Sumussa

Olemme tulossa mökiltä kotiin. Mies ajaa, nojaan päätäni ikkunaan.
Muu liikenne on olematonta. Mystisenä maan yllä viipyilevä usva ympäröi meidät.
Auto lipuu pimeydessä eteenpäin tasaisesti.
Ulkopuolella vaanii kirpeän viileä syysilma, kesänjälkeinen synkkä hämäryys.
On kuin ajaisimme harmaan sadepilven sisässä, totaalisessa sumussa.

Hiljaisuus viipyy ympärillämme, muuttuu kymmeneksi minuutiksi, puoleksi tunniksi.
Tuijotan tietä näkemättä mitään.
Äkkiä tunnen itseni todella väsyneeksi.

Alan olla väsynyt vakuuttelemaan itselleni ja Miehelle, että kyllä tämä vielä tästä.
Että kaikki tulee menemään hyvin, asiat päättyvät vielä hyvin.
Kaikki aikanaan, kyllä minä jaksan odottaa.

Olen väsynyt olemaan positiivinen, toiveikas, vahva.
Olen väsynyt odottamaan.

Sen jälkeen kun lopetin e-pillerit, minusta on tuntunut siltä, kuin jokin viimeinen lukko sisältäni olisi aukeamassa. Tunnen enemmän, syvemmin. Selkeämmin, voimakkaammin. Osaan näyttää sen paremmin, sanoittaa tarkemmin. Syytän tästä osittain hormonitoiminnan muutosta.

Olen kuvannut Miehelle kliseisesti tuntevani itseni perhoseksi, joka on viimein valmis levittämään kauniit siipensä. Antamaan tuulen tarttua niihin ensimmäistä kertaa.
Kantamaan itsensä ylpeästi, ei enää peitellen kuoressaan.
Olisin valmis tähän. Olisin jo valmis voimaan hyvin.

Mies irrottaa toisen kätensä ratista ja laskee sen sormieni päälle. En voi olla ihmettelemättä hänen kosketuksensa keveyttä, lämpöä. On uskomatonta, miten hellästi kosketamme toisiamme edelleen.
Sen jälkeen, mitä olen tehnyt hänelle, hän minulle ja tämä kaikki meille.

Hän kysyy, mitä minulle kuuluu.
Ei tässä hetkessä mitään vikaa ole, sanon. Mutta tulevaisuus on epäselvä.
Se siintää edessämme häilyvänä ja hämärän peitossa, vaikka astuisimme ulos autosta kirkkaaseen päivänvaloon.

Minut havahduttaa ääni, joka kuuluu, kun tuulilasiin osuu jotain.

Kops.

Pieni vaalea perhonen, jonka jäänteet ovat nyt liiskaantuneena ikkunaan.

Mietin, tulisiko tätä pitää enteenä jostakin.
En haluaisi ajatella sen olevan. Ajattelen silti.

Mitä tässä odotetaan?

Olen suihkussa, kun se tapahtuu.

Yhtäkkiä kehossani muljahtaa ikävästi. Se tunne on tuttu, niin tuttu.
Tunnistan sen heti. Olen tuntenut sen niin monta kertaa aikaisemmin.
Se tuntuu ihoni alla, sisäelimiä syvemmällä. Solutasolla.

Kehoni ja mieleni ovat niin vahvasti yhteenkietoutuneet, että keho tuntee sen ensin, ennen kuin mieli ehtii ajatella.

Se on tunne, joka tulee aina hetki ennen kaiken alleen peittävää, täysin puhtaaksi siivilöitynyttä kauhua. Pelkoa, joka lamaannuttaa.

Sitä seuraava ajatukseni pysäyttää minut: Mitä tässä todellisuudessa odotetaan?

Odotanko minä sitä, että uusi suunta yhteisessä elämässämme voi alkaa –
vai odotanko sitä, että tulen jätetyksi?

Synkkiä ajatuksia

Synkät ajatukset ovat alkaneet vallata mieltäni yhä enenevässä määrin.
Olen yrittänyt pysyä toiveikkaana ja positiivisena, mutta se alkaa käydä vaikeaksi.

Joinain päivinä tämä asia tuntuu vähän samalta, kuin ikävästi lohjennut hammas. Terävänä, nopeana kipuna, joka viiltää yllättäen, muistuttaa olemassaolostaan. Mutta jo seuraavassa hetkessä se on poissa, unohtunut. Se ei jäydä, ei pakota, ei raasta, ei syki avohaavan lailla.

On niitäkin päiviä, jolloin kaikki on vaikeampaa, kivuliaampaa, turhautuneempaa.
Olen hämmentynyt ja ymmälläni. Tiedän, että minun tulisi yrittää ymmärtää.
Niin ymmärränkin, siihen asti kun pystyn ymmärtämään. Sen pitemmälle en pääse.
Minun tulisi olla kärsivällinen. Mutta kuinka pitkään ihmisen kärsivällisyys voi kestää?

Edes alkaneet kuukautiset eivät lohduta kovin kauaa.
Olen helpottunut, jokin sisälläni toimii siis oikein.
Mutta vaikka kehoni toimisi oikein, ei siitä ole mitään hyötyä, mikäli lasta ei edes yritetä.

Koska olen etsinyt ja lopulta tilannut netistä kummitytölle lelun, kaikki internetselaimeni mainospalkit täyttyvät nyt lasten lelukauppojen mainoksista. "Eikö tämäkin olisi söpö?", ne kysyvät.

Mies on luvannut yrittää saada ajatuksensa siihen pisteeseen, että konkreettisesti pystyisi yrittämään lasta kanssani. Hän ei ole vaikuttanut itsekään tietävän, miten hän pääsee ajatuksissaan sinne asti. Minun roolini on odottaa.

Olen yrittänyt olla pelkäämättä, ajattelematta sitä hetkeä, kun kaikki menee palasiksi.
Mutta uskoni on koetuksella, pelko hiipii huomaamatta varjoksi vierelle.

Huomaan, että alan pikkuhiljaa mennä kyyryyn. Käpertyä pienemmäksi.
Havitella suojavarusteita, joilla torjua väistämätön lyönti, joka tuhoaa kaiken sen, minkä tiedän hyväksi. Jos luon kovan panssarin ympärilleni, ehkä se ei satu niin paljoa. Siitä ei ole hyötyä, tiedän sen.

En voi olla ajattelematta, miksi tässä kestää näin kauan?

Ennen kaikkea, mitä se tarkoittaa, että tässä kestää näin kauan?

Mitä muuta se voi tarkoittaa, kuin sitä että Mies yrittää ja yrittää pystyä tähän, muttei kuitenkaan lopulta pysty, se viimeinen askel jää puuttumaan?

Tuleeko tämä koskaan tapahtumaan?

Mitä tässä tulee tapahtumaan?

Mikä meitä ja minua odottaa seuraavaksi?

Entä jos ei

Minulla on kauhea pelko siitä, että jos Mies pystyisikin ottamaan sen askeleen, että yritämme lasta, en tulisi raskaaksi.

En ole koskaan odottanut kuukautisia näin kuumeisesti. Haluaisin vahvistuksen siitä, että kehoni edes lähtökohtaisesti, alustavasti toimii jokseenkin kuten oikein. Että jotain oikeaa tapahtuu sisälläni.

Pelkään, että minun kohdallani jokin ei vain toimi.
Ei kypsy, ei irtoa, ei kulkeudu, ei kiinnity, ei hedelmöity tai ei pysy elossa.

Jossain syvällä alitajunnassani pelkään, että universumi on päättänyt, ettei minun kuulu saada lasta.
Että päädyn kieppumaan ikiajoiksi johonkin loputtomaan kierteeseen, jossa eteeni tuodaan aina vain uusi este, jota yritän kiertää. Uusi ongelma, jota yritän ratkaista.

Ja samaan aikaan Joku Jossain on jo päättänyt, ettei minulle anneta lasta. Mutta koska en tiedä tai ymmärrä sitä, käytän seuraavat vuodet elämästäni taistellessa aina seuraavia ongelmia vastaan, vaikken voi mitään väistämättömälle. Sille, ettei tämän kuulukaan mennä näin.

Pelossa ei ole järjenhiventäkään, mutta silti se on todellinen.
Aiemmin en edes tiennyt uskovani kohtaloon, saati pelkääväni sitä.

Mieleni lisäksi myös kehoni käy ylikierroksilla. Olen aina ollut huono nukahtamaan, mutta hyvä nukkumaan unen päästä kiinni saatuani. Nykyään olen surkea kummassakin.

Öisin pyörin hereillä ja yritän epätoivoisesti rauhoittua, sydän hulluna tykyttäen. Vaatii suurta ponnistelua saada kehoni tyynnytettyä tilaan, jossa on ylipäänsä mahdollista nukahtaa. Tarvitsen sydämeni kohdalle ison kasan tyynyjä tai peittoja, jotta sen tiheät lyönnit eivät kumise päässäni.
Kun herään, olen sekunnissa täysin hereillä. En pysty nukahtamaan enää uudestaan, oli kello mitä tahansa.

Kehoani on vaikea huijata. Ihan kuin se alitajuisesti tietäisi, että nyt pitäisi jo varautua pahimpaan. Vaara uhkaa tulevaisuudessa ja siellä voi olla edessä pahempaa, kuin koskaan ennen olen kokenut. Jotain, mikä tulee saamaan minut polvilleni aivan uudella tavalla.

Painin sinne tänne rimpuilevan, hämmentyneen kehoni kanssa yhä uudelleen ja uudelleen. Käyn väsytystaistelua. Otan sen peittojen avulla tiukkaan syliotteeseen tarkoituksenani tainnuttaa se ylivoiman avulla. Yritän estää sitä lietsomasta mieltäni samaan tilaan. Hoen, että rauhoitu, ei ole hätää.

Ainakaan vielä, lisään. Mies tulee pystymään siihen. Hänen on pakko pystyä.

Vakuutan keholleni, että kaikki on hyvin. Vaikka toisaalta, kuka minä olen sille sanomaan?

Tuosta noin vain

Toisinaan havahdun tosiasioihin. Joudun toteamaan, että niin, jotkut tosiaan vain päättävät yhdessä antaa lapsen tulla. Ja sen jälkeen saavat lapsen. Asiaa juuri sen enempää edes ajattelematta.
Koska se on luonnollista, sen kuuluu mennä niin. Ja se menee.

Tuosta noin vain.

Lapsi on "pilke vanhempien silmäkulmassa". Yhteinen salaisuus, joka tuo hymyn huulille juhlissa.
Hän, jonka nimivaihtoehtoja kuiskaillaan vuorotellen toisilleen pimeinä syysöinä. Hän, jonka luonteenpiirteitä ja persoonallisuutta arvuutellaan yhdessä. Tai hän on jotain, joka vain tapahtuu.
Tässä ja nyt, sen enempää sitä harkitsematta.

Se tuntuu uskomattomalta. Kieleltä, josta en ymmärrä sanaakaan.
Absurdilta, täysin saavuttamattomalta.

Samalta, kuin suunnittelisi Jupiteria matkakohteeksi, katsoisi sitten sitä kaukoputkella ja toteaisi, että niin, siellähän se on, mutta jonkin verran liian kaukana.

Sitä se onkin, meille.
Meidän kohdalla tämä ei tule olemaan kivutonta ja kristallinkirkasta. Ei ehkä koskaan.

Tietystä näkökulmasta katsottuna tilanne on hyvin epäreilu Miehen osalta. Jos Mies todella pystyy yrittämään lasta (ja jos lapsi meille suodaan), minä saan kaiken mitä haluan. Mies luopuu toivomastaan elämästä ja saa jotain muuta. Mitä ikinä se "muu" onkaan, se ei ole sitä, mitä hän alunperin toivoi. Se ei ole hänen unelmansa, se on uhraus yhteisen elämän ja hyvän vuoksi.

Toinen saa kaiken, toinen menettää kaiken.
Toinen menettää haluamansa elämän, toinen saa haluamansa elämän.

Paitsi että ei saa.

Minä en saa kaikkea, mitä tähän liittyen olin alun perin halunnut.
En saa miestä, joka toivoo lasta yhtä paljon, kuin itse toivon.
En saa edes miestä, joka toivoo lasta kanssani, piste.

Jos haluaisin sitä enemmän kuin mitään muuta, minun pitäisi lähteä tästä suhteesta ja toivoa, että löydän haluamani muualta. Mutta sitten en saisi elämää Miehen kanssa. Mutta en voi katkeroitua hänelle, etenkään kun haluan elää hänen kanssaan. Tiedän, että katkeruus sairastuttaa mielen.

Päässäni on soinut jo useita päiviä Zedd-yhtyeen kappale, jossa lauletaan:

"If our love is tragedy, why are you my remedy?
If our love's insanity, why are you my clarity?"

Sitä olen usein itsekin pohtinut. Jos yhteinen elämä ja tulevaisuus on tämän asian takia yhtä sekasortoa, miksi tämä tuntuu silti niin oikealta? Siltä, että olen siellä, missä kuuluukin olla?

Tämä on valinta, minun valintani. Olen valmis seisomaan sen takana.

Unelma elää

Olen kaupungilla. Hetken mielijohteesta kävelen sisään antikvariaattiin.
En ole koskaan käynyt sellaisessa aiemmin. Hämmästyn, kun huomaan kirjoja pursuavan liikkeen jokaisessa kolkassa. Riveissä, jonoissa, pinoissa. Sarjakuvat ovat omissa lokeroissaan.

Mieleeni juolahtaa, voisiko täältä löytyä kiva yksinkertainen ensikirja kummitytölle.
Kysyn myyjältä, missä lastenkirjat ovat ja hän näyttää yhtä kokonaista seinää.
Niin valtavasti kirjoja. Hyllyt notkuvat niiden painosta. On perinteisiä satuja, kaivuri-, auto- ja junakirjoja, prinsessakirjoja, pikkutaikurin opas, suomalaisia kansantaruja.

Löydän koirakirjan, jota itsekin luin lapsena näännyttävän koirakuumeen vallassa.
Timo Parvelan kirjoista tykkäsin myös kovasti, niitäkin löytyy.

Selailen kirjoja aikani. En löydä tarpeeksi pienelle lapselle tarkoitettuja kirjoja.
Sellaisia, joissa olisi yksi kuva per sivu, esimerkiksi "pallo".
Sellaisia ainakin kuvittelen ihan pienten lasten kirjojen olevan, mutta mistäpä minä tiedän?

Katselen lapsille tarkoitettuja runokirjoja. Voisiko ystäväni lukea tällaisia tytölleen?
Avaan yhden kirjan. Runot ovat lyhyitä, mutta suloisia.

Yhtäkkiä se ajatus tulee, taas kerran.
Saanko koskaan lukea yhtäkään runoa omalle pienelle?
Mitä, jos en saa?

Tunnen itseni jollain oudolla tapaa huijariksi lastenkirjojen keskellä.
Mitä minä täällä oikeastaan teen, mikä oikeus minulla on olla täällä?
Luikin nopeasti pois ostamatta mitään.

Suuntaan ostoskeskuksen ovista sisään. Katselen keskittyneesti sisustustavaroita.
Huomaan hyllyllä pehmoleluja Pentikin valikoimasta. En voi vastustaa kiusausta, vaan astun lähemmäksi. Pehmeitä, pulleita nalleja ja pupuja. Ensiaterimet, joissa on kaikissa ketunpään kuva varressa. Kettu on ihan suloinen, mutta miksei mieluummin eri metsäneläin joka aterimessa?
Helistin, jossa on ketunpää. Vai onko se helistin? Heilutan sitä ja sisällä helisee.

Yhtäkkiä tunnen, että minua katsotaan. Vilkuilen ympärilleni. Vaaleahiuksinen, keski-ikäinen nainen katselee minua vähän matkan päässä. Hänen kasvoilleen on pysähtynyt lämmin, rauhallinen hymy.

Kun katseemme kohtaavat, hän hymyilee vielä lämpimämmin, sillä tavalla kuin nolostuneella, mutta kohteliaalla ihmisellä on tapana. Sitten hän kääntää päänsä, jatkaa matkaansa.

Hänen hymynsä jää mieleen – se hymy, joka hänellä oli ensin, ennen kuin hän paljastui.
Mitä hän minussa näki?

Näkikö hän hämmentyneen, vauvanleluja ilmeisen sekavin ajatuksin, nolostuneena katselevan naisen?
Luuliko hän minun olevan raskaana, etsivän omalle vauvalle ensilelua?

Vai näkikö hän unelman silmistäni, tai siinä miten pidin helistintä?
Koska vaikka sisälläni ei elä lapsi, unelma elää.

Edelleen.

Täydenkuun alla

Eräänä yönä täydenkuun häilyessä päidemme yllä kelmeänä ja aavemaisena kysyn Mieheltä,
aikooko hän perua tämän kaiken.

Mies kertoo, ettei aio. Hän yrittää saada ajatuksensa kasaan siltä osin, että pystyy tähän.
Se on ollut vaikeampaa, kuin voisi kuvitella. Se on todella vaikeaa. Mies sanoo, ettei ole menossa minnekään. Mutta vaikka kuinka haluaisi, hän ei vain pysty tähän juuri nyt, ei vielä.

Häntä sattuu ajatella, että tunnen itseni petytyksi, huijatuksi. Sitä hän ei missään nimessä halua. Saunassa tuli on jo sammunut, mutta kumpikaan meistä ei huomaa sitä.
Kyyneleemme sekoittuvat toisiinsa.

En silti suostu pelkäämään.
Hän yrittää, niin tosissaan kuin kenenkään on ylipäänsä mahdollista yrittää mitään.

Olen loppukesän reissussa yksin kävelyllä, kun saan illalla viestin Mieheltä.
Hän kysyy, tiedänkö, mitä teen, jos hän ei voi yrittää saada lasta kanssani.

Minä putoan.
Takaisin siihen mustaan aukkoon, jossa en näe mitään, tiedän vain että joku kuristaa minua.
En saa henkeä, tukehdun.
Ja minä itken. Kukaan ei kuule sitä.

Luulin, ettei minun enää koskaan tarvitsisi miettiä tätä asiaa. Sitä vaihtoehtoa.
En tiedä, mitä silloin teen. Sen tiedän, että tapahtuu hirveitä asioita, teen mitä tahansa.

Yritän kuvitella itseäni kävelemästä pois Miehen luota. Päättämässä tämän kaiken lopullisesti.
Miten voi kävellä, jos jalat eivät tottele, jos ne eivät vain suostu liikahtamaan, vaikka kuinka pakotat?
En tiedä, miten ikinä pystyisin siihen. Rukoilen, ettei minun tarvitse pystyä.

Mies rauhoittelee minua, vaikka on itsekin ymmällään ja neuvoton.
Hän sanoo, ettei enää ole kyse siitä, pystyykö hän tekemään tämän kanssani, vaan kysymys on siitä, miten hän pystyy tekemään tämän. Siihen täytyisi vielä löytää ratkaisu.

En ole tyhmä. Tiedän, että "miten?"-kysymykseen on olemassa myös yksi tietty vastaus.
Se kaikista odottamattomin.

"Ei mitenkään".

Kummityttö

Tuleva kummilapseni on tyttö. Tämän tiedon saatuani en pysty enää hillitsemään itseäni, vaan tilaan hänelle lelun. Ensimmäinen hänelle ostamani asia. Eikä varmasti viimeinen. Rakastan antaa lahjoja. Ehkä hän rakastaa saada lahjoja.

Ystäväni vatsa on pyöristynyt kauniisti. Hän laittaa minulle kuvia vauvanvaatteista. Housuista, jotka on tarkoitettu käsittämättömän pienille jaloille. Ristiäismekko on jo valmiina.
Pientä ihmistä odotetaan jo niin kovasti.

Olen kiitollinen jokaisesta sekunnista ilman järjetöntä, kaiken alleen rusentavaa kipua.
Sitä tunnetta en enää koskaan halua tuntea. En osaa kuvailla sitä, miten onnellinen olen,
ettei minun tarvitse tuntea sitä enää.

Yhtäkkiä ajatus kivusta kauhistuttaa.
Ei kivun itsensä vuoksi, vaan sen kaiken, mikä olisi voinut mennä minulta ohi.
En missään nimessä haluaisi pidellä kummityttöäni sylissä hänen ristiäisissään siinä sumussa.

Ajatuskin siitä ravistelee minua. On pohjattoman surullinen, järkyttävä.

Olen varma, että edelleen jotkut tässä maailmassa joutuvat tekemään niin.
Sydämeni kulkee hetkeksi heidän luokseen. On hiljaa, sykkeettä.

Ilon vierellä oleva tunne ei ole enää kipu. Se on haikeus, jonka taustalla on kaipaus.
Voiko haikeutta tuntea asiasta, joka ei ole mennyttä, vaan toivottavasti tulevaa, vasta edessä päin?

Voiko kaivata jotain, jota ei ole vielä koskaan saanutkaan?
Mielestäni voi. Parempiakaan sanoja en löydä.

Toivon, että kummilapseni saa vielä joskus oman erityisen ystävän tähän maailmaan.
Että hän saa kokea ystävyyden, jonka side punottiin kauan sitten, kun hänen äitinsä ja minun välinen side alkoi muodostua kestäväksi. Side, joka myöhemmin osoittautui katkeamattomaksi.

Toivon myös, että ystäväni saa vielä oman kummilapsensa.
En voi muuta tehdä, kuin toivoa.

Tämä tyttö. Hän tulee tuomaan maailmaan niin paljoa iloa monille, sylikumminsa mukaan lukien.
Hän tulee tuomaan valon keskelle vuoden pimeintä aikaa.

En malta odottaa, että saan tavata hänet.