Voikukkia

Edellisessä tekstissä kerroin ajatelleeni paljon kuolemaa viime kesänä.

Se on totta. Ajattelin kuolemaa.
En kuitenkaan pelkästään ajatellut, vaan haaveilin siitä.

Paradoksista oli se, etten halunnut kuolla.
En kuolla-kuolla, päättää elämääni, olla heräämättä huomenna, tai oikeastaan koskaan enää.

Halusin levätä siltä tuskalta, jota tunsin.
Ahdistukselta, joka piti minua kuristusotteessaan.

Hellittäen korkeintaan siksi aikaa, että ehdin pelätä sen seuraavaa paluuta.

Miten kertakaikkisen ihanaa olisi olla ei-mitään, ei-missään.

Tuntea ei-mitään.
Pelkkää tyhjää, olematonta.

Vuosia sitten vietin muutamia tunteja akuuttia itsemurhaa hautovan ihmisen seurassa.
Hän oli äiti.

Muistan ihmetelleeni silloin, miten kukaan, jolla on lapsia - etenkään pieniä lapsia - voi haluta kuolla? 

Eivätkö lapset ole syy jaksaa, vaikka olisi mitä vaikeuksia?
Eikö heidän takiaan halua taistella, kaikesta huolimatta?

Ja entä se suru, minkä jättää jälkeensä?
Se valtava loppuelämän taakka, jonka jättää omille lapsilleen kannettavaksi?

Miksi ihmeessä kukaan haluaisi sellaista?
Eikö vanhemman kuulu asettaa lapsensa aina etusijalle, toivoa heille hyvää?

Nyt ymmärrän.

Kun on tarpeeksi väsynyt tuskaan, ja uskoo tarpeeksi paljon siihen, ettei se tule koskaan hellittämään, millään muulla ei ole enää väliä.

Ei edes lapsilla.

Kun yrität ja yrität, muttei se johda mihinkään.
Kun toivot parempaa, kunnes pelkäät, ettei ole enää mitään jäljellä.

Ei toivosta, eikä sinusta.

Minä selvisin.
Siitäkin.

Niin, että olen edelleen täällä.
Minulla on lapsi, ja lapsella on äiti.

Miten kauan pelkäsin, että menetän hänet.

Kun odotin häntä, olin pitkään jokaikinen sekunti varma, etten kuitenkaan saa häntä syliin.
En lopulta, en oikeasti.

Hänet tullaan viemään minulta, koska tämä ei ollut vielä tässä.

Tunsin, että minulle on vielä lisää kärsimystä tulossa.
Jotain pahaa on luvassa.

Kaikesta siitä, mitä itse olen tehnyt.

Joutuisin vielä maksamaan siitä, millä tavalla olin kohdellut Miestä.
Mihin tilanteeseen olin hänet ja lapsemme järjestänyt.

Valitettavasti olin oikeassa siinä, että vaikka sain lapsen syliin asti, happily ever after ei alkanut siitä.

Oli edessä vielä kaikenlaista, minkä läpi oli rämmittävä.
Se rämpiminen jatkuu osittain edelleen.

Nyt on kesä taas.

Voin aukaista kämmenen, johon lapseni ylpeästi ojentaa keräämiään kukkia.

Hän kerää kukkia niin kuin pienet lapset keräävät, pelkän kukinnon ilman vartta.
Ei hahmota, miten varsi liittyy kukkaan, miksi se olisi mitenkään olennaista.

Alkukesästä hän oppi puhaltamaan voikukkia.
Hän ei taida vielä tietää, että silloin kuuluisi myös toivoa.

Mutta toisaalta, mitä hän edes toivoisi.

Ehkä iltapalaksi jäätelöä. Oman aidonkokoisen paloauton.
Päivisin hän toivoo eniten sitä, että hänen suurin sankarinsa palaisi töistä kotiin.

Minä toivon, että hän on tyytyväinen elämäänsä, nyt ja jatkossa.

 

Hämähäkki

Mieleeni tulvahtaa muisto viime vuodelta, eräästä lasten musiikkitapahtumasta.

On alkusyksy. Istun ison salin lattialla lapsi sylissä.
Lastenlaulut soivat ympärillämme.

Joka puolella on ilosta kiljahtelevia, tanssivia pieniä.
Minun lapseni ei tanssi, vaan kyyhöttää vakavana kylkeeni painautuneena, kuten tyypillistä.

Katseeni osuu naiseen, jolla on käsivarsillaan muutaman kuukauden ikäinen vauva.
Hän tanssittaa vauvaa puolelta toiselle keinahdellen.

En voi lakata tuijottamasta häntä.
Hänen liikkeensä ovat rauhallisia, osaavia ja tottuneita.

Hän nostaa vauvaa ilmaan yhä uudelleen ja uudelleen.
Kevyesti, kuin se ei painaisi mitään, vaikka tiedän, että painaa.

Ihmisjoukosta hänen luokseen pelmahtaa pieni tyttö prinsessamekossaan.
Tarttuu hihkuen äitiään mekonhelmasta ja pyörähtelee villisti ympäriinsä.

Nainen ei häkelly, vaan ottaa tytön vastaan, pyöräyttää tätä yhdellä kädellä ympäri.
Kyykistyy vauva sylissään, ja niin he huojuvat toisiinsa nojaten musiikin tahdissa puolelta toiselle.

Nainen katsoo lapsiaan. Silmät sädehtivät lämpöä, onnea.
Kuin maailmassa ei olisi ketään muita. Kuin he olisivat salissa kolmisin.

Hän on lumoava.

Hän näyttää siltä, kuin ei haluaisi olla missään muualla mieluummin. Siltä, että hänelle on uskomattoman helppoa nauttia näistä pienistä ohikiitävistä hetkistä, kun kaikki on hyvin ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Hänestä huokuu rauha.

Siinä minä istun, ja katson häntä.
Olen hädin tuskin selvinnyt hengissä kesästä.

Ajatuksista, joissa yhä enenevässä määrin on alkanut vierailla kuolema.
Ennen kaikkea kuoleman helpottavuus, lohdullisuus, yksinkertaisuus.

En ole aktiivisesti halunnut kuolla, mutta oloni on ollut niin ahdistunut, että olen monta kertaa todennut sen: Jos olisin kuollut, minun ei olisi näin paha olla kokoajan, ihan kokoajan.

Paniikkikohtauksista, joita olen pahimmillaan saanut viisi, kuusikin kertaa päivässä.
Jotka ovat heitelleet minua pitkin poikin, kuin yrittäisin pysyä hurjistuneen hevosen selässä.

Kaikesta siitä, joka lopulta sai minut myöntämään, että tarvitsen apua.
Nyt.

Mielialalääkityksen aloittamisen myötä paniikkikohtaukset ovat jääneet.
Olen saanut diagnoosin ja päässyt asioissa eteenpäin, kohti terapian aloittamista.

Seuraava lastenlaulu alkaa.
Se on Hämä-hämä-häkki.

Nainen laulaa hennolla, pehmeällä äänellä, poski vauvansa poskea vasten.
Sulkee silmät, pysähtyy, nauttii.

Meillä ei ole muuta yhteistä, kuin että olemme molemmat äitejä.
Hän on syntynyt olemaan äiti, ja niin luulin itsekin olevani.

Saatuani lapsen aloin vahvasti epäillä sitä.
Niiden epäilysten kanssa olen kamppaillut saaden itseni vereslihalle.

Mutta ehkä minusta sittenkin on tähän.
Ei ehkä samalla tavalla, kuin hänestä, mutta kuitenkin.

Hämä-hämä-häkki kiipes uudelleen.

Joku päivä minusta on tähän.

Noin vain

 

Kevätmarkkinoilla eräs etäinen äitituttava tulee tervehtimään.
Lapsemme ovat suunnilleen samanikäiset.

Sitten katseeni kääntyy hänen mahaansa.

”Mulla on tässä tällainen rantapallo”, hän hymyilee.
”Joo.”

Tämä tuli liian yllättäen.
En ole varautunut yhtään, kuten yleensä aina olen.

”Jäin pari viikkoa sitten äippälomalle.”
”Okei.”

Tuijotan häntä hölmönä löytämättä sanoja.
Yritän hymyillä, jos se vaikka korvaisi puheen.

”Vähän ois semmonen tunne, että sais jo kohta tulla.”
”Niin.”

En vain pysty onnittelemaan.
En saa sitä sanaa tulemaan suustani ulos.

Mies ja lapsi ovat hävinneet ihmisvilinään kohti metrilakuja, rattaissa kiinni oleva ilmapallo mukana leijuen. Liukenen heidän peräänsä niin nopeasti kuin vain voin, enkä edes kovin sulavasti tai luontevasti.

Keskustelu jää kiusallisesti kesken.

En kysy, miten hän on voinut. En toivota tsemppiä viimeisiin viikkoihin, en hyvää jatkoa.
En sano edes, että nähdään taas.

Lähden vain raukkamaisesti karkuun.

Muistan, että hän oli pitkään todella, todella väsynyt.

Ja nyt hän on siinä, noin vain.

Lapsettomien lauantai

En ole unohtanut

En unohda ikinä.

Me tanssimme

Lapsemme on rakastunut yhteen Risto Räppääjä-elokuvaan.
Jokin siinä vetoaa häneen hämmentävän vahvasti.

Kenties värikkyys, näyttelijöiden korostettu puhetapa ja reaktiot.
Lapset päähenkilöinä. Ja musiikki, ennen kaikkea musiikki.

Tarttuvat laulut, niihin liitetyt hauskat koreografiat.
Harva se päivä hän haluaa katsoa ”Ristoo”, vain tätä yhtä tiettyä niistä.

Sunnuntai-iltapäivänä pieni, virkaintoisuudessaan vertaansa vailla oleva sormi nousee ylös.

Osoittaa ensin iskää, niin kuin aina.
Sitten se siirtyy minun kohdalleni.

”Äiti tanssii!”

Ja me tanssimme.
Mieskin, joka ei koskaan, missään tilanteessa tanssi.

Lapsi katsoo meitä molempia vuorotellen.
Hänen koko naamansa loistaa.

Hänen pieni kehonsa hakee rytmiä olohuoneen matolla.

Hän hytkyy, pomppaa, pyörii.
Nauraa, hihkuu innoissaan.

Hän tekee kaiken itselleen (ja taaperoille) tyypilliseen tapaan:
Täysillä tai ei ollenkaan.

Aurinko paistaa ikkunoista sisään, antaen lupauksen lisääntyvästä valosta.

Ja me katsomme toisiamme, tanssimme kukin omalla tyylillään, typerä virne kasvoillamme.

Hän ei tarvitse oikeastaan mitään muuta, kuin meidät.
Ei hienoja leluja, ei Leos Leikkimaata, ei itsetehtyjä syntymäpäiväkutsukortteja.

Kun hänellä on meidät, hänellä on kaikki.

Ja hänellä on.

Haulikolla täyteen surua

Perhekerhossa kuuntelen, kun kaksi äitiä ja yksi isä puhuvat toisen lapsen haluamisesta ja siihen sopivasta ajankohdasta.

”Nii, onko se sit kuitenki parempi, että ois toinen jo päässyt vaipoista eroon..” pohtii toinen äideistä.

”Joo, kyl se vähän mietityttää et nytkö sit jo toista tähän heti perään”, isä huokaisee.

”Me ainakin ollaan ajateltu, ettei liian iso ikäero oo kiva. Kyl me halutaan se pieni ikäero. Kaks vuotta ois just hyvä varmaan”, sanoo minulle tutumpi äiti.

Parin kuukauden kuluttua hän on raskaana.

”Joo tää oli kato tosi kätevä tähän kohtaan. Mä aloin laskea tätä silleen, että vauva syntyis just muutama kuukausi ennenkun Elmeri täyttää kaksi. Niin mun mies saa sit pidettyä vanhempainvapaansa Elmeristä. Saadaan olla koko perhe monta kuukautta yhdessä kotona vauvan ja Elmerin kanssa.”

Tuijotan häntä ilmeettömänä, näkemättä mitään.

”Niin mä sit aattelin, että no NYT”, hän hymyilee.

Sä sit aattelit, että no nyt.

Vauvauutisia on kuulunut tasaiseen tahtiin jo viime kesästä lähtien.

Tahattoman lapsettomuuden aikana ajattelin, että jos joskus saan oman lapsen, uutiset eivät koskettaisi enää samalla tavalla, koska niihin liittyvä kipu on hävinnyt.

Olin väärässä.
Siinä, ja monessa muussakin asiassa.

Olen itkenyt autossa kuultuani hyvän ystävän uudesta raskaudesta.

Itkenyt sitä, että haluaisin haluta toista lasta.
Sitä, etten uskalla haluta.

Sitä, etten tiedä, miten siitä selviäisin.
Miten me selviäisimme.

Sitä, etten todennäköisesti tule saamaan edes mahdollisuutta yrittää.
Sitä, että kaikesta huolimatta tiedän, että haluaisin yrittää.

Kaikkein eniten vauvauutisissa on sattunut se, mitä ne niin räikeästi alleviivaavat:
Olen erilainen kuin muut. Olen pärjännyt huonommin, kuin muut.

Muille vauvavuosi oli ehkä ajoittain hiukan raskas, mutta ei mitään sen kummempaa.
Ei mitään sellaista, minkä vuoksi toivetta toisesta lapsesta täytyisi miettiä tarkemmin, harkita, pohtia.

Minulle se oli jotain ihan muuta.

Miksi niin monille muille vaikuttaa olevan ilmiselvää toivoa toista lasta?
Miten he pystyvät siihen?

Minulle he näyttäytyvät rohkeuden tasoltaan kuin maagisina, muinaisina viikinkisotureina.
Itse olen se heidän uljaiden hevostensa kavioiden alla vilistävä rotta.

Meillä on kolme alkiota pakkasessa.
En tiedä, mitä niille tulevaisuudessa tehdään.

Joskus meidän täytyy päättää.
Se tieto itsessään tuntuu musertavalta.

Pelkkä ajatus keskusteluista, joita joudumme käymään, saa minut voimaan pahoin.

Tiedän Miehen mielipiteen.
Hän ei halua toista lasta. Eihän hän alun perin halunnut tätä ensimmäistäkään.

Hän on nähnyt, miten pahaa vauvavuosi meille teki, erityisesti minulle.
Hän ei ikimaailmassa haluaisi kokea sitä uudelleen.

Ei ottaa sitä riskiä, että tällä kertaa kaikki menisi vielä huonommin.
Mitä ikinä se tarkoittaisikaan, siitä hän ei haluaisi ottaa selvää.

Luulin, etten lapsen saatuani kykenisi kokemaan toisten raskausuutisista aitoa surua.
Sellaista surua, joka tuntuu kaiken alleen peittävältä, kuristavalta, hukuttavalta.

Kyllä pystyn, selvästikin.

Tahattoman lapsettomuuden aikana tuntui siltä, kuin joku olisi ampunut minuun ison reiän.
Kliseisesti sanottuna sisälläni oli valtavan iso aukko, joka humisi tyhjyyttään, ja jota särki jatkuvasti.

Se kasvoi umpeen, kun sain lapsen.

Mitä en tiennyt, oli se, että minuun oli vuosien varrella ilmestynyt myös pienempiä aukkoja.
Joka puolelle hajautuneena, laajalle levittäytyneenä, massiivista tuhoa tehneenä.

Minut oli ammuttu haulikolla täyteen surua.

Ne reiät eivät mene umpeen.
Ne tulevat esiin mitä omituisemmissa hetkissä ja tilanteissa.

Vaikka silloin, kun joku kertoo ajatelleensa, että NO NYT.

Ne kulkevat mukanani aina.