Suonissa virtaava suru

"Muistaksä sen yhen mun työkaverin, josta joskus kerroin? Se jolla oli vähän hämäriä kuvioita", kysyy ystäväni.

"Joo."

"No, se irtisanoutu muutama kuukausi sitten."

"Ai?"

"Joo."

"Ehkä ihan hyvä teille."

"Se muutti toiselle puolelle Suomee."

"Oho."

"Joo. Sillä on nyt taas uus naisystävä."

"Okei."

"Joka käyttää suonensisäisiä huumeita kuulemma. Siis se ite kerto tästä ennenku lähti."

"Kiva."

"Ja arvaa mitä?"

Huokaan.
"Se nainen on raskaana?"

"No mistä arvasit!"

"Jep jep."

"Mä itkin tänään autossa, että siis miten voi olla mahdollista, että huumeidenkäyttäjätkin tulee hetkessä raskaaksi, samaan aikaan kun me ollaan Laurin kanssa yritetty monta vuotta?"

"Sitä mäkin oon monta kertaa ihmetellyt."

"Eiks niitten kehojen pitäis olla jotenkin toimimattomia huumeiden takia?"

"Niin, mut ei ne oo."

"Luulis, että kehoillakin ois joku juttu, että ne tajuis, että nyt oon niin huonossa hapessa, ettei kannata. Niinku sillon jos on liian laiha ja menkat jää pois."

"Ei siinä oo mitään tommosta logiikkaa, en mä ainakaan oo näiden vuosien aikana löytäny."

"Mä ja sä ei olla koskaan käytetty huumeita kumpikaan. Miten meidän kehot voi toimia huonommin, kuin jollain, jotka vetää suonensisäisiä huumeita?"

"Jep", sanon ja hämmennän samalla liedellä porisevaa jauhelihakastiketta.
"Meidän suonissa ei virtaa kuin suru."

 

Aukoton ikkuna

Tiedän jo kokemuksesta, miten tässä tulee käymään lähitulevaisuudessa.

Tulen asettumaan taloksi huoneeseen, jossa on yksi aukoton ikkuna.

Siitä on kenenkään vaikeaa nähdä sisään.
On myös vaikeaa nähdä sisältä ulos.

Tulen käpertymään entistä enemmän sisään päin.

Oma maailmani muuttuu vain vaikeammaksi kuvata kenellekään.
Samaan aikaan liu'un kauemmas muiden, raskaana olevien tai toista lasta suunnittelevien ystävien elämästä.

Jälleen kerran en tiedä lähipiiristäni ketään, joka olisi samassa tilanteessa.
Ketään, joilla toiveet lapsiluvusta olisivat näin radikaalisti eriävät.

Tiedän vain heitä, jotka ovat pohtineet jonkin aikaa, onko toisessa lapsessa järkeä, jaksaisiko sen.
Heillä kaikilla on jo kaksi lasta, tai he vähintään odottavat toista.

Plärään keskustelupalstoja, joissa toista lasta haluavat kertovat tilanteesta, jossa puoliso ei halua enempää lapsia. "Se on suru", monet siellä kirjoittavat. Suuri suru, joka täytyy hyväksyä ja käsitellä.

Haluanko sellaisen surun elämääni?
Jos en, mikä on vaihtoehto?

On vaikeampaa löytää yhteistä tarttumapintaa tiettyjen kavereiden elämässä.
Onko meillä kohta enää yhteisiä puheenaiheita?

Tuleeko raskaana olevista ystävästäni niitä, jotka tokaisevat tulevaisuudessa, että eihän nyt yhdessä lapsessa kovin paljoa vaivaa ole? Että kaaoksesta ei ole mahdollista tietää mitään, ennen kuin lapsia on kaksi?

Raskaana oleva ystävä on aina vain huonovointinen.
Samaan aikaan itse olen aina vain surullinen.

Olo on myös omituisen syyllinen.
Ääni päässäni kyseenalaistaa toivetta toisesta lapsesta.

Eikö minulle tosiaan mikään riitä?
Eikö se riitä, että Mies käänsi elämänsä ylösalaisin vuokseni kerran?

Nyt se pitäisi tehdä vielä uudestaan.
Onko se kohtuullista?

Entä jos tulen koko loppuelämäni suremaan ja katumaan, ettei lapsemme saanut sisarusta?

Entä jos lapsemme suree sitä aikanaan?
Alakouluikäisenä tai teininä, ehkä jopa aikuisiässä?

Olisiko se kohtuullista?

Miten sellainen määritellään?

Näen itseni koko loppuelämäni pienessä huoneessa, aukottoman ikkunan edessä.

Kohtuus.
Kohtuuttomuus.

En tiedä, mitä tehdä.

Ihan kamalaa

Joulun jälkeen ystävä kertoo olevansa raskaana.
Esikoisemme ovat samanikäiset.

He ovat yrittäneet rennosti tasan vuoden verran.
Useita kiertoja on jäänyt välistä, kun arki ollut niin täyttä.

Heidän ensimmäinen lapsensa sai aikoinaan alkunsa noin vuorokausi sen jälkeen, kun he olivat päättäneet aloittaa yrittämisen.

Vuoden ajan olen odottanut tätä uutista.
Pelännyt sitä, aavistanut sen tulevan todennäköisesti ennemmin kuin myöhemmin.

Halaan häntä, lausun tukahtuneen onnentoivotuksen.
Halaaminen on oikeastaan melko kätevä ensireaktio, koska siinä voi piilottaa oman ilmeensä hetkeksi.

Hän huokaisee syvään, koko maailman paino harteillaan.

"Joo. Siis tää on ihan kamalaa."

Tavoitan hänen katseensa.

"Siis mulla on niin huono olo. Aivan järkyttävä."

Tuijotan häntä tyhjin silmin.
En tiedä, mitä sanoa.

"Kamalaa. Tämä on kamalaa", hän toistelee.

Mitä pitemmälle hänen raskautensa menee, sitä enemmän se alleviivaa omaa tilannettamme.

Sitä, mitä meilläkin voisi olla, muttei ole.

Vapaapudotus

Kerrasta jonkin aikaa sitten raskautuneella kaverilla on ongelma.

"Mulla ei ees oo niin huono olo, että kehtaisin olla töistä poissa", hän huokaa pettyneenä.

Hän ei ole pettynyt huonon olon puutteeseen siksi, että on hyvin vaikeaa uskoa raskautta todeksi.
Ei siksi, että hän haluaisi mieluiten saada jatkuvaa varmistusta, että kaikki on hyvin ja normaalisti.

Eikä siksi, että hän pelkäisi jokainen kuluva sekunti vauvan kuolleen.

Hän on pettynyt vain siksi, ettei saa maata sohvalla pyöristyvän vatsansa kanssa ja saikuttaa hyvällä omallatunnolla.

Ja sitten se ajatus tulee.

Toivon, että hän saisi keskenmenon.
Näkisipähän kerrankin elämässään, etteivät asiat aina mene, kuten halutaan ja suunnitellaan.

Edellisestä tällaisesta ajatuksesta on vuosia.

Ja sieltä se taas tulee.
Kuin olisi kulkenut kokoajan salaa taskussani mukana, valmiina vedettävissä esiin.

Kaverini ja hänen elämänsä kanssa sillä on tosiasissa hyvin vähän tekemistä.
Mutta hän on vain täydellinen kohde.

Täydellisen toimivan kehon omaava, täydellisen huolettomasti ja itsestäänselvästi raskauteensa suhtautuva. Täydellisesti raskautumisensa ja koko elämänsä etukäteen suunnitellut, ja suunnitelman täydellisesti toteuttanut.

Täydellisen typeriä asioita pohtiva, täydellisen epäolennaisiin asioihin keskittyvä.
Niin täydellisen tietämätön mistään, mikä näissä asioissa voisi mennä pieleen.

Putoan raivon kanssa vapaapudotukseen.

Kun luulen, että sen loppu löytyy, se vain jatkuukin yhä syvemmälle.
Ja kiepumme yhdessä, vajoamme aina vain alemmas ja alemmas.

Aina kun ajattelen, ettei sitä voi enää jatkua, kyllä sen raja tulee nyt vastaan.
Piste, jonka jälkeen se ei enää jatku.

Ei se lopu. Eikä se tule.

Se jatkuu, kuorien itsestään esiin vain uusia tasoja, erilaisia kerroksia.

  

Tässä olen

                                                                        (Kuva tehty tekoälyllä)

Tässä olen minä.
Olen ollut koko syksyn.

Minulle sanotaan:

"Jos haluat tuon ilmapallon, ole hyvä ja hae se.
Sen kun otat sen.

Minä en sinua auta.
Mutta voit yrittää omin avuin."

Mutta en pysty siihen.
En ilman apua.

En pysty tulemaan raskaaksi ilman hoitoja.
Ja juuri niihin Mies ei suostu.

Ehkäisy on ollut poissa koko syksyn.
Mutta hoitoihin hän ei halua.

Kolme alkiota ovat syväjäässä jossakin.
Hän ei halua käyttää niistä yhtäkään.

Niinpä vain seison puun juurella.
Katse luotuna ylöspäin.

Kokoajan näen sen, mitä haluaisin.
Se on jo olemassa, kaikki olisi valmiina.

Se on vain ulottumattomissani.