Ei sielläkään

Luen Heli Pruukin, Raili Tiihosen ja Minna Tuomisen kirjoittamaa lapsettomuutta käsittelevää kirjaa Toisenlainen tie – tahaton lapsettomuus, kriisi ja selviytyminen.

Kirjassa on paljon hyvää perustietoa lapsettomuudesta ja erilaisia kokemuksia siitä, miltä tuntuu kaivata lasta. Mutta tällaista tilannetta ei ole siellä. Sielläkään.

Kirjassa kerrotaan, että tahattoman lapsettomuuden taustalla voi olla biologisten syiden lisäksi myös sosiaalisia syitä: "Yksilö määritellään sosiaalisista syistä lapsettomaksi silloin, kun mies tai nainen ei toiveistaan huolimatta löydä kumppania, jonka kanssa perustaa perhe."

Yhdessä sivulauseessa mainitaan, että nykyään lapsia toivotaan usein noin kolmekymppisinä, mutta jos niihin aikoihin erotaan ja uutta kumppania ei löydy tai kumppani ei halua lapsia, ei lapsia saada ehkä lainkaan.

En väitä, että tahatonta lapsettomuutta käsittelevään kirjallisuuteen tulisi automaattisesti sisällyttää yksityiskohtainen kuvaus näin harvinaisesta (?) tilanteesta, kuin itselläni. Mutta yleisesti ottaen voisi mainita, että on myös mahdollista, että parisuhteen osapuolilla lapsitoiveet eriävät, mikä voi aiheuttaa hankalan ja ristiriitaisen tilanteen, jossa joutuu väkisin punnitsemaan eroa yhtenä vaihtoehtona.

Eikö minun tilanteeni ole sosiaalinen syy tahattomaan lapsettomuuteen?
Jos ei, millainen syy minulla on, filosofinen?
Vai katsotaanko tämä omaksi valinnaksi – itseaiheutetuksi, kuten sinkkuuskin toisinaan katsotaan?

Olenko tilanteeni takia jotenkin vähemmän kipeästi lasta toivova ihminen, kuin joku muu?
Onko sinkkukin sellainen?

Maailmassa vaikuttaa olevan kaksi yleisesti tunnustettua vaihtoehtoa tahattomalle lapsettomuudelle:
a) ollaan parisuhteessa ja toivotaan yhdessä lasta, jota on biologisista syistä vaikea saada
b) ei olla parisuhteessa, mutta toivotaan kumppania ja/tai lasta.

Ajatellaanko yhteiskunnassamme automaattisesti, että mikäli pariskunnalla on eriäviä mielipiteitä lapsitoiveesta, se on ero ja sillä selvä? Onko se, että kukaan eläisi tällaisessa asetelmassa sekuntia kauempaa, ajatuksena niin absurdi, ettei sellainen tule mieleenkään edes aiheesta kirjaa kirjoittaessa?

Mutta onhan tämä aika selvä juttu.

Suurelle osalle ihmisistä tällaista lapsettomuutta ei ole edes olemassa.

Helpompaa rakkautta

Yhteiset päiväunet ennen kuin molemmat lähtevät illaksi omiin menoihinsa.
Mies vetää minut tiukemmin syliinsä. Kosketus on hänen maadoittajansa.

Olen miettinyt viime aikoina sitä, mitä tämä kaikki tulee tarkoittamaan pitemmällä tähtäimellä.
Mitä tämä kaikki tulee tekemään meille, Miehelle, minulle?

Tulen lähiaikoina pyytämään uudelleen Mieheltä jotain sellaista, mitä en haluaisi häneltä pyytää.
Hän tulee vastaamaan pyyntööni tavalla, jolla ei haluaisi siihen vastata.

Selviämmekö me todella tästä yhdessä, vähin vaurioin?
Vaikuttaako tämä meihin tavoilla, joita emme vielä tiedosta?

Tuleeko tämä olemaan asia, joka ajan saatossa muuttuu mustemmaksi, synkemmäksi?
Vai tuleeko tästä asia, jota ei aikanaan enää edes muisteta?
Ei palata siihen, miten tämä kaikki aikanaan meni. 

Tuleeko tästä asia, joka aikojen saatossa ajaa meitä erilleen?
Jotain, joka otetaan vielä kymmenen vuoden päästä esiin.

Huomaammeko ennen pitkää olevamme molemmat katkeria toisillemme?
Mies minulle siitä, että hän yritti lasta kanssani olematta aidosti valmis siihen.
Minä hänelle siitä, etten saanut hänestä ihmistä jakamaan unelmaani.

Silitän hänen niskaansa, hengitän tuttua tuoksua.
Tunnustelen hänen hiustensa lomassa tulevaa, monine mahdollisuuksineen ja uhkineen.

Tiedän, että tulen aina rakastamaan häntä. Niin yksinkertaista se on.
Kuten englanniksi on helpompi ilmaista, I cannot not-love him.

Jos jostain syystä joutuisimme eri teille, en usko että pystyisin olemaan rakastamatta häntä.
Ajan myötä se olisi varmasti erilaista, kuin nyt. Mutta rakkautta yhtä kaikki.
Rakastaminen on vain huomattavasti helpompaa, jos elämme yhdessä.

Ajattelen, että on oikeastaan todella arvokasta, että tunnen näin.
On hienoa tuntea näin voimakkaasti, peruuttamattomasti, olla näin varma jostakusta toisesta.
Eivät kaikki tunne, sen tiedän.

Jotkut kulkevat suhteesta toiseen, vuodesta toiseen, tuntematta yhtä syvältä, löytämättä koskaan samanlaista varmuutta. Kaivaten sitä tunnetta mikä minulla nyt on. Se on jo itsessään niin paljon, vaikka se meinaa välillä unohtua. Se, että on todella löytänyt sen kaiken toisesta, myös itsestään.

Sitä ei voi kukaan viedä pois minulta, meiltä.

Lohduttaisiko se tuntiessani uuden elämän kasvavan sisälläni, tietäen olevani ainut, joka sitä innoissaan seuraa. Tai istuessani yksin uudessa asunnossani joulupäivänä näkemättä ympärilläni muuta kuin kaikkea, mikä oli aiemmin meidän, me, meillä, meistä, meille.

En tiedä, kuuluisiko sen edes lohduttaa minua jollain tavalla.

Mutta juuri nyt, juuri tänään, se lohduttaa.

Myrkyllistä

Tuoreessa Tästä on vaikea puhua -kirjassaan Emilie Pine kertoo oman tarinansa lapsettomuudesta.
Mahtavaa, sillä etsin muiden kokemuksia edelleen haukan lailla kaikkialta, mistä vain kiinni saan. Syvennyn kirjaan iltalukemisena.

Pariskunnan matka lapsen yrittämiseen kulkee tiivistetysti näin:

Nainen ja mies ovat jo useiden vuosien ajan miettineet yhdessä lapsen haluamisen mahdollisuutta, pystymättä tekemään päätöstä suuntaan tai toiseen. Kunnes yllättäen nainen löytää varmuuden siitä, että haluaa yrittää lasta, nyt. Muutaman kuukauden ajan molemmat kipuilevat asiaa, koska mies ei koe olevansa yhtä varma eikä valmis. Lopulta eräänä iltana nainen tulee lohduttomasti itkien kotiin ja kertoo miehelle itkevänsä siksi, että haluaa niin kovasti lapsen. Mies sanoo tekevänsä mitä tahansa, ettei nainen olisi noin surullinen. Vaikka mies itse on epävarma, hän myöntyy yrittämään lasta.

Tuijotan hetken aikaa kirjan sivuja, joita on käytetty tämän ajanjakson kuvaamiseen noin puolitoista.
En voi välttyä happamalta ajatukselta, että no olipas se helppoa.

Seuraava ajatus on yhtä ikävä: Niin, kaikilla normaaleilla ihmisillä se menee noin.
Noin se kaikilla muilla etenee. En onnekseni huomaa olevani katkera niinkään Miehelle, vaan ylipäänsä tasapuolisesti kaikelle, kaikille.

Tällä kertaa viaton, minulle täysin tuntematon Emilie saa osansa kitkerästä kateudesta, joka purskahtaa sisältäni. Enhän voi oikeasti tietää, miten pahalta kyseinen epävarma ajanjakso hänestä on tuntunut. Eikä sillä ole lopulta edes väliä, kokemukset eivät ole vertailtavissa.

Mutta vaikka tiedän kaiken tämän, minua raivostuttaa jo pelkästään ajatus siitä, että jonkun kohdalla tämä asia on mennyt niin. Nainen haluaa, mies ei. Nainen tulee surulliseksi, joten mies suostuu.
Se siitä, eikun lasta yrittämään.

Ihmiset, joille nämä ovat helppoja ja yksinkertaisia asioita, ovat täysin toisesta maailmasta, liian kaukana minusta. Emilien kaltaiset tarinat alleviivaavat selkeämmin sitä, mitä minulla melkein voisi olla, mutta ei ole. Ne tekevät enemmän kipeää, koska ne alkavat samoin kuin meidän tarinamme, mutta siirtyvät eteenpäin ja jatkuvat helpommin, selkeämmin, nopeammin, kivuttomammin.

Olen kirjoittanut blogia nyt sadan postauksen verran. Näissä teksteissä on vain pintaraapaisu siitä, mitä oma matkani sisältää. Alun perinkin halusin luoda kuvauksen siitä, miltä tällainen tilanne tuntuu.

Se tuntuu siltä, kuin kävelisit yksin pitkin pimeitä katuja ja katselisit sisään lämpimien kotien valoa hohtavista ikkunoista, nähden elämän hehkuvan. Onnea, iloa. Etkä vain tiedä, miten pääset sisään mihinkään taloon, pois katujen hämäryydestä. Missään ei ole paikkaa sinulle.

Kuin huomaisit yhtäkkiä olevasi junalaiturilla, jossa ei ole ketään muita. Olet tullut oikeaan aikaan, oikeaan paikkaan, näyttötaulukin kertoo sen. Odotat ja odotat, kunnes ymmärrät, että juna lähti jo aikoja sitten. Ilman sinua, kaikki muut kyydissään. Niin siinä vain kävi.

Uskon itkeneeni viimeisten lähes kolmen vuoden aikana enemmän, kuin koko elämäni aikana yhteensä. Vuodattamistani kyyneleistä saisi varmasti useita tekolampia tai trooppisia sademyrskyjä.

Ja vielä yksi myrkyllinen ajatus.

Enkö vain ole vielä itkenyt tarpeeksi?

Keskeytetyt ajatukset

Ajatukset lapsesta työntyvät mieleeni tämän tästä, väkisin. Positiivisesta raskaustestistä, raskaudesta, odotuksesta, synnytyksestä ja senjälkeisestä ajasta. Hätistän niitä pois kuin verenhimoisia, ärsyttäviä hyttysiä tyynenä kesäiltana, mutta ne eivät luovuta.

Kuinka kertoa vanhemmille, ensimmäinen puhelu ystävälle, olisinko yhtä pahoinvoiva kuin äitini oli, joulun aika salaisuus sisälläni, ensi vuoden kesä tukevasti raskaana.
Millaista se olisi, miltä tuntuisi, miten kaikki sujuisi. Niin paljon uutta.

Töissä sopiessani ensi vuoden syksylle asioita, mietin olenko itse niitä toteuttamassa vai joku muu. Millainen olisi ensimmäinen ultraääni, ensimmäinen hankinta, ensimmäinen potku, hikka, kosketus.
Miehen katse minua kohtaan, kun hän jo tietää. Niin, millainen se olisi.
Millä tavalla hän minua silloin katsoisi?

Kun saan itseni kiinni ajattelemasta tälllaista, keskeytän ajatuksen välittömästi. Sätin itseäni, että taas teen näin, vaikken saisi. Uskon tuovan huonoa onnea, että käyn näitä asioita läpi mielessäni etukäteen. Pettymys on entistä pahempi, mitä enemmän ajatuksia ja aikaisia haaveita veren mukana tulee valumaan sisältäni ulos.

Toivoisin, että minulla olisi tuhansittain banaanilaatikoita, jonne nämä kaikki ajatukset laittaisin.
Ne tursuavat yli äyräiden. Lisäksi tarvitsisin häkkivaraston, jonka uumeniin tunkea kaikki laatikot. Haluaisin lukita oven ja avata sen seuraavan kerran vasta, jos se kaikki on joskus ajankohtaisempaa.

Päätän keskittyä hetkeen. Teen saman päätöksen useita kertoja tunnissa, kunnes luovutan jälleen.

Odotan sekavissa tunnelmissa tulevia viikkoja, kun minun pitäisi yrittää kartoittaa kehoni toimintaa ja aikataulua sekä tietysti myös sitä, onko kumpaakaan näistä ylipäänsä toivottavissa määrin.
Tiedän, ettei ole mitään järkeä stressata kaiken muun lisäksi vielä sitä, että on stressaantunut. 

Minun on oltava itselleni armollinen.
Tämän rentoutuneempaa minusta ei nyt valitettavasti saa.

Hoidoissa ilman hoitoja

Alkaa olla tässä vaiheessa selvää, ettei lapsen yrittäminen tule Miehen osalta helpottumaan lähitulevaisuudessa. Se ei edelleenkään tunnu hyvältä, sille hän ei mahda mitään. 

Hän pystyy siihen tarvittaessa, mutta siinä kaikki. Ymmärrän, että on vaikea oma-aloitteisesti ja spontaanisti haluta jotain, mikä ei vain tunnu hyvältä. On vaikea haluta sellaista ylipäänsä.

Nyt en voi ajatella sitä, että olin kuvitellut lapsen yrittämisen ajanjakson hyvin erilaisena.
Ajan sen jälkeen, kun lapselle on annettu lupa tulla.

En voi pysähtyä miettimään, miltä tämä kaikki minusta tuntuu. Sen aika ei ole nyt.
Jos ajattelen sitä liikaa, en ehkä pysty tähän itsekään. Sehän tästä nyt vielä puuttuisi.
Nyt ei voi pysähtyä, on mentävä eteenpäin.

Teen päätöksen, että seuraavaa yritystä varten ostan ovulaatiotestejä.
Haluan tehdä kaikkeni, ettei tämä vaihe kestäisi kauaa. En voi vain toivoa parasta tekemättä mitään.
Minun täytyy yrittää ymmärtää, miten kehoni toimii. En halua tuntea, etten ole itse yrittänyt tarpeeksi.

Mikäli näistä lähtökohdista koskaan lapsi maailmaan saapuu ja vieläpä elävänä, tiedän jo nyt yhden adjektiivin, millainen hän on. Stressinkestävä. Kuten opetusministerimme on tulevaa lastaan kuvaillut. 

Ihmettelen, miksi tämä tilanne kaikessa outoudessaan tuntuu jotenkin etäisesti tutulta.
Vaikken ole koskaan ennen kokenut tällaista. Enhän edes tiedä kenenkään muun kokeneen.

Muutaman päivän tunnetta tarkasteltuani ja sen ympärillä kierreltyäni ymmärrän.
Minähän olen kuin hedelmöityshoidoissa, mutta ilman varsinaisia hoitoja.

Kaikki tähtää yhteen yrittämisen hetkeen, joka on ennalta laskettu ja määritelty, valmisteltu.
Valtava määrä toivoa ladataan siihen, koska muutakaan ei ole.
Sitten alkaa tuskallisen pitkä odotusaika, olen kuullut puhuttavan "piinaviikoista".

Tämän jälkeen tulee tuomio, jossa yksi vaihtoehto on, että haavemaailma, jossa on jo kaksi viikkoa eletty (tai yritetty kovasti olla elämättä), tulee todelliseksi.

Toinen vaihtoehto on pettymys ja lähtöruutuun palaaminen, jolloin kaikki alkaa uudelleen alusta.
En ole kokenut hedelmöityshoitoja, mutta jostain syystä olen lukenut niistä paljon. 

Olen hypännyt suoraan tähän asetelmaan lähtötilanteesta, jossa lasta on yritetty yhden kerran.
Vaikka luulin kuvitelleeni jo kaikki mahdolliset skenaariot, en koskaan kuvitellut tämän menevän näin. 

Olen onnellinen, etten kuukausia sitten tiennyt, millaista tämä tulisi olemaan.
Jos olisin tiennyt, olisin pelännyt, huolehtinut ja ennen kaikkea surrut kaiken aikaa.
Enkä vähiten sitä, miten tällainen vaikuttaa parisuhteeseen, ilmiselvien asioiden lisäksi kaikkeen muuhun mahdolliseen siinä.

Onneksi nautin kesällä elämästä. Olin onnellisen tietämätön siitä, mitä kaikkea tuleman pitää.
Hengitin, hymyilin, elin, kosketin. 
Keräsin voimia. Niitä tulen toden totta tarvitsemaan.

Ystävät

Kun kerron eräälle ystävälleni aikovani ostaa ovulaatiotestejä, käymme lyhyen keskustelun:

"Haluatko sinä oikeasti tätä?"
"Haluan."
Hiljaisuus.
"Sitten sinä teet niin."

Parin päivän päästä saan viestin. Ystäväni on ostanut minulle hieronnan.
Hän kertoo haluavansa kummilapsensa maailmaan, ja tämä on hänen tapansa auttaa jollain tavalla.
Edes niin, että rentoutuisin vähän.

Iltapalaa tehdessä huomaan olevani sanattoman liikuttunut. Tämä merkitsee minulle paljon.
Lapsi on kumminsa mielessä, vaikkei häntä varsinaisesti ole vielä olemassakaan.

Läheisimmät ystäväni tietävät enemmän tilanteestamme. Heitä on vain muutama.
Olen heistä todella kiitollinen. En suoraan sanottuna tiedä, miten olisin selvinnyt tähän asti ilman heitä.
Heille olen saanut purkaa sellaisiakin tunteita ja ajatuksia, joita en Miehelle ole pystynyt kertomaan.

He ovat saaneet kuulla tästä asiasta varmasti kyllästymiseen asti.
Mutta eivät he kyllästy, he kulkevat vierellä.
He kaikki ovat täysin eri elämäntilanteissa. Raskaana, perheellisiä, tuoreessa parisuhteessa.

He ovat eläneet mukana niin epätoivossa kuin ilossa, kertaakaan vähättelemättä ahdistusta tai hätää.
He ovat jääneet sanattomiksi monta kertaa. Heistä on varmasti tuntunut pahalta seurata sivusta tätä kamppailua. He ovat olleet huolissaan jaksamisestani, sanoneet sen ääneen monta kertaa.

He tietävät, että tärkeintä on vain pysähtyä ja kuunnella.
Antaa tunne, että minut nähdään ja kuullaan, tällaisena kuin olen.
Välillä he ovat kertoneet, etteivät vain löydä sanoja. Mutta ei se haittaa. Ei ole väärin tuntea avuttomuutta, neuvottomuutta.  Ei siinä ole mitään pahaa, että sanoo toiselle, että en tiedä mitä minun pitäisi sanoa.

Yksi ystäväni sanoi, ettei hänen mielestään kenenkään tulisi kokea tällaista.
Olen samaa mieltä.

Ystäväni eivät ole koskaan kyseenalaistaneet valintojani tällä matkalla.
Uskon heidän olevan tukenani, kävi mitä kävi.

Toisten kengät

Olen myöhässä harrastuksesta. Pukuhuoneessa ei ole muita, salista kuuluu jo ääniä.
Ripustan takin naulaan, kaivan vesipullon esiin.

Katseeni kiinnittyy muiden naisten kenkiin, joita lojuu lattialla sekalaisessa rivissä. 

Jokaisella on omanlaisensa. Lenkkareita, nilkkureita, saappaita.
Uusia, risaisia, kotoisia, kallista merkkiä, mutaisia, neonvärisiä.

Jotenkin ne kaikki näyttävät ihan erilaiselta, kuin minun kenkäni.
Minun kengistäni puuttuu jotain, mitä muiden kengistä huokuu.
En tiedä, mitä se on. Ehkä normaalin arki-illan rentoa huolettomuutta.

En ole enää heidän kaltaisensa. Olen taas jotain muuta.

Olen nainen, joka teki hetki sitten negatiivisen raskaustestin eikä tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu.
No, ei kun vaan heti perään uutta yritystä. Niinhän sitä voisi ajatella. 

Mutta se ei ole niin yksinkertaista, ei näissä kengissä.

 

On kuin paksua, mustaa, tervamaista mönjää kaadettaisiin päälleni, kunnes peityn siihen kokonaan.
Minun kuuluisi uida nyt eteenpäin, mutten tiedä miten. Yritän liikuttaa raajojani, mutta ne eivät liiku.

Ajatukseni eivät liiku, nekin jähmettyvät näkemään pelkkää mustaa ympärillään.

Takerruin raskauden mahdollisuuteen enemmän, kuin halusin myöntää itselleni.
Koska tuntui niin vapauttavalta, ettei enää tarvitsisi miettiä niitä asioita, joita olin miettinyt.
Ottaa huomioon niitä asioita, jotka olin joutunut ottamaan huomioon. 

Asioita, joista noiden muiden kenkien omistajat eivät tiedä mitään.
 

Se kirvelee eri tavalla, kun jo kerran annettu toivo otetaan pois.
Kun saa hetken ajan kokea, millaista kaikki voisi olla. 

 

Kun elää ihokontaktissa toivon kanssa.
Kun toivo ei ole mikään kaukainen taru, vaan jotain mikä tuntuu pelkästään uloshengittäessä. 

 

Tämä kipu tuntuu erilaiselta, kuin kipu, jota tuntui ilman toivoa.
En edelleenkään varsinaisesti tunne, että jompi kumpi kipu on helpompaa.
Se on vain erilaista. 

Seuraavana päivänä kuukautiset alkavat oikeasti.

Samalla mietin, että on niin paradoksaalista, miten kovasti ihminen voi haluta voida pahoin.

Olisin halunnut voida pahoin. 

 

Nyt voin pahoin, mutten sillä tavalla kuin olisin toivonut.

Verta

Yöllä herään alavatsakipuihin, jotka pakottavat minut vessaan.
Verta. Erittäin vähän, mutta verta yhtä kaikki.

Kyyneleet polttavat silmissäni loppuyön.
En haluaisi olla näin pettynyt. Tämä on naurettavaa, säälittävää.
Tietenkään en ole raskaana. Olisi suuresti todennäköisyyksiä vastaan, jos olisin.
Monet yrittävät raskautta tunnollisesti, säännöllisesti, ja silti heillä kestää kuukausia, vuosia.

Olen omasta mielestäni oikeasti aika kärsivällinen ihminen.
Silti huomaan, tätä asiaa kohtaan olen tuskaisen kärsimätön.
Enkö ole odottanut jo tarpeeksi kauan?

Seuraavina päivinä hämmennyn kehoni toiminnasta. Verta tulee hädin tuskin ollenkaan.
Tutut kuukautiskivut loistavat poissaolollaan, mutta vatsaani turvottaa erikoisella, epämiellyttävällä tavalla, jota en ole ennen kokenut. En ole varma, ovatko nämä kuukautiseni vai mitä on tekeillä.

Lopulta en kestä enää, vaan menen lähikauppaan ostamaan raskaustestiä.
En löydä testejä mistään. Kierrän epäuskoisena hyllyjä läpi, vauvantarvikehyllystä lähtien. Ajatus toiseen kauppaan menemisestä tuntuu ylivoimaiselta, kuten myös tuleva yö tietämättä testitulosta.

Minä ostamassa raskaustestiä. Ajatukset jäävät jumiin siihen, miten absurdia se on.
Lopulta löydän yhden testin kassahihnan vierestä. "Testaa varhain", siinä lukee.
En tiedä, onko nyt varhaista vai myöhäistä. Ripeästi kotiin, minun pitäisi olla jo muualla.

Negatiivinen. Tämän yksinäisempää punaista viivaa ei voi olla.
Siinä ei ole mitään epäselvää.
Heitän testin roskiin ja astun ovesta ulos.

Illalla suihkussa tunteet saavuttavat minut, todellisuus tarraa ranteesta kiinni. Nieleskelen kyyneleitä.
Miksi luulin sekuntiakaan, että jotain niin hyvää voisi tapahtua, minulle, tässä, tällä tavalla?

En pysty ajattelemaan. En edes halua ajatella.
En halua, että asioista tulee taas vaikeita. Oli ihanaa, kun ne olivat hetken ajan helppoja.

Sietokykyni juuri tämän asian haasteita kohtaan on alentunut huolestuttavan pieneksi.
Sitä on vuosien aikana koeteltu niin monin eri tavoin, että matka tuskastumiseen on äärettömän lyhyt. 

En silti voi olla ajattelematta heitä, jotka joutuvat tekemään tätä puoli vuotta.
Kaksi vuotta, viisi vuotta, enemmänkin. Kokoajan niin kovasti toivoen, samalla peläten.

En osaa kuvitella, millaista se on. Tiedän sen olevan jotain sellaista, mitä en toivoisi kenellekään.
Toivon, ettei yksinäisestä viivasta tule painajaista, joka alkaa kaiken tämän jälkeen vainota myös minua.

Nyt tiedän

Vuosia sitten olimme Miehen kanssa kahden kaukaisessa maassa. 

Olimme onnellisia ja ihmeissämme kaikesta uudesta ympärillämme.
Nautimme huumaavasta vapaudesta ja siitä, että saimme puhua keskenämme suomea ilman että kukaan ymmärsi sanaakaan. Huolista ei ollut vielä tietoakaan. Tai oli, mutta ne olivat toisenlaisia.

Olimme käyneet hieronnassa ja tulimme juuri 1,5 tuntia rentouduttuamme takaisin span aulaan.
Maksettuamme olimme tekemässä lähtöä takaisin helteiseen ulkoilmaan, kun meitä palvellut nainen viittoili kohti palvelutiskin päällä olevaa lasipurkkia. Se oli täynnä pieniä ohuita paperisuikaleita.
Hän kehotti meitä ottamaan purkista mukaamme tärkeät lauseet.

Miehen lapussa kerrottiin, että miten hetkessä elämisen valinta täytyy tehdä jatkuvasti uudelleen. Melko tyypillistä, hän totesi ja kohautti olkapäitään.

Avasin oman, taitellun lappuni. Siinä oleva teksti oli lyhyempi.
En ymmärtänyt lainkaan, mitä sillä tarkoitettiin, mutta siinä oli mielestäni pahaenteinen kaiku.

Yhtenä yönä minulle tulee pakottava tarve etsiä tuo lappu uudelleen, vuosien jälkeen.
En muista enää tarkkaan, mitä siinä luki, mutta ymmärrän yhtäkkiä, että se oli ennustus tulevasta. Vaikken edes usko sellaisiin.

Aamulla kaivan esiin pienen pussukan, jossa säilytän vieraiden maiden rahoja.
Lappu löytyy sieltä, siististi talteen laitettuna.

Tänä päivänä taidan tietää, mitä lappu tarkoitti.

"Eyes with tears. Keep your vision clear."

Toivon toisella puolen

Jo muutamassa päivässä sen jälkeen, kun olen sitouttanut itseni olemaan toivomatta liikoja, löydän itseni uppoutuneena raskauteen liittyviin mietteisiin ja mitä jos-haaveiluun.

Raskauden mahdollisuus tiivistyy jostain syystä ajatuksissani syömiseen ja juomiseen.
Se vaikuttaa olevan itselleni riittävän konkreettista.

Ravinto suuntautuu hetkeen tässä ja nyt, tulevaisuutta en uskalla ajatella. Arvelen, että tiettyjen ruoka-aineiden välttäminen on paikallaan jo tässä vaiheessa, kun raskaus on vasta toiveiden asteella.

Päivällistä suunnitellessani käyn kolme kertaa jääkaapilla tarkistamassa, että ruokaan tuleva juusto on varmasti valmistettu pastöroidusta maidosta. Jostain mieleeni on iskostunut tieto, että pastöroimattomasta maidosta valmistettu juusto ei ole suositusten mukaista.

Vaikka kuinka yritän vakuutella itselleni, että raskaaksi tuleminen yhdestä kerrasta on erittäin epätodennäköistä, on vaikea olla ajattelematta asiaa. Ajattelen sitä kokoajan, halusin tai en.

En ole koskaan ollut näin toiveikas lapseen liittyen. Olen kliseisesti sanottuna toivon toisella puolen. Itselleni vieraammalla puolella. Sillä paremmalla, aurinkoisemmalla. Tätä lähempänä lasta en koskaan ennen ole ollut. Tasapainoilen hyvin kapealla laudalla, jossa innostus ja varovaisuus vuorottelevat.

Kävelyltä tullessani otan pienen hörpyn kokista. Hetkinen, entäs kofeiini?
Mitenkäs huomiseksi suunniteltu kantarellikastike, ovatko sienet sallittuja?

Selvitän suosituksia sitä mukaa, kun niitä tulee vastaan. Kun olen syömässä jotain, josta olen epävarma, tarkistan. Pitemmälle en uskalla mennä. En halua olla vielä varautunut kaikkeen, tietää jo valmiiksi liian paljon. Samalla yritän valmistaa itseäni näkemään muutaman päivän päästä verta.

Minulle tämä kaikki on jännittävää, kihelmöivää, uutta. Suorastaan hauskaa. Saan oikeasti vaikuttaa johonkin ja tehdä jotain! Tai tässä tapauksessa pikemminkin jättää tekemättä, mutta kuitenkin. 

Nämä ajatukset hivelevät toivoa, joka on yhtäkkiä edessäni konkreettisempana kuin koskaan.
Sallin tämän itselleni. Ja vaikken edes sallisi, en selvästikään mahda tälle mitään. 

Helppo sanoa

Kävin taannoin pysäyttävän keskustelun erään ystäväni kanssa. Hän kertoi tilanteestaan, jossa parisuhteeseen oli ilmaantunut lähivuosien aikana uudenlaisia ongelmia. Tönimistä, potkimista, väkivallalla ja erolla uhkailua. Ei päivittäin, ei kuukausittain, ei viimeiseen puoleen vuoteen.
Mutta kuitenkin.

Kerroin hänelle, että kuulemani huolestuttaa minua. Toin esiin, että mielestäni hänen pitäisi lähteä suhteesta, hän saattaa olla vaarassa. Jotain pahempaa voi tapahtua seuraavan kerran, vaikka kuinka on vannottu ettei mitään enää käy.

Katsoessani häntä ymmärsin, että kyllä hän sen kaiken tietää. Hän on miettinyt sen tuhanteen kertaan.
Hän kertoi, ettei vain ole vielä valmis siihen. Rakkautta on niin paljon jäljellä, toivosta puhumattakaan.

En tiedä väkivaltaisessa parisuhteessa elämisestä mitään omakohtaisesti.
Minun ja Miehen suhteessa ei ole koskaan ollut väkivaltaa, ei myöskään aiemmissa suhteissani. Havahduin siihen, että meillä on silti ystäväni kanssa jotain yhteistä.

Olemme molemmat tilanteessa, jossa emme koskaan kuvitelleet olevamme.
Olemme joutuneet luopumaan periaatteistamme, joita meillä joskus aiemmin oli.

Ystävälläni oli aikoinaan periaatteena, että yksi tönäisy riittää.
Silloin suhde päättyy heti eikä paluuta takaisin ole.

Minulla oli aikaisemmin periaatteena, että mikäli lasten harkitseminen tulisi suhteessa ajankohtaiseksi, molempien tulisi aidosti haluta sitä, mieluiten yhtä paljon.

Myöhemmin huomasin kertovani ystävälleni omasta kokemuksestani, vaikka olen erittäin valikoiva siitä, kenelle kerron. Usein valitsen olla kertomatta siksi, etten luota tarpeeksi siihen, ettei kyseinen henkilö kerro asiaa eteenpäin. Mutta myös siksi, koska pelkään, että minut tuomitaan ja lytätään.

Tällä kertaa tein poikkeuksen. Halusin sanoa hänelle, että ymmärrän, miltä tuntuu olla tilanteessa, johon kaikilla on tarjota yksinkertaisia, helppoja ratkaisuja. Neuvoja, joita vastaanottaja ei ole varmaan vain ymmärtänyt ajatella aiemmin, omaa yksinkertaisuuttaan tai vähäjärkisyyttään.

Miltä tuntuu olla tilanteessa, jossa ulkopuolisen silmiin ei ole järjenhiventäkään olla.

Mustavalkoisuus on alkanut hävitä ajattelustani parin viimeisen vuoden aikana.
Ulkopuolelta on niin helppoa tietää ratkaisuja ja jaella ohjeita siitä, miten missäkin elämänvaiheessa tulisi toimia. On myös helppoa ihmetellä, miksei joku silti toimi niin kuin neuvotaan. 

Typerimpiä ovat mielestäni julistukset, jotka alkavat sanoilla "Jos itse olisin tuossa tilanteessa, niin.."
Väitän, että on lopulta todella vaikeaa kuvitella ja yksinkertaisesti mahdotonta tietää etukäteen, miten toimisi jossain vaikeassa ja monimutkaisessa tilanteessa, kuitenkaan olematta kyseisessä tilanteessa itse. Mielikuvitus kun on lopulta rajallinen. Aitoja, todellisuutta vastaavia tunteita kaikkine monitahoisine syvyyksineen on mahdotonta luoda tyhjästä, vain keksimällä ja ennustamalla. 

Ihmistä voi ymmärtää tuomitsematta, kuunnella arvostelematta, kertoa oman mielipiteensä loukkaamatta, kunnioittavasti. Ilman, että toinen tuntee itsensä maailman yksinkertaisimmaksi olioksi.

Jos teini-ikäiselle minulle olisi kerrottu, minkälaisessa hetkessä tulen aikanaan lasta toivomaan ja yrittämään, mitä hän olisi ajatellut? Hän olisi todennäköisesti tuijottanut epäuskoisena eteensä tyhjin katsein, ymmärtämättä mitään kuulemastaan. Ihmetellyt aidosti, miten kukaan voi koskaan päätyä noin järjettömään ratkaisuun. 

Ei tämä ole ollut tietoinen tulevaisuudensuunnitelma.
Mutta niin on silti vain käynyt.
Kauan sitten asetettu raja on siirtynyt.

Alussa

Usean päivän ajan olen niin hämmentynyt, etten oikeastaan edes ajattele raskauden mahdollisuutta oikeana tai todellisena. Olen huumaantunut jo pelkästään siitä, että yritimme.

Vasta pikkuhiljaa seuraavien päivinä aikana herään siihen, että on aidosti mahdollista, että tulin raskaaksi. Olen kuitenkin hyvin varovainen ajatuksissani. Olen asennoitunut siihen, ettei tämä niin nopeasti käy. En halua rakentaa suuria odotuksia pilvilinnoineen ja kiirehtiä kohti loppusuoraa ikävän tietoisena siitä, että me olemme todennäköisesti vasta alussa.

Silti välillä kuulostelen oloani. Voisiko tämä olla lievää pahoinvointia?
Enteileekö tuo kivistys alkavia kuukautisia, vai voisiko se olla merkki jostain muusta?

Tuntuu käsittämättömältä ylipäänsä ajatuksen tasolla, että tietynlainen nipistys vatsassa ei tarkoittaisi kuukautiskipuja, mitä se on automaattisesti tarkoittanut yli 16 vuotta.

Miehelle tämä ei ole helppoa, ei yrittäminen eikä sen jälkeinen aika. En osaa kuvitella, mitä kaikkea hän käy mielessään läpi. Hän on siitä vähäpuheinen. Haluaisin osata auttaa ja tukea häntä paremmin, mutten tiedä, miten. En yksinkertaisesti tiedä, mikä voisi helpottaa hänen oloaan.

Hänkään ei tiedä. Hän tietää vain, ettei kerran yrittäminen poistanut tai edes vähentänyt ahdistusta,
ei tehnyt tilannetta yhtään helpommaksi. Se saa minut toivomaan raskautta yhä palavammin.
Sitä, ettei Miehelle selkeästi epämiellyttävää yrittämisvaihetta kestäisi pitkään.

Yllätyksekseni huomaan tuntevani valtavaa yhteenkuulumisen tunnetta kaikkien lasta kaipaavien kanssa. Aiemmin tunsin itseni outolinnuksi, pahnanpohjimmaiseksi. Mielenpiristykseksi muille.
Olin aina se, jolla meni todella huonosti.

En enää vietä hereilläoloaikaani pohtien ainoastaan asioita, jotka ovat hyvin suurelle osalle ihmisväestöstä täysin käsittämättömiä, ja joihin erittäin harvalla on tarttumapintaa.
Miehesi ei halua lasta. No lähde menemään ja etsi mies, joka haluaa?

Tässä tilanteessa on jotain tuttua ja turvallista, vaikka se on uusi minulle. Tunnen itseni normaaliksi ihmiseksi, normaaline murheineen. Asiat, joita mietin, ovat kategoriassani tavanomaisia.

Tällaista voisin osata käsitellä paremmin. Osuiko ovulaatio kohdalleen vai oliko sitä ollenkaan, milloin uskaltaisi testata, vai alkaako verenvuoto normaalisti.

Entä jos en ole raskaana. Entä jos olen.

Haaveilen. Voisiko olla niin, ettei tämä osio matkasta – raskaaksi tuleminen – olisi yhtä piinaavan monimutkaista ja vaikeaa, kuin kaikki muu tähän asti?

Riski

Voi olla, että Mies on kaiken aikaa aavistanut oikein ja minä olen vain sulkenut silmäni ja korvani siltä.
Että hän ei ihan oikeasti, tässä todellisuudessa pysty tähän. En usko siihen ja pidän sitä hyvin epätodennäköisenä, mutta se on yhtä kaikki mahdollista.

Voi olla, että lapsen tullessa mukaan kuvioon tämä kaikki menee Miehen sietokyvyn yli. Ohittaa sen, mitä hän pystyy psyykkisesti kestämään. Että hän ahdistuu tästä niin paljon, että hänen toimintakykynsä romahtaa totaalisesti.

Pahimmillaan siinä määrin, että hän joutuu psykiatriseen sairaalahoitoon. On se mahdollista.
Tämä voi tapahtua jo silloin jos tulen raskaaksi, tai ehkä vasta lapsen synnyttyä.

Voi olla, että yritämme lasta pitkään, ja kuormitus siitä vie hänet niin huonoon kuntoon, ettei hän toivu enää. Jatkuva ristiriita, jossa toisaalta toivoo minun tulevan raskaaksi ja toisaalta se on viimeinen asia, mitä hän toivoo. Voi olla, että ainut vaihtoehtomme ovat hedelmöityshoidot, joihin hän vetää rajan.

Voi olla, että tulen raskaaksi nopeasti ja se ahdistaa ja järkyttää häntä niin pahasti, ettei hän yksinkertaisesti kestä kyydissä mukana. Hänen täytyy päästä pois, irti. Ja lopulta odotan lasta yksin.

Voi olla, että selviämme yhdessä perheenä johonkin pisteeseen asti, kunnes totean, etten kestä nähdä enempää hänen kärsimystään. Sitä, kuinka hän yrittää joka päivä, mutta ei vain pysty enää nauttimaan elämästä, olemaan onnellinen. Rakastaan lasta, minua, meitä.

Voi olla, että hän katkeroituu minulle niin paljon, ettei yhteiselostamme enää kertakaikkiaan tule mitään. Että hän muuttuu piikitteleväksi, katkeraksi, vihaa täynnä olevaksi ihmiseksi, jota en enää tunnista, ja joka ei tunnista itseään.

Voi olla, että hän rakastaa edelleen minua syvästi, mutta vihaa yhteistä lastamme tämän takia. Ei pysty suhtautumaan häneen lämmöllä, ei pysty tuntemaan muuta kuin katkeruutta.

Voi olla, että tämä päätös maksaa minulle parisuhteeni, josta en koskaan halunnut lähteä.
Voi olla, että tämän takia joudun silti lähtemään. 

Se riski on usean elämän kokoinen, ei sen enempää tai vähempää.

Se on riski, jota en yksinkertaisesti voi olla ottamatta.

Tulee aamu

Tulee aamu, kun herätessäni uuteen päivään en voi uskoa, mikä ensimmäinen ajatukseni on.

Se tuntuu yhtä epätodelliselta, kuin surrealististen, alitajuntaisten unien tapahtumat.
Sellaisten, joissa ajetaan FBI-agenttien kanssa moottoripyörillä takaa hämärämaailman rikollisia – jotka ovat muurahaiskarhuja.

On mahdollista, että tulin raskaaksi.

Tässä hetkessä tärkeintä ei ole se, olenko tai tulinko.
Tärkeintä on se, että se on ylipäänsä mahdollista. Tähän hetkeen asti en ole tiennyt varmaksi, tulisiko se koskaan olemaan.

Ensimmäisenä päivänä yrittäessäni sisäistää asiaa kehoni valtaa useita kertoja kokonaisvaltainen tärinä. Kuin sisälläni kuohuisi valtava voima, joka lymyäisi syvyyksissä jykevänä, kuin pinnan alla häilyvä jättimäinen jäävuori.

Käteni vapisevat, kun täytän tiskikonetta. Voiveitsi tippuu lattialle.

Vihdoin tämä ei ole enää vain meidän käsissämme, vaan ehkä myös jonkun tai jonkin toisen.
Kohtalon, Jumalan, universumin? Tai sitten ei kenenkään.

Mikä tahansa noista tuntuu tervetulleelta vaihtelulta. Sanat ovat vähissä, mutta sen voin sanoa.