Koira

Joulukuussa, raskausviikolla 30, kykenen ostamaan ensimmäisen tavaran vauvalle.

Olemme Ikeassa ystävän kanssa, ja kierrellessä osumme lasten pehmoleluhyllyille. Tarjolla on valtavan kokoista dinosaurusta, delfiiniä ja valasta. Koiraa, orankia, pandaa ja norsua. Sekä tummanruskea, järjettömän pullea ja kutsuvan pehmeä, leikki-ikäisen lapsen korkuinen nalle.

Yhdessä hyllyssä sivummalla lojuu päällekkäin pieniä, lähes huomaamattomia, pilkullisia koiria.
Ne ovat unirättejä. Niiden kangas on siksi silkinpehmeää.

Koira maksaa alle viisi euroa. Söpö, toteaa ystävä kannustavasti. Käyn taistelua itseni kanssa. Ensimmäistä kertaa koko raskauden aikana minulla on oikeasti sellainen olo, että saattaisin uskaltaa.

Silti epäröin.

Mitä teen koiralle, jos tapahtuu jotakin kamalaa?
Se ei ainakaan ole kallis, joten rahaa ei mene hukkaan.

Mutta mitä teen sille, minne laitan sen, jos?
Miltä tuntuu, jos se tuijottaa minua silmiin kaiken jälkeen?

Ihan kuin sillä olisi jotain väliä.
Ihan kuin siinä tilanteessa tekisi asiasta jotenkin merkittävästi helpompaa, jos tätä koiraa ei ole.

Laitan koiran takaisin hyllyyn. Ehtiihän sitä.
Ehkä on sittenkin vielä liian aikaista.

Jatkamme eteenpäin, mutta koira jää mieleen pyörimään.
Voiko näinkään elää loputtomiin?

Jos voi, niin kannattaako, haluanko?

Ei sillä, etteikö kotonamme olisi jo tavaroita vauvalle. Olenhan jo aiemmin saanut kavereilta paljon kaikenlaista käytettynä, josta erityisesti pienet vaatteet ovat vaivihkaa vedonneet vasempaan nänniini, saaden sen vuotamaan solkenaan.

Muistan elävästi yhden kaverin reaktion, kun hänen ojentaessaan vaatekassillista tunnustin sen sisältävän ensimmäiset vaatteet, tai ylipäänsä tavarat, vauvalle. Raskaus oli reilusti yli puolessavälissä.

"Siis eikö sulla ole mitään?" hän kysyi, katsoi pitkään vähän oudosti.
"Ei", vastasin hilpeästi.

Olemme noutaneet äitiyspakkauksen, jonka sisältöä olen epäuskoisena katsellut yrittäen sisäistää, mitä varten se on tuotu olohuoneemme lattialle. Olen selannut sisällysluetteloa tavaroista yrityksestä huolimatta lähinnä tuntien, että ne ovat jonkun, joka ei liity minuun tai meihin millään tavalla.

Jonkun, jonka puolesta laatikko tullaan pian noutamaan muualle, sillä olemme tehneet vain ystävällisen palveluksen, kun olemme säilyttäneet sitä hetken luonamme.

En ole itse ostanut mitään, valinnut mitään, päättänyt mitään.
Olen vain ottanut kiitollisena vastaan, mitä annetaan.

Koira olisi eri asia.

Se tekisi minusta passiivisen sijaan aktiivisen.
Sen sijaan, että hyväksyisin jonkun muun uskovan tähän, myöntäisin uskovani itsekin.

Kassajonossa saan henkäistyä ystävälle, että ehkä sittenkin.
Hän nyökkää. Koira on aivan päinvastaisessa suunnassa, juuri toisessa päässä, kuin kassat.

Maksamme ostokset, ja ystävä jää kärsivällisesti odottamaan niiden kanssa aulaan.

Liike on menossa kiinni viiden minuutin päästä, kuulutukset sulkemisesta kaikuvat käytävillä.
Kiirehdin takaisin alkupuolelle, hymyilen vaivaantuneesti ohikulkevalle vartijalle, löydän hyllyn ja nappaan koiran.

Hortoillessani mahdollisimman nopeasti takaisin kassoille, tuntuu vähintään samalta, kuin olisin varastamassa sitä. Mutta valvontakamerat, jotka tätä rikosta todistavat, eivät ole Ikean katossa, vaan omassa mielessäni.

Sääntö mitätöityy, rikkoontuu.
Loitsu särkyy, kumoontuu.

Riski on otettu, noppa heitetty.
Se voi kuulostaa pieneltä, mutta on kaikkea muuta.

Sataa sakeasti lunta, kun kaarramme ruuhkaisen liikenteen sekaan ostokset kyydissä.
Puhumme siitä, että toivottavasti ystävän ostama viherkasvi kestää kotimatkan.

Mietin, että nyt minulla on lapselle kolme lelua.
Pupu, äitiyspakkauksesta saatu nalle sekä koira.

Kotiin tullessa kaivan koiran esiin, asetan sen pöydälle näkyviin.

Haluan tunnustella, miltä tuntuu nähdä se päivittäin. Miltä tuntuu ajatuksena, että joskus saatan kertoa jollekulle, että sellaisen sinulle ostin, ihan ensimmäisenä.

Sinulle, enkä kenellekään muulle.

Koiran toinen korva lerpottaa asiaankuuluvasti. Toinen harottaa hassusti, sitä ei saa taltutettua samanlaiseen asentoon. Se on aina vähän höröllään, kuin odottaisi kuulevansa herkullisen salaisuuden.