin.

Asiat ovat yksinkertaisia, ja samaan aikaan kaikkea muuta.
Niin kuin aina ennenkin.

"Ja nyt olet taas siinä tilanteessa, jossa olet lapsitoiveesi kanssa yksin”, terapeuttini kertaa.
Hän katseensa on mietteliäs.

"Niin olen."

Olemme molemmat hetken hiljaa, kuulostelemme sanojen painoa.

"Jälleen kerran."

"Niin", sanon hiljaa. "Jälleen kerran." 

 

 

Paula

Paula Vesala on raskaana.

Hän on hiljattain kertonut ensimmäistä kertaa julkisuudessa kokemastaan sekundäärisesta lapsettomuudesta ja läpikäymistään rankoista IVF-hoidoista.

Ajasta, kun toive saada toinen lapsi oli riipaiseva, ja josta loppujen lopuksi piti luopua.

Kunnes sitten.

"Sanottiin, että olisi mahdotonta, mutta hän päätti tulla kuitenkin”, hän lausuu Instagramissa raskausmahakuvansa yhteydessä.

Uutinen ei paiskaa keuhkoistani ilmoja pihalle, kuten aiemmin tapahtui. Kuten lopulta tapahtui ihan kenen tahansa raskausuutisten takia. Tuttujen, julkisuudenhenkilöiden, täysin tuntemattomien.

Se ei heitä verille runneltua kehoa suoraan meriveteen kellumaan, nauttimaan poltteesta.

"Ei ole aina kyse siitä, että joku on valinnut jotain, että on valinnut saada lapsen. Osa ei vaan niitä saa. En saanut enempää lapsia", Paula on tiivistänyt PMMP:n Ei enää ikinä-dokumentissa.

Olen tavallaan onnellinen hänen puolestaan.

Hän on toivonut toista lasta pitkään, tehnyt kaikkensa toiveen eteen ja joutunut luopumaan siitä.
Ja nyt hän on viimein raskaana.

Pidän hänenlaisiaan jonkinlaisina sielunkumppaneinani.

Me, jotka olemme rämpineet lisääntymisen kanssa.
Me tiedämme jotain sellaista, mitä useat eivät tiedä.

Mutta jokin siinä jäytää.

Olen niin sanattoman kateellinen.

Hän toivoi toista lasta pitkään.
Silti hän on saanut pian kaksi lasta ilman hoitoja.

Asia, johon itse tuskin pystyn koskaan, en edes yhtä kertaa.

En tiedä onko kateuteni kovin oikeutettua, koska olenhan minäkin saanut yhden lapsen.
Hoitojen avulla, mutta kuitenkin. Onko sillä edes väliä?

Lapsemme rakastaa nykyään nähdä videoita itsestään vauvana.

Olemme siinä vaiheessa, jossa niiden lumo on valtavan voimakas.
Hän voisi tuijottaa niitä tuntitolkulla.

Eräänä iltana hän makoilee sohvalla isänsä kanssa, he katsovat videoita puhelimesta.

Olohuoneen täyttää pienen vauvan räkäinen, korviahuumaavan äänekäs kikatus.
Lapsi katsoo itsensä pientä versiota silmät säihkyen ja nauraa katketakseen.

Videolla kikatukseen tulee tauko.
Sieltä kuuluu isän huvittunut ääni.

"Niin?" hän kysyy kujeilevasti. "Olikos sinulla vielä jotain muuta asiaa?"

Se lempeys, mikä hänen äänensä painona kaikuu.
Pehmeys, hellyys, ylpeys.

Se murtaa sisältäni kaikki sinne koskaan rakennetut muurit, entiset ja nykyiset.
Se tulee suoraan keskelle sisintäni ja laittaa sinne valot päälle.

Miksi en muistanut, että hän puhui noin?

Miksi en muistanut, että tuollaista oli?

Miksi muistan sen vasta nyt?

Hiipien

Ilmeisesti en enää osaa olla ilman ehkäisyä ilman samoja ikiaikaisia maneereja.
Kuin huomaamatta lipsahdan niihin uudelleen.

Ovulaation ajankohdan tunnistaminen.
Pyyhkiessä paperin tarkistaminen.
Kaikenlaisten tuntemusten jatkuva kyttääminen.

Kivistääkö, oliko tuo repäisykipu kyljessä?

Milloin kuukautisten pitäisi alkaa, minkä pituinen kierto on?

Ollaanko nyt ajallaan vai myöhässä, mitä se tarkoittaa, vai tarkoittaako mitään?

Onko tämä nyt kuukautisia edeltävää päänsärkyä vai jotain muuta?

Viikot kuluvat.

Se tulee hiljaa hiipien.
En mahda sille mitään.

Toivo.

Olenhan kuullut tuhat kertaa saman tarinan.
Kaveripiiristäkin tulee nopeasti laskettuna kolme mieleen viimeisen vuoden ajalta.

Ensimmäistä lasta on yritetty jonkin aikaa hartaasti, ehkä jopa vähän ihmetelty, mikä on vialla.
(Kunnes tietenkin on tultu raskaaksi, loppujen lopuksi helpohkosti, ja ilman hoitoja.)

Mutta toinen lapsi lähtee alulle ensimmäisestä suojaamattomasta yhdynnästä.

Voisiko meillekin käydä niin?
Voisinko tulla raskaaksi spontaanisti, ilman hoitoja?

Vaikka samalla tiedän, ettei minulle kävisi niin.
En tullut ilman hoitoja raskaaksi viimeksikään, enkä tule nytkään.

Tarvitsen siihen jo valmiin alkion.
Meillä olisi kolme sellaista, syväjäässä muutaman kilometrin päässä kotoa.

Sen lisäksi tarvitsen kaikki mahdolliset pistokset ja tukilääkitykset.

Mies ei haluaisi palata hoitoihin.
Tiesin sen jo ennen kuin hän tällä viikolla sanoi niin.

Toisaalta, olisiko minusta siihen kuitenkaan?
Elämään kahden lapsen kanssa.

Ei tämä yhdenkään lapsen kanssa mitään riemuvoittoa ole ollut.
Mutta silti.

Haluaisin, että heitä olisi kaksi.

Toivo on yksi inhokkiasiani maailmassa.
En jaksaisi sitä.

Se imee ihmisen kuiviin.
Käyttää ympäriltään elinvoiman, imee kaiken valon itseensä.

Kuin astuisit utuisen autiolle suolle ja toteaisit, että no, eihän tämä upota juuri yhtään.
Tuskinpa on haittaa, jos kävelen vähän.

Jospa yksi askel eteenpäin.

Ja vielä yksi.

Annat itsellesi luvan yhä uudelleen ja uudelleen, etenet aina vähän kauemmas.

Kunnes tulee se hetki, kun huomaat, ettei kumppari enää irtoa.
Olet jäänyt jumiin, etkä pääse enää irti.

Ensin päästän itseni tarkastelemaan mahdollisuuksia, mutta realistisella tavalla.

Voisinko olla raskaana?

Onhan se mahdollista, totean vielä suhteellisen neutraalisti.
Noin teoreettisella tasolla.

Viikon päästä mietin, mikä olisi vauvan laskettu aika, jos olisin raskaana.
Miten kertoisin kaikille. Milloin äitiysloma alkaisi.

Siitä viikon päästä näen taas kaikenlaisia merkkejä samalla tavalla, kuin vuosia sitten.
Niitä samanlaisia aidoilta tuntuvia, mutta todellisuudessa olemattomia, kuin aiemmin.

Ajatus kasvaa päässäni sitä mukaa, kuin sitä ajattelen.
Yhtäkkiä ei tunnukaan enää niin kaukaa haetulta, että olisin raskaana.

Asiaa ei yhtään auta, että tiedän varsin hyvin ensimmäisestä raskaudesta, että hämmentävyyteen asti oireeton alkuraskaus voi olla täysin mahdollinen, ja johtaa terveen lapsen syntymään.

Kun verenvuoto alkaa, ajattelen, etten haluaisi olla tässä.
Ja silti taas olen.