Ananassukat

Illalla mietin ääneen, mihin jättäisin auton huomenna aamulla.
Inhoan ajamista parkkihalleissa ja muissa ruuhkaisissa paikoissa.

"Jaa, mihin oot menossa?" Mies kysyy.

Kerron hänelle, mihin olen menossa.

Olen odottanut kuumeisesti kunnallista ultraääniaikaa siitä lähtien, kun se annettin minulle lähes viisi viikkoa sitten, tehtyäni positiivisen raskaustestin. Silloin kerroin tulevan päivämäärän myös Miehelle.

Ei ole jäänyt mieleen.

"Onkohan siellä lähistöllä paikkoja, jotka toimis parkkisovelluksella?" pohtii Mies, jolla on fiksaatio parkkisovelluksiin, joita itse en käytä. "Voin laittaa täältä mun sovelluksesta ajan kulumaan, jos soitat mulle sitten kun oot löytänyt paikan."
"Niin, tai sitten voit tulla mukaan", sanon.
Hiljaisuus.
"Niin", Mies sanoo lopulta, ei muuta.

Menemme nukkumaan.

En tivaa, onko hän tulossa.
Se ehtii selvitä aamullakin.

Yö on musta hirviö, joka kiipeää tuttavallisesti ylleni, asettelee raskaan painonsa rintakehän päälle, kiinteän uhmakas katse silmiini lukittuna.

Painaa pahanhajuisen suunsa liki kasvojani.
Sen henki haisee kuolemalta.

Siirryn sohvalle nukkumaan.

Sille samalle, jolla olen istunut lukemattomia kertoja tyhjänä ja turtana, piikittänyt itseeni viimeisen Fyremadelin, rakastellut, vuodattanut äänettömiksi nieltyjä pettymyksen kyyneliä, yrittänyt sisäistää ensimmäisen ultran tapahtumia kesäillan valossa.

En halua ajatella, että kaikki on hyvin, koska se on pahaenteistä.
En halua ajatella, että kaikki on huonosti, koska se on kamalaa.

En haluaisi ajatella mitään, mutta ajattelen silti kokoajan.

Mitä jos se on kuollut?
Mitä sitten teen, jos kaikki pyyhkäistään pois, tuosta noin vain?

Ylihuomenna olisi neuvola, sinne pitää ainakin ilmoittaa.
On tämä päivä ja huominen aikaa kerätä itsensä ja soittaa sinne.

Onneksi en tarkoituksella ole järjestänyt lähipäiville ohjelmaa.
Kaiken varalta.

Niin, ja viikonlopun sukujuhliin osallistuminen pitää perua.
Siellä on pieniä lapsia. Tuskin pystyisin menemään sinne.

Kun havahdun hereille jonkinlaisesta unenkaltaisesta horteesta, kello on 5.24.

Siihen, kun pitäisi nousta ylös ja alkaa toimia, on aikaa puolitoista tuntia.
Yritän nukahtaa uudelleen, vaikka on päivänselvää, että se on toivotonta.

On hullua, miten kauan olen odottanut ja samalla kammonnut tätä päivää.

Olen juuri sellainen kuin kenenkään ei missään nimessä pitäisi olla. 

Nimittäin elän lomia varten. 

On ollut ristiriitaista huomata ensimmäistä kertaa elämässään toivovansa kesäloman menevän eteenpäin ja ajan kuluvan nopeammin, jotta myös ultra-aika tulisi nopeammin. 

Pelko kaikuu pulssina korvissani, en saa sitä hiljenemään.

Tiedän olevan olemassa sellaisia ihmisiä, jotka toivovat lasta, mutta ajattelevat silti, että vaikka lasta ei tulisikaan, elämä olisi silti ihan täyttä, kokonaista ja hyvää ilmankin.

Minä en ole sellainen ihminen.

Elämäni ei olisi silloin täyttä.
Se olisi hajanaista, epämuodostunutta, väärää.

Muistelen ystävää, kahden lapsen äitiä, joka kertoi ensimmäisestä raskaudestaan, ettei hänelle tullut mieleenkään, että jokin voisi mennä pieleen. Että jotain pahaa voisi tapahtua.

Hän oli vain lukenut päiväkohtaisesti, minkä kokoinen vauva on, ja mitä sille kehittyy milloinkin.
Siinä kaikki.

Yritän lukea kirjaa, mutta se on yhtä taistelua.
Kirja on mielenkiintoinen, mutta keskittyminen on vaikeaa, lähes mahdotonta.

Mitä ikinä tapahtuukaan, en voi itse vaikuttaa siihen mitenkään, hoen itselleni.
Se ei auta yhtään, ei ole koskaan auttanut.

Entä jos tänään selviää jotain sellaista, minkä takia nämä tuskaisen hitaat hetket jäävät viimeisiksi hyviksi hetkeksi, ennen kuin huonommat peittävät ne alleen?

Hetkeksi, kun ei vielä tiennyt, mitä tuleman pitää?
Entä jos haluankin jäädä tähän, olemaan mahdollisesti vielä raskaana?

Vilkaisen mikron kelloa.
Se on 6.07.

Uppoudun hetkeksi kirjaan.

Tunnilta kuluneen ajan jälkeen katson kelloa uudelleen.
6.14.

Varttia vaille seitsemän luovutan, ja alan harjata hiuksia.
Selvittiinpä siitäkin, niistäkin minuuteista.

Kello on 7.05, kun Miehen puhelimen herätyskello soi. Se tarkoittaa, että hän on lähdössä mukaan.
Ei ole muuta syytä, miksi se soisi tähän aikaan, näin aikaisin.

Säädän vaatteiden kanssa. Olemme kuhnailleet molemmat sen verran ja käyneet niin monta kertaa vessassa, että alkaa olla jo kiire.

Tempaisen sukkalaatikosta ensimmäiset käteen osuvat nilkkasukat.
Ananassukat.

Voinko laittaa näitä, onko se huono enne?
Ananashan on tahattoman lapsettomuuden symboli.

Vannon, etten aiemmin ollut näin taikauskoinen.
Sukat saavat jäädä jalkaan.

Muistan laittaa korviin lahjaksi saadut linnut, joita pari kuukautta sitten pidin karmivina.
Jotenkin olen alkanut ajatella, että ne tuovat hyvää onnea.

Autossa on hiljaista, emme juuri puhu mitään.
Tai puhumme, Mies pyytää purkkaa hanskalokerosta.

"In the summertime, when the weather is hot. You can stretch right up and touch the sky", laulaa iloisen kuuloinen mies radiossa. Hänen äänensä kuulostaa juuri nyt tekopirteältä.

Taas kerran odotusaulassa en voi olla ihmettelemättä mielessäni, miten vaivattomasti sulaudumme muiden joukkoon. Tähän massaan, jossa naiset ovat vakavailmeisiä ja miehet istuvat heidän vieressään hiukan rennommin ja kömpelömmin, kuin eivät ihan kuuluisi niille penkeille eivätkä tietäisi, miten niissä istutaan luontevasti.

Näytämme ihan samalta, kuin kuka tahansa muu lasta toivova (ja ehkä myös odottava) pariskunta, niin kuin julkisen lapsettomuuspolin ensikäynnilläkin.

Vaikka emmehän ole kuin kaikki muut.

Emme edelleenkään.

Yhtäkkiä säpsähdän, kun huomaan tulleeni ympäröidyksi äitiydellä.

Näen pelkästään kylttejä, joissa lukee LAPSETTOMUUS-sanan sijaan ÄITIYS.
Äitiysultra. Äitiyspoliklinikka.

On myös synnyttäneiden osasto, ja vastasyntyneiden seurantapoliklinikka.
Ei sperma-laboratoriota, ei lisääntymistieteiden yksikköä.

Minuutilleen oikeaan aikaan meidät kutsutaan sisään huoneeseen, jossa meidät vastaanottaa suomea murtaen puhuva lääkäri, jolla on kiltit silmät.

Käydään sama keskustelu, jonka olen käynyt viikkoja aiemmin yksityisessä ultrassa, ja lukemattomia kertoja ystävien kanssa.

Olen voinut edelleen omituisen hyvin.
Ei pahoinvointia, ei vuotoja, ei kipuja.

Mitäpä siihen lisäämään.

Taas on aika ottaa housut pois, sehän minulta käy.
Mies ohjataan tutkimuspöydän taakse, josta en näe häntä.

Lääkäri on ensimmäinen, jonka näen laittavan liukastusgeeliä sauvan päälle sekä ennen kondomin laittoa, että sen jälkeen. Havaintojeni mukaan yleensä sitä laitetaan vain suoraan kondomin päälle.

Siihen hän pursottaakin oikein ekstraison määrän geeliä.
Niin ison, että sitä tipahtaa lattialle, pläts.

Lääkäri ottaa paperin, asettaa sen jalkansa alle ja pyyhkii geelin pois.
Sen jälkeen hän pahoittelee kovasti, miten kylmältä geeli voi tuntua.

Voi kuule, on tässä kestetty vähän pahempaakin.

Ruudulle ilmestyy rakeinen avaruuden musta aukko.
Paitsi ettei se ole tyhjä, siellä liikutaan. Liikkujan sydän lyö.

Se näyttää ihan erilaiselta, kuin kolme viikkoa sitten.
Silloin se näytti viivalta. Nyt se näyttää joltakin muulta.

Joltain, mikä muuttuu, kasvaa päivittäin.

Jos sisälläni on tuollainen, minunhan täytyy olla..
Raskaana oikeasti, ei leikisti?

"Siellä hän on, onnea! Ja katsotaanpa, mittaan vielä.. Koko on 24 millimetriä, vastaa juuri viikkoja 9+0."

24 millimetriä. Viimeksi oli neljä.

"Ja sydän lyö jo kovasti, 176 kertaa minuutissa", lääkäri sanoo ja klikkaa muutaman kerran hiirtä.

Tum tum tum tum, kuuluu oikean korvani vierestä.

Sykekäyrä piirtyy kuvaruudulle. Olen nähnyt niitä vain elokuvissa.
Se on säännöllinen, nousuja ja laskuja samaan tahtiin.

"Se on elossa", toistelen kuin kävisin vähän vajaalla. Niin kuin käynkin.

"Se on elossa", hymyilee lääkäri.

En näe Miehen ilmeitä.
En tiedä, katsooko hän ruutua vai jonnekin muuanne.

Saan nousta. Saamme iloiset onnittelut, toistamiseen.
Mies hymyilee kohteliaasti. Mitähän hänen ajatuksissaan liikkuu?

Lääkäri suosittelee nauttimaan hyvästä olosta, koska monilla muilla tämä aika on tuskaisempaa.
Lupaan yrittää.

Hän tulostaa neljä kuvaa. Kiirehdin ottamaan ne häneltä, ettei niitä tarjota Miehelle ensin.
Ne ovat isomman kokoisia, kuin olin kuvitellut.

Katson niitä samalla, kun uutta ultra-aikaa varataan.
Musta tyhjyys, ja sen keskellä jokin pieni, mutta ilmiselvä.

Minulla on ananassukat, mutta siinä hän on.