Toisinaan olen miettinyt, mikä tahattomassa lapsettomuudessa oli kaikista pahinta.
Usein olen päätynyt siihen, että kokonaisvaltainen ulkopuolisuuden kokemus.
Yksi ihmisen perustarpeista on joukkoon kuuluminen.
Tarve saada tuntea sosiaalista hyväksyntää.
Tunnetta siitä, että on normaali, kuten muutkin, ei mitenkään erityisen poikkeava.
Kokemus siitä, että ympärillä on muita, jotka ovat samassa tilanteessa, kuin itse.
Tunne siitä, ettei ole ongelmineen yksin.
Tahaton lapsettomuus tuli ja jyräsi tämän kaiken alleen.
Jättäen jälkeensä lopulta jäänteet ihmisestä, jota oli vaikeaa tunnistaa.
Usein tuntui siltä, että kuljin elämääni näkemättä muuta kuin toisten ihanat elämät, joita itselläni ei ollut. Toisinaan tein niin hyvinkin konkreettisesti.
Se myös muutti monia arkisia tapojani.
Olen aina rakastanut lukemista.
Aivan erityisesti rakastan lukea erilaisia lehtiä.
Se rentouttaa ja maadoittaa, saa ajatukset hetkeksi muuanne.
Lehden lukemiseen kynnys on itselläni matalampi, kuin kirjan, sillä lehteä voi vain selailla.
Ei tarvitse muistaa edeltävää tarinaa, ei edes edellistä sivua, jonka luki viikko sitten.
Lehdessä on myös se hyvä puoli, että voi valikoida vain asiat, jotka kiinnostavat.
Sanomalehtiä, naistenlehtiä, aikakauslehtiä.
Lehti kuin lehti, löydän siitä luettavaa.
Jossain vaiheessa lapsettomuuspolkua aloin tiedostamattani skannata erilaisia lehtijuttuja.
Kun aloin lukea tekstiä, etsin siitä ensimmäisenä tiedon, onko tällä ihmisellä lapsia.
Jos artikkeli käsitteli lapsettomuutta, selvitin ensimmäisenä lopusta, saiko hän lapsen.
Jos sai, huokaisin syvään.
Oli äärimmäisen turhauttavaa, kuinka vähän haastatteluja annettiin keskeneräisistä lapsettomuushoidoista. Toisaalta ymmärsin, miten iso valinta asian avaaminen sen ollessa kipeimmillään olisi.
95 prosentissa kaikesta lukemastani oli sellainen loppu, jota kukaan ei voinut minulle luvata.
Sellainen loppu, jonka vaille jäämistä pelkäsin enemmän kuin mitään.
Sekundäärisen lapsettomuuden myötä olen palautunut haavojeni alkujuurille.
Jälleen kerran minulla on tunne siitä, että jään ulkopuolelle.
Olen se ainoa, jolla asiat ovat eri tavalla, kuin muilla.
Löydän itseni jo toista kertaa tilanteesta, jossa oma elämäni näyttäytyy sellaisena, johon muut ihmiset tyytyvät, jos eivät muutakaan saa.
Tunne ei ole niin väkivaltaisen halkaiseva kuin ennen lasta.
Ei niin raastavan kipeä.
Mutta silti se on.
Olen alkanut tehdä samaa uutisartikkelien tehoskannaamista toisen lapsen osalta.
Jos luen kenestä tahansa henkilöstä, jolla on lapsi, tarkistan heti, onko hänellä toinenkin.
"Ellan lapset ovat jo nykyään teini-iässä, 15 ja 17 v."
Jaaha, siinäkin on menty perinteisellä kahden vuoden ikäerolla.
"Mikolla on vaimonsa kanssa 1- ja 3-vuotiaat tytöt, joten perhearki on tällä hetkellä touhukkaan kiireistä."
Joo-o.
"Ritvalla on kolme aikuista poikaa, jotka ovat nykyään 32-, 37- ja 39-vuotiaita. Ensimmäinen lapsenlapsi, pieni poika, mummon silmäterä, syntyi alkuvuodesta."
Jep jep.
"Sannan perheeseen kuuluvat avomies ja 13-vuotias poika."
Hei jes, kerrankin joku, jolla on vain yksi lapsi!
"Sanna kävi miehensä kanssa läpi rankat lapsettomuushoidot toivoessaan toista lasta useiden vuosien ajan. Hoidot päättyivät tuloksettomina. Sekundäärinen lapsettomuus on ollut iso kriisi, jonka käsittely jatkuu vieläkin." Jahas. Ei siis omasta tahdostaan yksilapsinen, vain pakon edessä.
Toimistolla on eräs ikäiseni nainen, jolla yksi lapsi, muistaakseni noin 4-5-vuotias.
Tunnen naisen lähinnä nimeltä, olemme nähneet ainoastaan lounastauoilla.
Hän jäi elävästi mieleeni, kun joskus viime vuonna juttelimme lapsistamme. Hän puuskahti, että ensimmäisen lapsen vauvavuosi oli niin haastava, ettei sitä todellakaan halua kokea uudelleen.
Sitten näen hänet pitkästä aikaa, ja huomaan heti.
Vatsa ei ole vielä erottuva, mutta siitä ei voi erehtyä.
Hän ei ota raskauttaan puheeksi, ja se sopii minulle hyvin.
Parin kolmen kuukauden päästä näen hänet uudelleen lounastauolla.
Hänen vatsansa on kasvanut niin hurjasti, että hän voisi kohta lusikoida proteiinirahkaansa sen päältä.
Moikkaan, mutten kykene sanomaan mitään muuta.
Olo on jännällä tavalla vähän kuin petetty, tai ehkä pikemminkin ghostattu.
Eikö meidän yksilapsisten kuulunut pitää yhtä?
Olen lukenut pitkään tätä blogia mutta nyt oli pakko kirjoittaa, niin moni asia täsmää. Ymmärrän täysin tuntemuksesi ja osaat todella hyvin kertoa asioista. Minulla myös yksi lapsi, olisin halunnut lapselleni sisaruksen mutta sisimmässäni tiedän että en tule ikinä saamaan. Mies ei olisi aluksi halunnut yhtäkään mutta lopulta taipui, ensimmäinen raskaus oli keskeytynyt keskenmeno joka oli pitkällinen prosessi kohtutulehduksineen. Mies onneksi halusi vielä yrittää ja saimme lapsen. Toista ei ole halunnut. On aivan loistava isä enkä halua alkaa väkisin muuttamaan toisen mieltä. Ikä alkaa tulla jo vastaan. Yritän unohtaa koko asian mutta tasaisin väliajoin se palaa mieleen. Mietin välillä että tätäkö tämä elämä mulla on, koko ajan vain toive sellaisesta elämästä jota en voi saada. Samalla mietin että pitäisi vain olla kiitollinen ihanasta lapsesta jonka olen saanut. Samaistun niin pieneksi menneiden vaatteiden luopumisen tuskasta ja siitä että vaikka lähipiirissä on ollut ongelmia niin tuntuu että kaikki lopulta kuitenkin pääsevät toivottuun lopputulokseen, paitsi minä. Pakkomielteeni on myös lehtiä lukiessa tehdä laskelmia minkä ikäisenä on lapsen saanut, onko sisaruksia jne.
VastaaPoistaKiitos tästä blogista, antaa paljon voimia.
Kylläpäs meidän poluissa tosiaan on paljon samankaltaisuuksia. Olen pahoillani kokemastasi keskenmenosta.
VastaaPoistaSamaistun niin paljon tuohon, että vaikka kovasti yrittää kovasti olla ajattelematta, se ei auta. Mielenmaisemat seilaavat laidasta laitaan, surun ja syyllisyyden välillä. On helpompia hetkiä ja niitä vaikeampia. Silti kuitenkin aina taustalla ajatus, että näinkö elämä tosiaan meni.
Suuri kiitos itsellesi kommentista, on hienoa kuulla blogista olevan apua. Valoa kesääsi!
Huoh. Mistähän oikein aloittaisin - enhän yleensä kommentoi juuri mitään mihinkään. Meinasin jo lähettää sähköpostia sinulle, mutta helpompi kirjoittaa anonyymisti :)
VastaaPoistaOlen lukenut blogiasi alusta lähtien. Meidän polut on yllättävän risteilevät. Aloimme yrittämään esikoistamme 2020 keväällä. Kuljettiin kolmen inssin kautta (julkisella) IVF jonoon ja lopulta ICSI:n tuoresiirto, kolme alkiota pakkaseen. Tämä tuoresiirto tarttui. Tein positiivisen raskaustestin maaliskuussa 2023 ja olin kauhusta jäykkänä koko 9kk raskauden, kunnes tyttäremme syntyi marraskuussa 2023.
Rakastan lukea kirjoituksiasi ja mietteitäsi. Ne ovat 99% kuin omasta kynästäni. Vauvavuosi oli meillä hyvin erilainen, olin luvannut miehelleni, että "projektin" onnistuessa muutamme ulkomaille hänen töidensä vuoksi. Sen teimme. Olin yksin lapsen kanssa 12 tuntisia päiviä vieraassa maassa, ilman turvaverkkoja. Minulla ei ollut työpaikkaa, johon palata. Asuimme ulkomailla kaikkiaan puolitoista vuotta, palasimme Suomeen ja sain työpaikan. Lapsemme täyttää pian 3v ja on päiväkodissa.
Vauvavuosi ulkomailla oli todella raskas henkisesti. Tunsin koko ajan epäonnistuvani äitinä ja olin surullinen siitä, että en nauttinut raskaudestani (vaan pelkäsin koko ajan), en nauttinut vauva-arjesta ja "vanhempainvapaasta (työttömyydestä...)", elin koko ajan "Sitten kun palaamme Suomeen" -elämää. Kaikki oli raskasta ja tuntui etten osannut. Silti jokainen raskausuutinen ulkopuolelta tuntui edelleen pahalta. Halusinko toisen lapsen..?
Järjellä ajateltuna toinen lapsi varmasti ajaisi minut hulluuden partaalle. Ei sitä ymmärrä edes itseään ennen äitiyttä; en tiennyt olevani näin aistiherkkä, lyhytpinnainen, omaa aikaa kaipaava. Mutta silti. Vaikka toiveessani ei ole järjen hiventäkään, jokin pieni liekki lepattaa toisen lapsen puolesta. Vauvavuosi kotimaassa olisi varmasti erilainen, kuin yksin ulkomailla. Toisaalta kaikki on helpottanut ensimmäisen kanssa nyt niin paljon ja tunnen vihdoin oloni taas jotenkuten ihmiseksi. Haluanko palata takaisin? Näinkin on ihan hyvä, vai onko..? Luoja yksin tietää onko pakastetuista alkioista edes mihinkään! Jos ei ole, se oli sitten siinä. Keskenämme meistä ei ole lisääntymään ja uutta hoitokierrosta en näillä kilometreillä aloita.
"What do I want? I don´t know! When do I want it? Now!" Anteeksi avautumiseni, jatkan blogisi lukemista ja kuumeista miettimistä tulevan osalta.
Voi että, mistä itse aloittaisin sinulle vastaamisen.. Kiitos tuhannesti kauniista sanoistasi, ja kun jaoit oman tarinasi.
PoistaMieletöntä, että olet lukenut alusta lähtien ja olemmekin olleet useita kertoja samanlaisissa aallokoissa. Niin yrityksen aloittamisessa, lapsettomuushoidoissa kuin raskaus-ja vauva-ajassa.
Tuo kauhusta jäykkänä koko raskausajan oleminen on muuten täydellinen tiivistelmä myös omalta osaltani!
Huh, mikä vauvavuosi sinulla olikaan! Putosit (jo muutenkin täysin mullistavassa elämäntilanteessa) suoraan syvään päätyyn.
Ja samoihin aikoihin täällä koto-Suomessa koettiin myös samanlaisia tunteita: syyllisyyttä, surua, yksinäisyyttä.
Pettymystä, miksei nauttinut raskausajasta eikä osaa nauttia vauvastakaan. Kaikki oli vain hyvin hankalaa, vaikkakin eri tavalla, kuin olin raskauden ajan pelännyt.
Tuo on niin sataprosenttisen totta, että vanhemmuus paljastaa ihan uusia puolesta itsestä. Sama täällä, en tosiaankaan etukäteen osannut nähdä olevani äitinä näin reaktiivinen, lyhytjänteinen ja kärsimätön.
Identtisiä ajatuksia siitä, kestäisi(mme)kö sen saman rumban enää uudelleen, vaikka toisaalta, voisiko se mennä tällä kertaa eri lailla..
On nämä vaan niin järjettömän vaikeita, monen elämän kokoisia päätöksiä.
Siinä on jotain perustavanlaatuisen lohdullista, ettei ole ainoa, joka näiden asioiden äärellä kamppailee. Kun tuntuu, että monelle toinen lapsi on täysin itsestäänselvä päätös, jota ei oikeastaan edes puntaroida.
Miten miehesi suhtautuu ajatukseen toisesta lapsesta?
Toivon sinulle ja perheellesi kaikkea hyvää syksyyn.