Ulkopuolinen

Toisinaan olen miettinyt, mikä tahattomassa lapsettomuudessa oli kaikista pahinta.
Usein olen päätynyt siihen, että kokonaisvaltainen ulkopuolisuuden kokemus.

Yksi ihmisen perustarpeista on joukkoon kuuluminen.

Tarve saada tuntea sosiaalista hyväksyntää.
Tunnetta siitä, että on normaali, kuten muutkin, ei mitenkään erityisen poikkeava.

Kokemus siitä, että ympärillä on muita, jotka ovat samassa tilanteessa, kuin itse.
Tunne siitä, ettei ole ongelmineen yksin.

Tahaton lapsettomuus tuli ja jyräsi tämän kaiken alleen.
Jättäen jälkeensä lopulta jäänteet ihmisestä, jota oli vaikeaa tunnistaa.

Usein tuntui siltä, että kuljin elämääni näkemättä muuta kuin toisten ihanat elämät, joita itselläni ei ollut. Toisinaan tein niin hyvinkin konkreettisesti.

Se myös muutti monia arkisia tapojani.

Olen aina rakastanut lukemista.
Aivan erityisesti rakastan lukea erilaisia lehtiä.

Se rentouttaa ja maadoittaa, ajatukset hetkeksi muuanne.
Lehden lukemiseen kynnys on itselläni matalampi, kuin kirjan, sillä lehteä voi vain selailla.

Ei tarvitse muistaa edeltävää tarinaa, ei edes edellistä sivua, jonka luki viikko sitten.
Lehdessä on myös se hyvä puoli, että voi valikoida vain asiat, jotka kiinnostavat.

Sanomalehtiä, naistenlehtiä, aikakauslehtiä.
Lehti kuin lehti, löydän siitä luettavaa.

Jossain vaiheessa lapsettomuuspolkua aloin tiedostamattani skannata erilaisia lehtijuttuja.

Kun aloin lukea tekstiä, etsin siitä ensimmäisenä tiedon, onko tällä ihmisellä lapsia.
Jos artikkeli käsitteli lapsettomuutta, selvitin ensimmäisenä lopusta, saiko hän lapsen.

Jos sai, huokaisin syvään.

Oli äärimmäisen turhauttavaa, kuinka vähän haastatteluja annettiin keskeneräisistä lapsettomuushoidoista. Toisaalta ymmärsin, miten iso valinta asian avaaminen sen ollessa kipeimmillään olisi.

95 prosentissa kaikesta lukemastani oli sellainen loppu, jota kukaan ei voinut minulle luvata.
Sellainen loppu, jonka vaille jäämistä pelkäsin enemmän kuin mitään.

Sekundäärisen lapsettomuuden myötä olen palautunut haavojeni alkujuurille.

Jälleen kerran minulla on tunne siitä, että jään ulkopuolelle.
Olen se ainoa, jolla asiat ovat eri tavalla, kuin muilla.

Löydän itseni jo toista kertaa tilanteesta, jossa oma elämäni näyttäytyy sellaisena, johon muut ihmiset tyytyvät, jos eivät muutakaan saa.

Tunne ei ole niin väkivaltaisen halkaiseva kuin ennen lasta.
Ei niin raastavan kipeä.

Mutta silti se on.

Olen alkanut tehdä samaa uutisartikkelien tehoskannaamista toisen lapsen osalta.
Jos luen kenestä tahansa henkilöstä, jolla on lapsi, tarkistan heti, onko hänellä toinenkin.

"Ellan lapset ovat jo nykyään teini-iässä, 15 ja 17 v."
Jaaha, siinäkin on menty perinteisellä kahden vuoden ikäerolla.

"Mikolla on vaimonsa kanssa 1- ja 3-vuotiaat tytöt, joten perhearki on tällä hetkellä touhukkaan kiireistä."
Joo-o.

"Ritvalla on kolme aikuista poikaa, jotka ovat nykyään 32-, 37- ja 39-vuotiaita. Ensimmäinen lapsenlapsi, pieni poika, mummon silmäterä, syntyi alkuvuodesta."
Jep jep.

"Sannan perheeseen kuuluvat avomies ja 13-vuotias poika."
Hei jes, kerrankin joku, jolla on vain yksi lapsi!

 "Sanna kävi miehensä kanssa läpi rankat lapsettomuushoidot toivoessaan toista lasta useiden vuosien ajan. Hoidot päättyivät tuloksettomina. Sekundäärinen lapsettomuus on ollut iso kriisi, jonka käsittely jatkuu vieläkin." Jahas. Ei siis omasta tahdostaan yksilapsinen, vain pakon edessä.

Toimistolla on eräs ikäiseni nainen, jolla yksi lapsi, muistaakseni noin 4-5-vuotias.
Tunnen naisen lähinnä nimeltä, olemme nähneet ainoastaan lounastauoilla.

Hän jäi elävästi mieleeni, kun joskus viime vuonna juttelimme lapsistamme. Hän puuskahti, että ensimmäisen lapsen vauvavuosi oli niin haastava, ettei sitä todellakaan halua kokea uudelleen.

Sitten näen hänet pitkästä aikaa, ja huomaan heti.
Vatsa ei ole vielä erottuva, mutta siitä ei voi erehtyä.

Hän ei ota raskauttaan puheeksi, ja se sopii minulle hyvin.

Parin kolmen kuukauden päästä näen hänet uudelleen lounastauolla.
Hänen vatsansa on kasvanut niin hurjasti, että hän voisi kohta lusikoida proteiinirahkaansa sen päältä.

Moikkaan, mutten kykene sanomaan mitään muuta.

Olo on jännällä tavalla vähän kuin petetty, tai ehkä pikemminkin ghostattu.
Eikö meidän yksilapsisten kuulunut pitää yhtä?