Parempi mahdollisuus

Apteekissa nuorehko farmaseuttinainen antaa Kela-korttini takaisin. Hänellä on kauniit, pitkät silmäripset ja virheetön iho.

"Letrozol-resepti on kirjoitettu sadan tabletin pakkaukseen, haluatko sen? Pienempi pakkaus on kolmekymmentä tablettia. Hintaeroa näillä on näköjään seitsemän tai kahdeksan euroa."
"Niin, kumpikohan se nyt sitten.." pohdin ääneen.
"Kyllä se isompi kannattaa ottaa, jos tietää että niitä tulee käytettyä."
"No otetaan se", kuulen itseni sanovan. Vaikka en todellakaan tiedä, tuleeko niitä käytettyä, mistä sen voisin tietää?

Eihän minulla ole pienintäkään käsitystä siitä, sopivatko ne minulle, onko niistä ylipäänsä mitään hyötyä vai todetaanko jo pian, että järeämpiin keinoihin siirtyminen olisi järkevämpää.

Kotona loputtomia tablettiliuskoja tunnustellessani mietin, että ihan todellako?
Luotanko tosiaan tähän niin paljon, että ostin juuri tabletteja kahteenkymmeneen kiertoon eli yli 1,5 vuoden tarpeiksi? Vaikka käyttäisin joka kierrossa tupla-annostusta, siltikin niitä olisi kymmeneksi kuukaudeksi, lähes vuodeksi!

Luulen, että kyseessä on alitajuinen ajatus välttää kaikin tavoin sitä mahdollisuutta, että joku päivä löydän itseni hakemasta uutta annosta. Niin kuin olen löytänyt itseni ostamasta ovulaatiotestejä ja kuukautissiteitä, jo lukuisia kertoja sen jälkeen, kun oli "toivottavasti viimeinen kerta".
Toteamassa, että niinpä niin, täällä olen taas. Asiat eivät ole edenneet, vaan edelleen tarvitsen näitä.
Se tekee yllättävän kipeää.

Miksi lääkäri oli kirjoittanut reseptin nimenomaan isompaan tablettimäärään, eikö hänkään usko tämän toimivan?

Vasta nyt minulle hahmottuu, että kauan kaipaamani suuri toiminta ja lukemattomat lapsiasiaan liittyvät tapahtumat viikossa eivät ole sittenkään kovin lukuisia. Seuraavaan kahteen viikkoon ei tapahdu kuin kuusi asiaa: Syön viisi tablettia ja käyn yhdessä ultrassa.

Mutta on sekin jo paljon normaaliin verrattuna. Yleensä näinä kuukautisten alun jälkeisinä viikkoina ei tapahdu kertakaikkisen mitään, joten tämä kaikki on tervetullutta. Sen jälkeen minun tulee yrittää jäljittää ovulaatio. Sitten odotamme taas yli kaksi viikkoa tietoa siitä, oliko tästä mitään hyötyä.

Vuodessa on 12 kuukautta ja myös 12 mahdollisuutta onnistua tulemaan raskaaksi, yksi per kuukausi.
Eikö kuulostakin aika paljolta?

Mutta vuodessa on 365 päivää, ja niistä mahdollisuus Käänteentekevään Lapseen Liittyvään Tapahtumaan eli toisin sanoen positiivisen raskaustestin tekemiseen on 12 päivänä vuodessa. Se ei enää kuulostakaan kovin paljolta. Se kuulostaa itse asiassa äärimmäisen vähältä, lähes olemattomalta.

365 päivästä 353 päivänä odotetaan, että koittaisi joku niistä harvinaisesta 12:sta mahdollisuuden päivästä, kun edes teoriassa voisi saada hyviä uutisia.

Otan ensimmäisen lääketabletin aikaisin aamulla. "Oikeastaan tämä ei ole varsinainen lääke, vaan entsyymi", muistan klinikan hoitajan kertoneen puhelimessa. Ahaa. Entsyymi siis.

Noniin, nyt tämä on virallisesti alkanut. Tunnelma on juhlallinen, lähes harras.

Alku, alkaa.. Tosiaan, minulla on vahva tunne siitä, että tämä hetki on risteyskohta, käännepiste.
Jonkin Alku. En vain tiedä vielä, minkä.

Onko tämä alku sille, kun kaikki alkaa vihdoin onnistua, mennä eteenpäin? Vai onko tämä alku tuskalliselle hedelmöityshoitojen ja epäonnistumisten täyttämälle taipaleelle, jolle ei loppua löydetä?

Tulenko muistamaan tämän vuosien päästä aikana, kun kaikki alkoi vihdoin sujua, vai aikana, kun kaikki alkoi vasta todella mennä pieleen? Ajanjaksona, jolloin kaikki meni ensin pieleen, mutta sitten alkoi sujua? Ensin alkoi sujua, mutta sitten meni pieleen? Vai jotain siltä väliltä?

Minulla ei ole aavistustakaan, mitkä ovat mahdollisuuteni tulla raskaaksi ovulaation induktion kautta.
Netistä löytyvä tieto on vaihtelevaa. Joidenkin lähteiden mukaan raskauden todennäköisyys per kierto on noin 10-15 prosenttia, näin jossain myös maininnan 10-20 prosentista. Normaali todennäköisyys tulla raskaaksi on noin 25 prosenttia per kierto, siinä tapauksessa että kaikki toimii täydellisen oikein.

Varmaksi tiedän vain, että mahdollisuuteni olivat ilman tätä huonommat, ja nyt ne ovat paremmat.
Eikö sekin ole jo jotain?