Sain sen kaiken

 

Mitä tänne kuuluu, ovat monet kyselleet.

Lapsi kasvaa ja kehittyy. Keksii joka päivä kaikenlaista uutta, niin hyvässä kuin pahassa. Puhetta on alkanut viimeisen kuukauden sisään tulla valtavat määrät, uusia sanoja ilmestyy päivittäin useita.

Hän on uusissa tilanteissa ja uusien ihmisten kanssa hitaasti lämpiävä hiljainen tarkkailija, kuten isänsä. Tuttujen kesken äärimmäisen herkästi syttyvä, innostuva ja kovaääninen, kuten äitinsä.

Hän palvoo isäänsä, haluaa tehdä kaiken juuri samalla tavalla kuin hän. On ilmiselvää, että he ovat toistensa mielessä aina ensimmäisenä ja viimeisenä. Minne he ikinä menevätkin, yhdessä tai erikseen.

Olen saanut masennusdiagnoosin ja aloittanut mielialalääkityksen sekä viikoittaisen terapian.
On ollut pitkä tie hyväksyä, että minä todella sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen.

Minä. Kaiken tämän jälkeen.

Eräs ystäväni totesi, että hänen mielestään kaiken kokemani huomioon ottaen olisi pikemminkin ihme, jos en olisi sairastunut masennukseen, kuin se, että sairastuin.

Aloitan vuoden alusta osa-aikaisesti työt ja lapsi aloittaa osa-aikaisena päivähoidon. Olen kipuillut asiaa loputtomiin, mutta toivon, että lopulta tämä ratkaisu antaa meille molemmille mukavaa vaihtelua arkeen.

Joskus vuosia sitten ostamani body sopii nyt lapselleni.
Kun puin sen ensi kertaa hänen päälleen, katsoin sitä pitkään.

Se oli vuosikausia muovipussissa työnnettynä vaatekaappini perimmäiseen nurkkaan.
Juuri nyt se on pyykkikorissa käytön jäljiltä, eikä yksi sitkeä tahra meinaa millään lähteä.

Sain lopulta sen, mistä haaveilin niin kauan, niin kovasti.

Sain lapsen rakastamani ihmisen kanssa.
Minusta tuli äiti.

Minulla on lapsi, joka leikkii duplolegoilla. Niitä löytyy milloin mistäkin, myös joulukuusesta.
Lapsi, joka rakastaa juoksemista, Pupuaan ja kaikenlaisia työkoneita kaivinkoneesta roska-autoon.

Miltä se oikeasti tuntuu, millaista se on?

En koskaan ennen nauttinut elämästäni yhtä paljon samalla kun tunnen uupuvani sen alle.

En ole koskaan ennen ollut yhtä väsynyt.

En ole koskaan ennen tuntenut itseäni ja elämääni yhtä tarpeelliseksi.

En ole koskaan ennen halunnut yhtä palavasti olla yksin. Tehdä ihan mitä vain, käydä kaupassa, suihkussa, imuroida, siivota pahamaineinen ulkovarasto. Kunhan vain se tapahtuu rauhassa, keskeytyksettä, omaan tahtiin.

En ole koskaan ennen huvittunut yhtä usein arjessani, kaikinlaisissa pienissä ja ohimenevissä hetkissä.

En ole koskaan ennen tuntenut yhtä suurta raivoa ketään kohtaan, kuin omaa lastani.

En ole koskaan ennen tuntenut yhtä suurta iloa jonkun toisen ilosta tai onnistumisesta, kuin oman lapseni.

En ole koskaan ennen kerännyt (ja etsinyt) vastaavalla tahdilla kaksikymmentä kertaa päivässä iänikuisen samoja tavaroita paikoilleen, uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, aloittaakseni taas alusta.

En ole koskaan ennen ollut yhdessä hetkessä aivan hurmaantunut jonkun ihmisen söpöydestä ja toisessa hetkessä kahdenkymmenen minuutin päästä täysin kypsä hänen tahtomisiinsa, "auttamiseensa" tai yleiseen järjenjuoksuunsa.

En ole koskaan ennen ymmärtänyt, miten järjettömän paljon säätöä sisältyy normaaliin pikkulapsiarkeen. Kaikki se metatyön, aikatauluttamisen, organisoinnin, siivoamisen, ennakoinnin määrä. Mitä tehdään tänään ja huomenna, kumpi on lapsen kanssa silloin, mitä olisi kaikista tärkeintä saada tehtyä.

En ole koskaan ennen katsonut jotakuta tai hänen käytöstään niin suurella mielenkiinnolla ja ylpeydellä. Mitähän se seuraavaksi keksii?

En ole koskaan ennen tuntenut näin paljon syyllisyyttä. Kaikesta. Mistä vaan.
Mitä olen tai en ole. Mitä teen tai en tee. Mitä tunnen tai en tunne.

En ole koskaan ennen tiennyt, että ne kaikki kuvitelmat, joita kipeinä lapsettomuusvuosina pyörittelin päässäni. Merkit, joita olin näkevinäni kaikkialla. Siitä, että lapsen kanssa olen hyväksytympi, näkyvämpi, tärkeämpi, enemmän olemassaoleva kuin ilman. Että ne eivät olleet kuvitelmaa.

Ne tietynlaiset lempeät hymyt ja katseet, joita näin lapsen kanssa liikkuvien saavan tuntemattomilta ihmisiltä, missä tahansa. Ne myönnytykset työpaikalla, saatu sympatia kaveripiirissä, korostunut kiinnostus sukulaisilta, ymmärrys vierailta. Ne aavistukset, joiden toivoin olevan suureksi osaksi vain omassa päässäni, johtuvan tilanteestani, joka vain kärjistää näkemään kaikenlaista.

En ennen tiennyt, että ne ovat kaikki tässä yhteiskunnassa totta.
Se todella on niin, valitettavasti. Vaikkei se saisi olla niin, sen ei kuuluisi olla niin.
Onneksi en silloin tiennyt.

Jos jotain olen oppinut, niin sen, että lapsen saaminen, vauvavuosi ja pikkulapsiaika yleensä voivat olla suurten ristiriitojen ja vastakohtien aikaa. Ihanaa, mutta kamalaa. Ainakin itselleni ne ovat sitä olleet.

Ja se on ihan okei.
Niin voi olla, vaikka menneisyys olisi mitä tahansa.

Jos joku väittää muuta, häntä ei pidä uskoa.
Kiitollinen voi olla vaikkei aina jaksaisi, rakastaa voi samaan aikaan kun ahdistaa.

Kiitän sydämestäni kaikkia kuulumisten kyselijöitä ja täällä blogissa edelleen vierailevia.
Haluaisin kertoa niin monesta asiasta, mutta aikaa ja voimavaroja on hyvin rajatusti.

Toivotan rauhallista, mahdollisimman stressivapaata ja omannäköistä joulua.

Ennen kaikkea toivon, että jokainen lasta toivova saisi vielä joskus viettää joulua lapsensa kanssa.
Sydämeeni ei lakkaa sattumasta niiden puolesta, jotka eivät saa.

Jalkapallo

Tänä kesänä takapihallamme on jalkapallo.

Tahattomasti lapsettomana minulla oli tapana tarkastella kävelylenkeillä ihmisten pihoja. Ajauduin tekemään sitä etenkin kesäisin.

Tunsin katselevani sisään sellaiseen elämään, johon minulla ei ollut muuta pääsyä.

Ehkä eniten kaikista näyistä satuttivat juuri ne pihat, jotka olivat tällä hetkellä hiljaisia, vaan eivät selvästikään kauaa.

Hiekkalapiot olivat jääneet ämpärin kanssa esille.
Oli lähdetty päiväunille, ehkä väli- tai iltapalalle.

Potkulaudat, traktorit ja trampoliinit tönöttivät nurmikolla irvokkaina, suorastaan maireina.

Noillakin on.
Ja noilla.

Hei, tuolla on talo, jossa ei ole mitään merkkiä lapsesta!
Paitsi tuo autotallin takana oleva pitsiverhoinen leikkimökki.

Ne olivat mielessäni onnistuneiden ihmisten pihoja.
Niiden, jotka olivat saavuttaneet elämässään sen tärkeimmän.

Eilen illalla huomasin, että takapihallemme oli unohtunut lojumaan Miehen jalkapallo. Hän oli potkinut sitä poikamme kanssa aiemmin päivällä.

Mietin ensin pitkään, miksi näky tuntui minussa niin oudolta.

Sitten ymmärsin.
Meidän pihastamme oli tullut sellaisten ihmisten piha.

Tänään, lapsettomien lauantaina, mietin kuitenkin ennen kaikkea yhtä kohtaamista muutama viikko sitten.

Olimme poikani kanssa kahvilan kassalla.
Hän istui ostoskärryissä.

Edellämme oli kaksi iäkästä rouvaa, kaikesta päätellen ystävättäret.
Toinen rouvista oli jo maksanut ja lähtenyt tarjottimensa kanssa etsimään mieluisaa paikkaa.

Toinen rouvista oli maksamassa omaa kakkupalaansa.
Hänen silmänsä hakeutuivat poikani silmiin, ja jäivät kiinni.

Hän ei yksinkertaisesti saanut irroitettua katsettaan pojastani.
Poika tuijotti häntä takaisin uteliaan vakavana.

Rouvan kasvoille levisi aseistariisuva hymy.
Hän vaikutti unohtavan tyystin ajan, paikan ja tilanteen, missä oli.

”Voi oletpa sinä niin suloinen”, hän henkäisi.
Poika jatkoi tuijottamistaan suurilla tummilla silmillään.

Seurasi monenlaisia asiaan kuuluvia kysymyksiä.

Minkäikäinen poikani on. Sanooko jo sanoja. Käveleekö.
Ja minkäsväriset nuo silmät oikeastaan ovatkaan, nyt kun tarkemmin katsoo?

Kaiken tämän ajan hän tuijotti poikaani lumoutuneena, täysin kahvilan hälinän, takanaan kasvavan jonon ja odottavan ystävättärensä unohtaneena.

Hänen katseessaan oli jotain erityistä, mistä en kuitenkaan saanut kiinni.
Niin loputtoman pehmeää, hellää. Kuin poikani olisi ollut ihmeellisin asia, jonka hän on nähnyt.

Kaiken pysähtymisen ja ajan arvoinen.

Ja samaan aikaan katseessa oli jotain muuta.
Jotain, mitä en osannut sanallistaa.

Samaan aikaan hämmentyneen oloinen kahvilan työntekijä yritti kassalla saada selvyyttä, mitä minä haluan tilata.

En tietenkään halunnut vaikuttaa epäkohteliaalta tai töykeältä, enkä antaa kuvaa, että rouva jollain tapaa häiritsisi tai olisi tielläni, joten vastailin parhaani mukaan vuoroin rouvan ja vuoroin kassatyöntekijän kysymyksiin rouvan seisoessa edelleen siinä paikalla, johon hän oli niille sijoilleen seisahtunut kohdatessaan lapseni. Siinä, missä oikeastaan minun kuuluisi olla ja maksaa tilaukseni.

”Sinä katsot minua niin tarkasti, voi hyvänen aika”, hän huokaisi.
Poika jatkoi tuijottamistaan.

”Mikä hänen nimensä on?” hän kysyi. Kerroin. ”Hauska tutustua”, hän esittäytyi koskettaen pientä kättä lempeästi, ”minun nimeni on Kaisa (nimi muutettu).”

Hymyilin. Juttelimme vielä hetken.

”Minulla kun ei ole omia lapsia”, hän sanoi lopuksi hiljaa.
”Eikä tietysti lapsenlapsiakaan.”

En keksinyt muutakaan sanottavaa, joten nyökkäsin, ja sanoin ”niin”.
Ymmärsin nyt, mitä hänen katseensa oli täynnä.

En tiennyt oliko se surua, vai pikemminkin haikeutta.
Sen tiesin, että siinä oli kaipausta.

”Oikein hyvää päivänjatkoa teille”, rouva toivotti lopuksi.
”Kiitos samoin teille.”

Tänään mietin häntä ja sitä, että minullekin olisi voinut käydä niin.

Se voisin aivan hyvin olla myös minä, joka aina vain, vuodesta toiseen katselee jalkapalloja toisten takapihoilla. Joka vuosikymmenten päästä kohtaa kahvilassa samanlaisen lapsen, samalla tapaa.

Saavuttamattomasta lumoutuen.

En surullinen

On ollut aikoja, kun blogi ei ole viikkokausiin käynyt edes mielessäkään.
Jolloin kaikki ylimääräinen on tuntunut sietämättömältä kuormalta, täysin ylitsepääsemättömältä.

On ollut myös aikoja, kun olen miettinyt blogia päivittäin.
Sitä, että on niin monia asioista, joista haluaisin jaksaa kirjoittaa.

Viime aikoina blogi on käynyt mielessä yhä useammin.
Se, haluaisin sanoa edes jotakin.

Vaikka edes vähän, jostakin.

Tiedän, että kuukausien hiljaiselosta huolimatta täällä käy päivittäin hämmentävä määrä ihmisiä kurkkaamassa, onko tullut mitään uutta. Kenties joku vasta tutustuu juuri löytämiinsä teksteihin.

Lapsemme oppi nukkumaan öitä vajaan vuoden ikäisenä.

Sitä ennen olin herännyt keskimäärin noin kahden tunnin välein, jokaikinen yö. Kuukausi toisensa jälkeen, kuunnellen milloin keneltäkin milloin mitäkin, minkä jälkeen aivan varmasti helpottaa.

Kun saa aloittaa kiinteät ruoat, niin varmasti helpottaa.
Ei helpottanut.

Kun lapsi lähtee enemmän liikkumaan, niin varmasti helpottaa, kun hän väsyy enemmän.
Ei helpottanut.

Kun lopettaa yöimetykset, niin varmasti helpottaa.
Helpotti hetkeksi, kunnes tuli eroahdistuskausi numero 29.

Viimeisen vuoden aikana olen oppinut monenlaista väsymyksestä.
Kuten esimerkiksi sen, että aiemmin en tiennyt siitä yhtikäs mitään.

Maanantaiaamut töissä pitkäksi venähtäneen sarjamaratonin jälkeen.
Töihin paluu kesäloman jälkeen, kun lomaunirytmi vielä väittää, että klo 22 on hyvä aika lähteä lenkille.

Ne tuntuvat toki hetkellisesti ikävältä ja raskaalta, mutta krooninen, massiivinen unenpuute on eri asia.

Kun väsymys saavuttaa tietyn pisteen, on hyvin vaikeaa olla enää ajattelematta mitään muuta, kuin sitä, miten väsynyt juuri sillä hetkellä on.

Silloin elämästä tulee pelkkää hetki kerrallaan selviytymistä.
Minuutista toiseen, tunnista toiseen, päiväunista toisiin.

Muistan edelleen poikani ensimmäiset pitemmät unipätkät.
Oma viiden tunnin yhtenäinen unipätkä tuntui uskomattomalta.

Kävin katsomassa klo 04.00, onko hän vielä elossa pinnasängyssään, omassa huoneessaan.

Muistan ensimmäiset kokonaiset yöt.
Ne olivat pelkkää euforiaa.

Voiko ihmisestä todella tuntua tältä? toistelin sekä mielessäni että ääneen.
Onko minusta tosiaan joskus aiemminkin tuntunut tältä? Jos on, niin en muista sellaista enää?

Olo oli äärettömän helpottunut.

Mieliala koheni huimasti. Suurin ahdistuksen terä taittui nopeasti.
Jaksoin tehdä päiväunien aikana muutakin, kuin vain kerätä itseäni tai sitä, mitä siitä oli jäljellä.

Toki niin kuin aina kun on kysymys pienestä lapsesta, kaikki on jatkuvassa muutoksessa.

Useita viikkoja jatkuneen loistokkuuden jälkeen meillä on nukuttu välillä hyvin, välillä huonosti ja välillä todella huonosti. Ei kuitenkaan enää samalla tavalla huonosti, kuin ennen.

Olemme lapsen kanssa olleet molemmat koko alkuvuoden ärsyttävästi on-off-kipeinä, ja se on tietenkin vaikuttanut uniin. Kuitenkin pohjavire öissä on ollut toiveikas. Taito nukkua ei ole kadonnut mihinkään.

Pitkään vastasin kaikille kysyjille, että meille kuuluu hyvää, niin paljon parempaa, kuin ennen.
Jaksan päivät paljon paremmin. Tunnen, kuinka kehoni elpyy, toipuu kokemastaan.

Minä olin vain niin väsynyt, totesin tuntien salaa selittämätöntä helpotusta.
Ei minussa olekaan mitään sen enempää vialla. Se oli vain väsymystä.

Noh.

Nyt tiedän, ettei se ihan niin ollutkaan.

Tämä ei ole pelkkää väsymystä, olen siitä varma.

Mitä tämä tuntemani ahdistus tarkalleen ottaen on, sitä en vielä tiedä.
Mutta se on olemassa, edelleen. Huolimatta siitä, että nukun nykyään tuhat kertaa paremmin.

Minulta on kerran kysytty suoraan vauvavuoden aikana kysymys, joka on epäilemättä ollut äänettömänä useampien huulilla, heidän kuunnellessaan meidän kuulumisiamme.

"Kaduttaako?"

En voi väittää, etteikö joinain yön pimeinä tunteina olisi tullut mieleen, että oliko missään tässä mitään järkeä. Helpommallakin elämässään olisi voinut päästä, ja ihan omilla toisenlaisilla valinnoilla.

Mutta vastaukseni on silti sama:
Ei kaduta.

Olen ahdistunut, ylikierroksilla ja erinäisiä ristiriitaisia syyllisyydentuntemuksia täynnä.
Lisäksi olen elänyt viimeisen vuoden tavoistani poiketen hyvin vahvasti hetkessä, päivästä toiseen.

Mutta (ensin sosiaalisesti ja sitten) tahattomasti lapsettomana olin kertakaikkisen, pohjattoman surullinen. Kokoajan. Elin elämääni kaiken aikaa menneessä tai vaihtoehtoisesti kaukana tulevassa, pysähtyen äärimmäisen harvoin juuri meneillään olevaan hetkeen.

Halusin lasta niin kovasti, etten usko, että mikään muu olisi saanut sitä surua sammumaan.
Sitä surua, elämäni suurinta, ei enää ole.

Tänään en ole surullinen.
Enkä enää pelkää.

Enemmän kuin tuhat sanaa

Pää on väsymyksestä pehmeä.

Yöt sujuivat jo paremmin, muutamia kertoja suorastaan loistavasti. 

Se järjetön euforia, jonka 6-7 tunnin yhtenäisestä unipätkästä voi saada.
(Toki havahduin pari kertaa siihen, miksei kuulu mitään. Kerran kävin katsomassa, hengitetäänkö pinnasängyssä vielä.)

Se sai pohtimaan, millainen oloni mahtaisi olla, jos olisin nukkunut jo pitempään paremmin.

Jos näitä öitä olisi takana jo viikkoja, ehkä kuukausia.
Miten voisin fyysisesti? Entä henkisesti?

Jo yhden hyvin nukutun yön jälkeen oli kuin joku olisi vihdoin sytyttänyt valot päälle. Tällaiseltäkö elämä voi tuntua, ihmettelin ääneen. Olin jo ehtinyt unohtaa, millaista sen on mahdollista olla.

Sitten tapahtui sitä kuuluisaa Jotain.
Ja sitten saimme vielä päälle flunssan.

Nyt olemme luisuneet takaisin alkutekijöihin.

Takaisin siihen samaan kierteeseen, jossa pitäisi jaksaa tehdä asioille jotain, jotta yöt sujuisivat paremmin. Pitäisi jaksaa tehdä muutoksia, jotka ehkä auttavat, ehkä eivät.

Mutta kun ei vain jaksa.

Kaikki voimat ovat jo tällä hetkellä käytössä, eikä niitä ole yhtään ylimääräistä.
Myös vara-akut huutavat tyhjyyttään.

Neuvolan mukaan vauvamme on eroahdistunut, eikä siksi hyväksy isäänsä esimerkiksi öisin lohduttamaan. "Sekin on vaihe", neuvolasta kerrottiin. "Hyvä uutinen on, että se menee ohi".

Kukaan ei vain tiedä, milloin.
Tunnin vai kahden kuukauden päästä.

Jos rehellisiä ollaan, välillä iltaisin tuntuu siltä, kuin olisin hukkumassa.
Etten jaksaisi enää yhtään, kun ei ole enää mitään, mitä antaa.

Uin mustassa, tahmeassa mönjässä. Se ympäröi minut kokonaan, ulospääsyä ei ole.
Pyristelen itseni tainnoksiin, haukon happea, kauhon kaikin voimin pysyäkseni pinnalla.

Mutta ei auta. Vauvalle on tehtävä jatkuvasti monenlaisia asioita, joihin kelpaan vain minä.
Hänet on laitettava illalla nukkumaan. Kun hän havahtuu, häntä on yritettävä tyynnyttää, saada jatkamaan unta.

Jotkut sanovat, että häntä pitäisi vain "koulia" uudelleen sietämään Miestä öisin.
Kuten teimme jo kerran viime vuoden puolella, tuloksenamme parempia öitä.

Sen lisäksi, ettei kumpikaan meistä - en minä eikä Mies - meinaa fyysisesti jaksaa tehdä sitä uudestaan, minun on äärimmäisen vaikea sietää vauvan itkua.

Se saa etenkin pitempään jatkuessaan minut sellaisen ahdistuksen valtaan, että jokin särkyy sisälläni.
Hätäännyn, alan voida pahoin, olemassaolosta tulee sietämätöntä.

Taannoin etsin tietoa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Minulla ei ole (ainakaan vielä) diagnosoitu sellaista. Nämä ovat veteen piirrettyjä viivoja, neuvolapsykologini sanoi tarkoittaen rajaa pitkään jatkuneesta kuormituksesta (väsymyksestä, hormoneista sekä yleisestä mullistavasta elämänmuutoksesta) johtuvan mielialaoireilun ja diagnosoitavissa olevan synnytyksen jälkeisen masennuksen välillä.

Mutta olen melko varma, että jotain sellaista tässä on.

Törmäsin englanninkieliseen aiheesta kertovaan sarjakuvakirjaan nimeltä "Dear Scarlet - The Story of My Postpartum Depression" , jonka on tehnyt kiinalais-kanadalainen Teresa Wong.

Googletin ahnaasti kaikkia kirjan sisällöstä saatavilla olevia kuvia, sillä harmikseni sitä ei löydy kirjastosta. Harkitsen ostavani sen e-kirjana Amazonista, jotta pääsisin lukemaan kokonaisuuden.

Kuvat nimittäin puhuttelivat paljon. Tämä kuva on Google-haun tulos kyseisen kirjan yhdestä sivusta.

Se on kuva, joka puhutteli kaikista eniten.
Vihdoin jotain, mikä kuvastaa sitä kaaosta, mitä päivittäin tunnen.

Enemmän kuin tuhat sanaa, sen kuva todella kertoo.