Kerrasta jonkin aikaa sitten raskautuneella kaverilla on ongelma.
"Mulla ei ees oo niin huono olo, että kehtaisin olla töistä poissa", hän huokaa pettyneenä.
Hän ei ole pettynyt huonon olon puutteeseen siksi, että on hyvin vaikeaa uskoa raskautta todeksi.
Ei siksi, että hän haluaisi mieluiten saada jatkuvaa varmistusta, että kaikki on hyvin ja normaalisti.
Eikä siksi, että hän pelkäisi jokainen kuluva sekunti vauvan kuolleen.
Hän on pettynyt vain siksi, ettei saa maata sohvalla pyöristyvän vatsansa kanssa ja saikuttaa hyvällä omallatunnolla.
Ja sitten se ajatus tulee.
Toivon, että hän saisi keskenmenon.
Näkisipähän kerrankin elämässään, etteivät asiat aina mene, kuten halutaan ja suunnitellaan.
Edellisestä tällaisesta ajatuksesta on vuosia.
Ja sieltä se taas tulee.
Kuin olisi kulkenut kokoajan salaa taskussani mukana, valmiina vedettävissä esiin.
Kaverini ja hänen elämänsä kanssa sillä on tosiasissa hyvin vähän tekemistä.
Mutta hän on vain täydellinen kohde.
Täydellisen toimivan kehon omaava, täydellisen huolettomasti ja itsestäänselvästi raskauteensa suhtautuva. Täydellisesti raskautumisensa ja koko elämänsä etukäteen suunnitellut, ja suunnitelman täydellisesti toteuttanut.
Täydellisen typeriä asioita pohtiva, täydellisen epäolennaisiin asioihin keskittyvä.
Niin täydellisen tietämätön mistään, mikä näissä asioissa voisi mennä pieleen.
Putoan raivon kanssa vapaapudotukseen.
Kun luulen, että sen loppu löytyy, se vain jatkuukin yhä syvemmälle.
Ja kiepumme yhdessä, vajoamme aina vain alemmas ja alemmas.
Aina kun ajattelen, ettei sitä voi enää jatkua, kyllä sen raja tulee nyt vastaan.
Piste, jonka jälkeen se ei enää jatku.
Ei se lopu. Eikä se tule.
Se jatkuu, kuorien itsestään esiin vain uusia tasoja, erilaisia kerroksia.
