Mitä tänne kuuluu, ovat monet kyselleet.
Lapsi kasvaa ja kehittyy. Keksii joka päivä kaikenlaista uutta, niin hyvässä kuin pahassa. Puhetta on alkanut viimeisen kuukauden sisään tulla valtavat määrät, uusia sanoja ilmestyy päivittäin useita.
Hän on uusissa tilanteissa ja uusien ihmisten kanssa hitaasti lämpiävä hiljainen tarkkailija, kuten isänsä. Tuttujen kesken äärimmäisen herkästi syttyvä, innostuva ja kovaääninen, kuten äitinsä.
Hän palvoo isäänsä, haluaa tehdä kaiken juuri samalla tavalla kuin hän. On ilmiselvää, että he ovat toistensa mielessä aina ensimmäisenä ja viimeisenä. Minne he ikinä menevätkin, yhdessä tai erikseen.
Olen saanut masennusdiagnoosin ja aloittanut mielialalääkityksen sekä viikoittaisen terapian.
On ollut pitkä tie hyväksyä, että minä todella sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen.
Minä. Kaiken tämän jälkeen.
Eräs ystäväni totesi, että hänen mielestään kaiken kokemani huomioon ottaen olisi pikemminkin ihme, jos en olisi sairastunut masennukseen, kuin se, että sairastuin.
Aloitan vuoden alusta osa-aikaisesti työt ja lapsi aloittaa osa-aikaisena päivähoidon. Olen kipuillut asiaa loputtomiin, mutta toivon, että lopulta tämä ratkaisu antaa meille molemmille mukavaa vaihtelua arkeen.
Joskus vuosia sitten ostamani body sopii nyt lapselleni.
Kun puin sen ensi kertaa hänen päälleen, katsoin sitä pitkään.
Se oli vuosikausia muovipussissa työnnettynä vaatekaappini perimmäiseen nurkkaan.
Juuri nyt se on pyykkikorissa käytön jäljiltä, eikä yksi sitkeä tahra meinaa millään lähteä.
Sain lopulta sen, mistä haaveilin niin kauan, niin kovasti.
Sain lapsen rakastamani ihmisen kanssa.
Minusta tuli äiti.
Minulla on lapsi, joka leikkii duplolegoilla. Niitä löytyy milloin mistäkin, myös joulukuusesta.
Lapsi, joka rakastaa juoksemista, Pupuaan ja kaikenlaisia työkoneita kaivinkoneesta roska-autoon.
Miltä se oikeasti tuntuu, millaista se on?
En koskaan ennen nauttinut elämästäni yhtä paljon samalla kun tunnen uupuvani sen alle.
En ole koskaan ennen ollut yhtä väsynyt.
En ole koskaan ennen tuntenut itseäni ja elämääni yhtä tarpeelliseksi.
En ole koskaan ennen halunnut yhtä palavasti olla yksin. Tehdä ihan mitä vain, käydä kaupassa, suihkussa, imuroida, siivota pahamaineinen ulkovarasto. Kunhan vain se tapahtuu rauhassa, keskeytyksettä, omaan tahtiin.
En ole koskaan ennen huvittunut yhtä usein arjessani, kaikinlaisissa pienissä ja ohimenevissä hetkissä.
En ole koskaan ennen tuntenut yhtä suurta raivoa ketään kohtaan, kuin omaa lastani.
En ole koskaan ennen tuntenut yhtä suurta iloa jonkun toisen ilosta tai onnistumisesta, kuin oman lapseni.
En ole koskaan ennen kerännyt (ja etsinyt) vastaavalla tahdilla kaksikymmentä kertaa päivässä iänikuisen samoja tavaroita paikoilleen, uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, aloittaakseni taas alusta.
En ole koskaan ennen ollut yhdessä hetkessä aivan hurmaantunut jonkun ihmisen söpöydestä ja toisessa hetkessä kahdenkymmenen minuutin päästä täysin kypsä hänen tahtomisiinsa, "auttamiseensa" tai yleiseen järjenjuoksuunsa.
En ole koskaan ennen ymmärtänyt, miten järjettömän paljon säätöä sisältyy normaaliin pikkulapsiarkeen. Kaikki se metatyön, aikatauluttamisen, organisoinnin, siivoamisen, ennakoinnin määrä. Mitä tehdään tänään ja huomenna, kumpi on lapsen kanssa silloin, mitä olisi kaikista tärkeintä saada tehtyä.
En ole koskaan ennen katsonut jotakuta tai hänen käytöstään niin suurella mielenkiinnolla ja ylpeydellä. Mitähän se seuraavaksi keksii?
En ole koskaan ennen tuntenut näin paljon syyllisyyttä. Kaikesta. Mistä vaan.
Mitä olen tai en ole. Mitä teen tai en tee. Mitä tunnen tai en tunne.
En ole koskaan ennen tiennyt, että ne kaikki kuvitelmat, joita kipeinä lapsettomuusvuosina pyörittelin päässäni. Merkit, joita olin näkevinäni kaikkialla. Siitä, että lapsen kanssa olen hyväksytympi, näkyvämpi, tärkeämpi, enemmän olemassaoleva kuin ilman. Että ne eivät olleet kuvitelmaa.
Ne tietynlaiset lempeät hymyt ja katseet, joita näin lapsen kanssa liikkuvien saavan tuntemattomilta ihmisiltä, missä tahansa. Ne myönnytykset työpaikalla, saatu sympatia kaveripiirissä, korostunut kiinnostus sukulaisilta, ymmärrys vierailta. Ne aavistukset, joiden toivoin olevan suureksi osaksi vain omassa päässäni, johtuvan tilanteestani, joka vain kärjistää näkemään kaikenlaista.
En ennen tiennyt, että ne ovat kaikki tässä yhteiskunnassa totta.
Se todella on niin, valitettavasti. Vaikkei se saisi olla niin, sen ei kuuluisi olla niin.
Onneksi en silloin tiennyt.
Jos jotain olen oppinut, niin sen, että lapsen saaminen, vauvavuosi ja pikkulapsiaika yleensä voivat olla suurten ristiriitojen ja vastakohtien aikaa. Ihanaa, mutta kamalaa. Ainakin itselleni ne ovat sitä olleet.
Ja se on ihan okei.
Niin voi olla, vaikka menneisyys olisi mitä tahansa.
Jos joku väittää muuta, häntä ei pidä uskoa.
Kiitollinen voi olla vaikkei aina jaksaisi, rakastaa voi samaan aikaan kun ahdistaa.
Kiitän sydämestäni kaikkia kuulumisten kyselijöitä ja täällä blogissa edelleen vierailevia.
Haluaisin kertoa niin monesta asiasta, mutta aikaa ja voimavaroja on hyvin rajatusti.
Toivotan rauhallista, mahdollisimman stressivapaata ja omannäköistä joulua.
Ennen kaikkea toivon, että jokainen lasta toivova saisi vielä joskus viettää joulua lapsensa kanssa.
Sydämeeni ei lakkaa sattumasta niiden puolesta, jotka eivät saa.
