Vuosi

Vuosi sitten juuri näihin aikoihin saavutin jonkinlaisen aallonpohjan elämässäni.
Voin niin huonosti, etten enää tiennyt, miten päin pitäisi olla, että saisi henkeä, että pysyisi edes jotenkuten kasassa.

Olin purkanut tunteitani kirjoittamalla pöytälaatikkoon, mikä on aina ollut minulle luonteva tapa käsitellä ja jäsentää ajatuksiani. Olin jo kuukausia pyöritellyt mielessäni, voisinko joskus julkaista tekstejäni. 

Olin aina päätynyt siihen, etten voi, en osaa, en jaksa, en pysty.
En uskalla.

Sitten paras ystäväni sai tietää olevansa raskaana.
Yhtäkkiä tiesin, että en pelkästään voinut julkaista tekstejäni, vaan minun oli pakko tehdä niin.
Oli tehtävä jotain, etten tule hulluksi.

Se on osoittautunut yhdeksi parhaista päätöksistä, jonka olen tehnyt.

Vuodessa on tapahtunut niin paljon, ja matka jatkuu edelleen.
On mahdotonta sanoin kuvata sitä, miten paljon lohtua tämä blogi ja saamani kommentit ovat antaneet. Sen voisi tiivistää toteamukseen, että tämä blogi on kannatellut minua.

Saattaa kuulostaa säälittävältä, mutta vaikeimpina aikoina olen käynyt useamman kerran päivässä seuraamassa blogin katsojalukuja. Niiden kasvamisen näkeminen päivän mittaan, tunti tunnilta on ollut niitä harvoja asioita, joista olen saanut voimaa.

Ajatus siitä, että joku käy täällä, on kantanut eteenpäin.
Joku seuraa tätä, seuraa minua, jollekulle tällä on jotain väliä.
Joku lukee, mitä kirjoitan, saa ehkä siitä itselleen jotakin, oli se mitä vain.
En ole yksin, koska joku jossain haluaa tietää.

Jos minulla on paha olla eikä sille voi mitään, jos en osaa tulla raskaaksi enkä voi vaikuttaa siihen paljoakaan, on silti olemassa jotain, mitä osaan ja voin tehdä. Kirjoittaa.

Tiesin, että haluan tuoda blogin avulla lohtua muille, oli oma tilanne samanlainen tai erilainen.
Jo saadessani ensimmäisiä kommentteja tunsin, että se tehtävä on täytetty, että tämä oli sen arvoista.

Tätä blogia on luettu ja kommentoitu niin paljon enemmän, kuin koskaan saatoin kuvitella.

Koko tänä aikana olen saanut hyvin vähän ikäviä tai kyseenalaistavia kommentteja.
Olin varautunut paljon enempään. Jatkuviin kehotuksiin jättää Mies, lakata valittamasta tai ryhdistäytyä, korkeintaan hävetä. Mutta niitä ei vain ole tullut. Päinvastoin, olen saanut ihania yhteydenottoja sekä blogin puolella että sähköpostitse.

Kiitän jokaista tänne koskaan eksynyttä.

Yksittäistä vierailijaa, hetkittäistä ohikulkijaa.
Vakkarilukijoita, vanhoja ja uudempia, jotka palaavat kerta toisensa jälkeen.
Teitä kaikkia, jotka kommentoitte ja jaatte omia ajatuksia ja hyvin kipeitäkin kokemuksia.

Ensimmäisessä postauksessani kysyin, missä kaikki ovat.
Nyt tiedän. Siellä te todella olette.