Positiivisuuden voima

Huomenna on äitienpäivä.

Minun tulisi varmaan kirjoittaa jokin siirappinen postaus siitä, miten ihanalta se vihdoin tuntuu. Voisin tehdä niin ja se olisi täysin totta, mutta rehellisesti sanottuna ajatukseni ovat viime aikoina olleet enemmän tässä nimenomaisessa päivässä, lapsettomien lauantaissa.

Menneisyys se siellä muistuttelee itsestään.
Huomauttaa, ettei sitä voi niin vain unohtaa.

Jokainen blogia pitempään seurannut ei ole voinut välttyä huomaamasta, etten ole perusluonteeltani kovin positiivinen ihminen.

Päinvastoin, olen yleiseen synkkyyteen ja alituiseen murehtimiseen taipuvainen.
Raskautta yritettäessä tunsin tästä jatkuvaa syyllisyyttä.

Olin nimittäin pitkään surusta ja pelosta sairas, lähestulkoon lamaantunut.
Samaan aikaan pelkäsin pelätä niin paljon.

Jos aiheutankin sillä lisää haittaa?
Jos asiat menevät sen takia entistä enemmän pieleen, karkaavat yhä vain kauemmaksi?

Tunsin olevani loputtomassa noidankehässä. Sietämättömän ahdistavassa tilanteessa, jossa pitäisi kuitenkin jotenkin olla ahdistumatta, jotta ahdistus joskus suuremmalla todennäköisyydellä päättyisi.

Jos siis ylipäänsä koskaan päättyisi.

Mutta toisaalta, tullaaanhan sodankin keskellä raskaaksi?
Tai vakavasti sairaana? Raiskauksen uhrina?

Silti en päässyt eroon ajatusta, että pitäisi olla toisenlainen.

Pitäisi olla toiveikkaampi, luottavaisempi, rauhallisempi, enemmän zen.
Pitäisi osata kääntää vastoinkäymiset voimavaraksi, määrätietoisuudeksi.

Mutta en voinut lakata pelkäämästä.
Ja asioita, joita pelätä, oli kauhistuttavan monta.

Että yritämme raskautta vuosikausia oman ja toisemme mielenterveyttä uhmaten, ajamme itsemme ja toisemme loppuun, ja kaikki lopulta turhan takia.

Että yrittämisaikana parisuhde kariutuu. Saavuttaa vuosien kipuilun jälleen lopullisen hajoamispisteensä, kerättyään tarpeeksi kauan taakkaa, kaunaa ja mustia ajatuksia ylleen.

Etten koskaan saa omaa lasta.

Ettei minusta tule äitiä kenellekään.

Toisinaan toivoin, että minulla olisi ollut vaikkapa uskon kautta saatu vankka luotto tulevaan. Siihen, että kaikella on tarkoituksensa, jokaisen kohdalle on olemassa suunnitelma, asiat tapahtuvat, niin kuin pitääkin.

Mutta ei ollut sitäkään.

Luin raivostuttavan useita onnistumistarinoita, joissa korostettiin, miten käänteentekevä ja oikeastaan ylipäänsä raskaaksi tuloon suuresti vaikuttanut tekijä oli päivitys omassa suhtautumisessa, asennemuutos. Päätös luopua kontrollista ja luottaa sokeasti tulevaan, ja siitä seurannut rentoutuminen. Ilon löytyminen mystisesti uudelleen, ja näin koko kehon ja mielen vapautuminen, stressihormonien väheneminen, joka edesauttaa hedelmöittymistä.

Pelkäsin, että pilaan negatiivisuudellani kaikki edes teoreettiset raskautumismahdollisuudet, jotka olivat jo ennestään keskimääräistä huonommat. Että stressaan kehoni pilalle, välitän jatkuvasti huonoa energiaa, oikein säteilen sitä katkeruudellani.

Ei tällaiseen kehoon, jota hallinnoi tällainen mieli, mikään elävä tartu.

Huonoja asioita ajattelevan luokse ohjautuu huonoja asioita. Hän kuulemma vetää niitä puoleensa.
Tätä samaa perusideaa satoi joka tuutista, jonne katseeni käänsin.

Positiivisuudella on uskomaton voima, niinhän kaikkialla sanotaan.

Kun lopulta tulin raskaaksi, pelkäsin joutuvani luopumaan hänestä, joka kuin ihmeen kaupalla oli saatu kasvamaan sisälläni. Samaan aikaan pelkäsin pilaavani hänet huolehtimisella. Että hänestä ei tule stressinkestävää, kuten Li Anderssonin vauvasta, vaan saan keskenmenon tai aiheutan muuten hänelle pysyvää haittaa. Raskauden myötä en vapautunutkaan, vaan pelkäsin menettäväni kaiken, mikä minulle oli viimein annettu, tarkoituksella vai vahingossa, sitäkään en tiennyt.

Kun hän syntyi, tuo loputon noidankehä tuli viimein päätökseensä.

Huolissani tulen olemaan hänestä aina, mutta jatkuvat ristiriitaisuuden kierteet, joissa olin aina vääränlainen, tunsin väärin, olin väärin ja aiheutin haittaa pelkästään olemalla ja ajattelemalla, olivat ohi.

Ei ole tullut ikävä.

Kaiken kokemani jälkeen en väitä, etteikö positiivisuudesta olisi apua. Etteikö tahattoman lapsettomuuden kivisiä polkuja olisi helpompaa tallata niin. Jos joku siinä onnistuu, hieno juttu, hyvä niin.

Mutta ei sillä ratkaisevaa merkitystä ole.
Jos olisi, minulla ei olisi poikaani. 

Kahden ja puolen vuoden lapsitoivekipuilun jälkeen elin yli puolentoista vuoden ajan päivittäistä arkeani tavattoman ahdistuneena. Yrittäen tulla raskaaksi ja hakaten päätäni seinään, ollen vielä tavanomaista suuremman stressin ja paineen alla taustatilanteemme johtuen. 

Pelkäsin, huolehdin ja surin, ja se puristi minut kasaan. Oikeastaan juuri enempää tuskin olisi voinut murehtia. 

Sen jatkuvan, pitkäaikaisen stressin keskellä tulin lopulta IVF-hoidoilla raskaaksi, ja meille syntyi terve vauva.

Haluankin tuoda esiin toisenlaisen onnistumistarinan.
Sellaisen, jonka itse olisin mieluummin halunnut lukea, mutten koskaan lukenut.

Mielestäni kenenkään ei tulisi tuntea lapsettomuuden tuskan keskellä ylimääräistä tuskaa siitä, ettei tiedä, miten päästää irti pelosta, joka on reaktiona enemmän kuin luonnollista, inhimillistä. 

Ettei pysty luottamaan kaiken päättyvän vielä hyvin. Ettei uskalla ajatella elämän kantavan samaan aikaan, kun aivan hyvin kaikki tiedämme, ettei se aina kanna, kun kaikenlaista pohjattoman surullista ja sietämätöntä tapahtuu maailmassa kokoajan.

Se ei ole siitä kiinni.

En tiedä mistä se on vai onko mistään, mutta ei ainakaan siitä.
Olemme poikani kanssa tästä elävä esimerkki.

Aika

Hän on muuttanut suhtautumistani aikaan.

Ennen häntä tuntui, että tein päivät pitkät asioita, joita olin tehnyt tuhansia kertoja ennenkin. 

Heräsin, ajoin töihin, tein töitä enemmän tai vähemmän ajatuksissani. Istuin palavereissa, söin lounasta, pyysin työkavereita kahvitauolle. Viestittelin Miehen kanssa, mitä syödään, meneekö hänellä myöhään. Ajoin kotiin, palauduin sohvalla lojuten. Etsin jääkaapista aineksia ja kehitin niistä ruokaa. Viestittelin lähimmäisten kanssa, ehkä soitin jollekulle tai joku soitti. Kävin ehkä lenkillä, yksin tai jonkun kanssa. Kävin suihkussa, ehkä kaupassa. 

Maksoin laskuja, selasin uutisia, luin kirjaa. Mietin mitä huomenna syödään, mitä viikonloppuna, mitä syön töissä. Suunnittelin tulevaa, kesäkukkien ostoa tai niiden pois korjaamista tai jonkun syntymäpäivälahjaa. Viikonloppua tai seuraavan loman ajankohtaa, jolloin olisi aikaa olla suunnittelematta. Olla vain, saunoa ja suudella. Tein iltapalaa ja katsoin Miehen kanssa vielä toisen jakson sarjaa, vaikka ei olisi pitänyt. Menin liian myöhään nukkumaan. 

Päivät kasvotonta massaa, vuodet kuin keskenään samanlaisia, kehittämättömiä valokuvia. Ihan hienoja, mutta vailla mittasuhteita. Ilman peiliä, joka näyttäisi kontrastin. 

Syntymäpäiväjuhlia tuli ja meni, mutta kaikki pysyi näennäisen muuttumattomana. 

Yhtäkkiä sylissäni on ihminen, joka näkee ja tekee jatkuvasti asioita vasta ensimmäistä kertaa. 

Joka ei ole koskaan ennen nähnyt ilmapalloa, peilikuvaansa tai edes ovenkahvaa. Jolla ei ole aavistustakaan, mitä on ruoho, hiekka tai räntäsade. Mikä on lintu, pilvi, pyörä tai televisio. 

Asioita, joita hän on tähän mennessä kokenut, on niin valtavan paljon vähemmän, kuin mitä on vielä kokematta.

Vaikka kyllä hän silti jo jotain tietää. 

Hän tietää, että kun häntä kannetaan kohti sänkyä ja asetellaan kylkiasentoon, suun voi avata jo valmiiksi, sillä pian nälkä helpottaa. 

Hän tietää, että joskus voi kesken hyväntuulisen touhuilun yllättää ja kiljaista keuhkojen pohjasta sydäntäsärkevän parkaisun, ja jatkaa sen jälkeen hymyilyä ihan muina miehinä. Silti jotain todennäköisesti tapahtuu, joku reagoi, tulee katsomaan, juttelemaan. 

Hän tietää, milloin on aika väläytellä kaikkein lumoavimmat hymyt, näyttää kaikki mahdolliset tähän asti opitut ilmeet ja temput: silloin, kun isän kasvot näkyvät, ja silmät katsovat silmiin. 

Ajankulku, lahjomattomuudessaan vankka ja vääjäämätön. 

Kuulen sen kohinan korvissani, joka päivä. 

Haluan hänen kasvavan, oppivan ja kehittyvän. Samaan aikaan kauhistun, kun hän tekee niin. 

Hän täyttää kuukauden vain yhden kerran. Käyttää pienintä vaate- tai vaippakokoa vain muutamia ohitsekiitäviä viikkoja. Hänen ensimmäinen hymynsä kestää vain yhden väläyksenomaisen sekunnin ja ennen kuin huomaankaan, se on jo ohi, sulautunut nykyisyyteen. 

Hän pakottaa omaksumaan uudenlaisella, hyvin konkreettisella tavalla, että eteen tulevat hetket todella ovat ainutlaatuisia, eivätkä enää palaa. Jotkin asiat saattavat toistua ja toistuvatkin lukemattomia kertoja, toiset - tällä hetkellä yllättävät monet - eivät koskaan. 

Yritän epätoivoisesti taltioida kaikenlaista, niitä virstanpylväitä, mutta myös tavallista arkea. Itselleni muistoksi ja muiden iloksi, mutta myös hänelle itselleen. Näpsin kuvia ja videoita siihen tahtiin, että saan jatkuvasti varoituksia tallennustilan loppumisesta. 

Silti aina ensin muistan katsoa ilman linssiä, paljaalla silmällä. 

Monet asiat jäävät tallentumatta muistikorteille, koska en vain malta lopettaa katsomista. 

Sen mitä näen, suljen syvälle, sydämen ytimeen asti.