Rannalla

Helteinen kuumuus väreilee paksuna ja tiheänä ilmassa, jonka lämpötilan poikkeuksellisuus on kaikkien huulilla. Se viipyy kosteutena iholla, saa olon raukeaksi. Järvi kimaltelee auringon valossa vasten pilvetöntä taivasta. Tasainen puheensorina kuuluu ympärilläni. Kiljahduksia, naurua, loisketta.

Pieni, arviolta noin puolitoistavuotias poika leikkii äitinsä kanssa matalassa hiekkarannassa. Hän nostaa kädet ylös yhä uudestaan ja uudestaan, haluaa että äiti nostaa hänet käsistä ja pyörittää vedessä.

Kädet ilmaan nostaessaan poika on selin äitiin ja hymyilee odottavasti. Hän ei tarvitse katsekontaktia. Hän luottaa että äiti huomaa ja pian taas on hauskaa kohota laineiden yläpuolelle. Hän kiljuu ja nauraa osuessaan veteen. Äitikin nauraa ja he pyörivät veden helmeillessä heidän ympärillään. Pojan hassutellessa äiti kaappaa hänet syliinsä ja kysyy muka toruvalla äänellä, mitä pieni mies oikein nyt meinaa.

Sitä minä haluan. Ja nyt minulla on lupa ja rohkeus haluta, epäröimättä enää vähääkään.

Haluan olla se, johon luotetaan niin paljon, ettei edes katsota, huomaanko. Koska tiedetään, että huomaan.

Uskon, että niin äärimmäisen luottamuksen kohteena oleminen tuntuu hyvältä, olla hyvin voimakkaasti toista varten. Se on erilaista, kuin mikään muu aiemmin. Tiedän, että se voi olla myös välillä intensiivisyydessään raskasta, jopa pelottavaa.

Joku voisi miettiä, mitä järkeä on haluta elämäänsä ihminen, jolle annat ison osan ajastasi ja elämästäsi, vain joutuaksesi ajan mittaan luopumaan hänestä?

Lapsesta ei voi olettaa saavansa parhaan ystävän aikuisiälllä, seuraa eläkepäiviin, jatkajaa sukutilalle tai apua sairasteluihin. Ei lapsi jää vanhemmalleen mitään velkaa, eikä vanhemman rakkaus kahlitse häntä.

Ei lapsella ole velvollisuutta rakentaa aikuisena elämäänsä vanhemman lähelle, jotta hänen edesottamuksiaan on helppo seurata. Hän voi valita asua maapallon toisella puolen pienessä inuiittikylässä, josta tulee postikortti kerran vuodessa, ilman että hänellä on vanhempiinsa mitenkään huonot välit.

Mitä mieltä on haluta ihmissuhde, jossa toinen tulee merkitsemään sinulle aina tietyllä tapaa enemmän, kuin sinä hänelle? Toki sinäkin todennäköisesti merkitset hänelle jotakin, mutta eri tavalla. Koska hänen on löydettävä ympärilleen ne ihmiset, jotka hän saa itse valita. Minulle siinä on silti järkeä.

Luulen, että yksi iso opetus lapsen saamisessa on luopumaan opetteleminen. Synnytyslaitokselta alkaa matka, jonka lopullinen tarkoitus on päästää irti. Vauva opettelee vanhemman sylissä kohtaamaan muita ihmisiä. Taapero alkaa harjoitella askelien ottamista pois päin vanhemmasta. Pikkuhiljaa lapsi löytää vanhemman selän takaa maailman, jonne hän aikanaan alkaa rakentaa omaa elämäänsä.

Vanhemmaksi haluava valitsee haluta kulkea kappaleen matkaa lapsensa kanssa - lapsuuden ja nuoruuden, enempää vanhempi ei voi pyytää. Ja jos kaikki menee hyvin, sen matkan hän saa. Vanhempi sitoutuu olemaan lastaan varten myös aikuisuudessa, mutta on eri asia, tarvitaanko häntä silloin.

Rannalla istuessani mietin, että maailma on ihmeellinen.
Jos joskus saan lapsen, näytän sen hänelle.

Ja nauran nostaessani häntä käsistä ilmaan.

Hahmottamista

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä paremmin hahmotan, millaista elämäni oli viimeiset kaksi vuotta. Millainen itse olin.

Voisi todeta, että olin todella surullinen, sekava, hämmentynyt, ahdistunut ja turtunut. Kuitenkin eniten kaikista olin yksinkertaisesti kauhuissani. Tunsin silkkaa puhdasta, kaiken alleen peittävää pelkoa.
Hahmotan sen kunnolla vasta nyt.

Elin kuin olisin kokoajan pidellyt kädessäni erittäin haurasta, ohutta hämähäkinseittiä.
Karmivan tietoisena siitä, että se todennäköisesti hajoaa hetkellä minä hyvänsä, käsittelin sitä kuinka varovasti tahansa, riippumatta siitä kuinka suuri halu minulla olisi pitää se ehjänä.

Olin tuomittu epäonnistumaan yrityksessäni.

Ne harvat kerrat, kun uskaltauduin haaveilemaan tästä tilanteesta, kuvittelin, että Miehen kertoessa suostuvansa lapseen kaikki se paha olo valuisi minusta hetkessä pois.
Pystyisin heti jättämään sen kaiken taakseni. Olin väärässä.

Tunne on osittain samantyylinen, kuin jos joutuu äkkiarvaamatta osalliseksi jonkinlaiseen kauheaan tapahtumaketjuun, esimerkiksi sairaalaan katsomaan vakavasti loukkaantunutta läheistään.
Sellaiset hetket elää niin kuin parhaiten kykenee. Sumuisessa, mutta toisaalta yllättävän skarpissa hälytystilassa.

Tiettyjä asioita näkee selkeämmin vasta, kun suurin vaara on ohitse ja tilanne on jo rauhoittunut.
Silloin, kun ei enää tarvitse keskittyä selviytymään ja odottamaan, mikä on seuraava huono uutinen.

Huomaan, että minulla on tarve käsitellä, muistella ja työstää näitä asioita.
Menneisyyden tapahtumia tulvahtelee mieleeni täysin odottamattomissa tilanteissa.

Kuin ne nyt vasta uskaltaisivat luikkia raolleen jääneestä ovesta sisään vähin äänin.
Tervehdin niitä ja kuuntelen mitä niillä on sanottavanaan. Mutta kun katson niiden suuntaan uudestaan, ne ovat jo hävinneet.

Toinen todellisuus

Yhdessä päivässä olen siirtynyt todellisuuden toisesta äärilaidasta toiseen.

Aiemmin elin siinä realiteetissa, jonka mukaan oli todennäköistä, että jos joskus edes saisin lapsen,
se tapahtuisi todennäköisesti yksin ja aivan liian kallisarvoisten uhrausten jälkeen. Nyt voisin teoriassa ehdottaa rakastamalleni ihmiselle lapsen yrittämistä vaikka ensi viikolla.

Tämän kaiken sisäistäminen on vienyt aikaa. En tiedä, olenko vieläkään täysin sisäistänyt sitä.

Mutta Miehen käsi löytää käteeni taas useammin. Kiusoitteleva, minulle osoitettu hymy on palannut hänen kasvoilleen. En silti usko, että hänen matkansa lapsiasiassa on lähellekään valmis, päinvastoin.

Tuntuu kuin olisin ollut vuosia jossain eri paikassa, toisenlaisessa universumissa.
Ja nyt olen yhtäkkiä tullut aivan toisenlaiseen maailmaan, jossa kaikki on ylösalaisin.
Talot roikkuvat taivaasta, katot ovat lattiassa ja lattiat katossa.
Järvestä kasvaa asfalttia ja valtamerten paikat ovat vaihtuneet.

Ja minulla on tulevaisuudessa mahdollisuus yrittää lasta rakastamani Miehen kanssa.

Uskomatonta. Sitä se on.

Milloin?

Kerron ystävälleni puhelimessa nykyisestä tilanteesta. Hän ei oikeastaan sano mitään.
Hän kiljuu. Kovaa.

Joudun pitämään puhelinta kauempana korvastani. Hymyilyttää. Hänen spontaanit, haltioituneet kiljahduksensa herättelevät minua. Se olen tosiaan minä, jonka puolesta voi kiljua ilosta.
Olenko se minä, vai onko tämä unta?

Ihanaa, hän sanoo saatuaan puhekykynsä takaisin. Välillämme viipyy hölmistynyt hiljaisuus.
Niin, saan sanottua. Niin on.
Kerron hänelle hahmottavani vasta nyt, miten rikki olen ollut aiemmin.
Ääneni murtuu. Annan sen murtua.

Toinenkin ystäväni innostuu heti. Hänen silmiinsä syttyvät välittömästi vauvankuvat ja sydämet.
Hän kysyy, miten nopeasti aiomme edetä yrittämään lasta.
Soperran, etten tiedä muuta kuin sen, että ei nyt ihan heti.
Niin, ystäväni myöntelee. On se varmaan hyvä pitää pieni tauko ennen kuin aloittaa, ehkä kuukausi?
Katson häntä typertyneenä.

Kuukausi?

En voisi tehdä sitä Miehelle. En voisi vaatia sellaista. Ei hänen päänsä kestäisi siinä mukana, hänhän on vasta päättänyt asian. En ole varma, kestäisikö edes oma pääni mukana.

Mies on tehnyt päätöksen, joka tulee muuttamaan hänen elämänsä radikaalimmin, kuin mikään muu aiemmin. Ei olisi mielestäni oikein, että hänellä olisi muutama hassu viikko aikaa totutella koko ajatukseen.

Onnentyttö

"Onnentyttö hiljaa hymyilee
Hän on yksin mutta kuuntelee
Ja jossain portti aukenee
Onnentyttö hiljaa hymyilee

Onnentyttö näkee pimeän taa
Ja saavuttamattoman tavoittaa
Hän menee eikä malta odottaa
Onnentyttö näkee pimeän taa"


Mikko Kuustonen - Onnentyttö

Poissa

Kaikki se suru, johon luulin hukkuvani.
Kateellisuus, johon pelkäsin vielä joskus katoavani.
Se kaikki on poissa.

Olen tuleva kummitäti, joka ei malta odottaa pääsevänsä ostamaan pienelle jotain suloista.

Miten sen kertoisin, jos minun yhtäkkiä pitäisi selittää.
Millaista elämää olen elänyt viimeiset kaksi vuotta?

Millaista on miettiä päivän kauppalistaa ja sekunnin ajan sohvan ohi kulkiessaan ajatella, että sitten kun me eroamme, kumpikohan ottaa sohvan mukaansa. Kauhistua ajatusta ja pudota sen mukana pimeyteen, missä värejä ei voi enää nähdä.

Millaista on töihin ajaessa löytää itsensä ajattelemasta, ettei eron jälkeen voisi jäädä tähän kaupunkiin, näihin maisemiin. Olisi pakko päästä kauas pois.

Millaista on, kun koko elämä sellaisena kuin sen tietää, on hiuskarvan varassa mennä uusiksi.
Ja niin voi käydä jo seuraavalla astutulla askeleella.

Millaista on elää yhdessä, kun tuntuu että kaikki on vain siitä kiinni, kumpiko ensimmäisenä sanoo ääneen, ettei tästä tule mitään.

Kaikki ne synkät, kuristavat ajatukset, ajattelinko sen kaiken tosiaan minä?

Nyt vasta näen kunnolla, millainen olin vielä hetki sitten. Kuin äärimmilleen kidutettu, satutettu eläin häkissä. Vihainen koko maailmalle, hyökkäämässä kenen tahansa lähestyvän kimppuun.

Olin syvällä, uponneena pohjattomaan suruun. Ahdistunut kaikesta ilosta ja onnesta, jota ympärilläni näin. En kestänyt sitä lähelläni. Ei enää yhtään onnellista asiaa silmieni eteen, en voi katsoa.
Viekää se pois, menkää pois.

Ja nyt kipu on poissa, häkin ovi auki.

Tuntuu, kuin minulta otettaisiin side silmiltäni pois, kahleet käsistä irti.
Tänä aikana olin muuttunut osittain vieraaksi itselleni.

Nyt olen minä taas.