Perhekerhossa kuuntelen, kun kaksi äitiä ja yksi isä puhuvat toisen lapsen haluamisesta ja siihen sopivasta ajankohdasta.
”Nii, onko se sit kuitenki parempi, että ois toinen jo päässyt vaipoista eroon..” pohtii toinen äideistä.
”Joo, kyl se vähän mietityttää et nytkö sit jo toista tähän heti perään”, isä huokaisee.
”Me ainakin ollaan ajateltu, ettei liian iso ikäero oo kiva. Kyl me halutaan se pieni ikäero. Kaks vuotta ois just hyvä varmaan”, sanoo minulle tutumpi äiti.
Parin kuukauden kuluttua hän on raskaana.
”Joo tää oli kato tosi kätevä tähän kohtaan. Mä aloin laskea tätä silleen, että vauva syntyis just muutama kuukausi ennenkun Elmeri täyttää kaksi. Niin mun mies saa sit pidettyä vanhempainvapaansa Elmeristä. Saadaan olla koko perhe monta kuukautta yhdessä kotona vauvan ja Elmerin kanssa.”
Tuijotan häntä ilmeettömänä, näkemättä mitään.
”Niin mä sit aattelin, että no NYT”, hän hymyilee.
Sä sit aattelit, että no nyt.
Vauvauutisia on kuulunut tasaiseen tahtiin jo viime kesästä lähtien.
Tahattoman lapsettomuuden aikana ajattelin, että jos joskus saan oman lapsen, uutiset eivät koskettaisi enää samalla tavalla, koska niihin liittyvä kipu on hävinnyt.
Olin väärässä.
Siinä, ja monessa muussakin asiassa.
Olen itkenyt autossa kuultuani hyvän ystävän uudesta raskaudesta.
Itkenyt sitä, että haluaisin haluta toista lasta.
Sitä, etten uskalla haluta.
Sitä, etten tiedä, miten siitä selviäisin.
Miten me selviäisimme.
Sitä, etten todennäköisesti tule saamaan edes mahdollisuutta yrittää.
Sitä, että kaikesta huolimatta tiedän, että haluaisin yrittää.
Kaikkein eniten vauvauutisissa sattunut se, mitä ne niin räikeästi alleviivaavat:
Olen erilainen kuin muut. Olen pärjännyt huonommin, kuin muut.
Muille vauvavuosi oli ehkä ajoittain hiukan raskas, mutta ei mitään sen kummempaa.
Ei mitään sellaista, minkä vuoksi toivetta toisesta lapsesta täytyisi miettiä tarkemmin, harkita, pohtia.
Minulle se oli jotain ihan muuta.
Miksi niin monille muille vaikuttaa olevan ilmiselvää toivoa toista lasta?
Miten he pystyvät siihen?
Minulle he näyttäytyvät rohkeuden tasoltaan kuin maagisina, muinaisina viikinkisotureina.
Itse olen se heidän uljaiden hevostensa kavioiden alla vilistävä rotta.
Meillä on kolme alkiota pakkasessa.
En tiedä, mitä niille tulevaisuudessa tehdään.
Joskus meidän täytyy päättää.
Se tieto itsessään tuntuu musertavalta.
Pelkkä ajatus keskusteluista, joita joudumme käymään, saa minut voimaan pahoin.
Tiedän Miehen mielipiteen.
Hän ei halua toista lasta. Eihän hän alun perin halunnut tätä ensimmäistäkään.
Hän on nähnyt, miten pahaa vauvavuosi meille teki, erityisesti minulle.
Hän ei ikimaailmassa haluaisi kokea sitä uudelleen.
Ei ottaa sitä riskiä, että tällä kertaa kaikki menisi vielä huonommin.
Mitä ikinä se tarkoittaisikaan, siitä hän ei haluaisi ottaa selvää.
Luulin, etten lapsen saatuani kykenisi kokemaan toisten raskausuutisista aitoa surua.
Sellaista surua, joka tuntuu kaiken alleen peittävältä, kuristavalta, hukuttavalta.
Kyllä pystyn, selvästikin.
Tahattoman lapsettomuuden aikana tuntui siltä, kuin joku olisi ampunut minuun ison reiän.
Kliseisesti sanottuna sisälläni oli valtavan iso aukko, joka humisi tyhjyyttään, ja jota särki jatkuvasti.
Se kasvoi umpeen, kun sain lapsen.
Mitä en tiennyt, oli se, että minuun oli vuosien varrella ilmestynyt myös pienempiä aukkoja.
Joka puolelle hajautuneena, laajalle levittäyneenä, massiivista tuhoa tehneenä.
Minut oli ammuttu täyteen surua haulikolla.
Ne reiät eivät mene umpeen.
Ne tulevat esiin mitä omituisemmissa hetkissä ja tilanteissa.
Vaikka silloin, kun joku kertoo ajatelleensa, että NO NYT.
Ne kulkevat mukanani aina.
