Nälkä

Ensimmäinen kerta, kun se tulee, on vasta 8+2. On viikonloppu, ja havahdun aamulla siihen, kun Mies nousee aikaisin ylös. Normaalisti pystyn pikaisen vessakäynnin jälkeen nukahtamaan uudelleen ja nukkumaan sikeästi usean tunnin. Jos tiedän, ettei mihinkään ole kiire eikä minnekään tarvitse mennä.

Nyt en saa unta. Jokin on oudosti. Menee hetki, ennen kuin tajuan, että on nälkä.
Kova nälkä.

Olen syönyt edellisenä iltana iltapalan ja vieläpä melko myöhäiseen aikaan.

Tavallisesti siedän nälkää erittäin hyvin. Niin hyvin, että se on ihmetyttänyt monia. Arkena en syö aamupalaa kuin poikkeustapauksissa, ja kestän vaivatta esimerkiksi kahden- tai kolmentoista tunnin syömättymyyden edellisen päivän iltapalasta seuraavan päivän lounaaseen.

Tämä on siis hyvin omituista.
Kello on seitsemän. Edellisestä syömisestä on ehkä maksimissaan kahdeksan ja puoli tuntia.

Vatsa kurisee ja sitä kivistää, kuin olisin ollut vähintään vuorokauden syömättä.
Kehoni taitaa haluta osoittaa, että nyt on tosi kyseessä, tätä et enää voi ohittaa tai missata.

Ei ole mitenkään huono olo.
On vain sietämättömän kova nälkä.

On pakko nousta ylös.

Miehen ilme on näkemisen arvoinen, kun ilmestyn olohuoneeseen kaivamaan kaksi näkkileipää, sillä päättelen niiden pitävän kuitupitoisuutensa vuoksi nälkää.

Toinen kerta on vajaan viikon päästä, 9+1. Päätämme Miehen kanssa lähteä käymään kävelyllä lempipuistostamme vähän kauempana kotoa, kaupungin toisella puolella (tämä kuulostaa liian idylliseltä, oikeasti teemme niin ehkä kerran tai kaksi vuodessa).

Työpäivän jälkeen syöminen on venynyt myöhään, ja ruoka-aika on lopulta ollut kello kuuden jälken.
Sen jälkeen syntyy spontaani päätös retkestä puistoon, jonne kuljemme autolla.

Matkan varrella tulee puhetta grillikioskista, jonka ohi ajamme. Mies on käynyt siinä viimeksi kymmeniä vuosia sitten lapsena ja hänen on pitänyt viedä minut sinne joskus.

Kun lähdemme puistosta takaisin kotiin päin, kello lähestyy yhdeksää. Autossa joudun tunnustamaan sen sekä itselleni että Miehelle. Minun on nälkä. Vaikka edellisestä syömisestä on noin kaksi ja puoli tuntia. Oikeastaan nälkä on sen verran kova, että kotiin asti pärjääminen on todennäköistä, mutta ajatuksena jonkin verran epämiellyttävä.

Siispä kaarramme grillikioskille ja tilaamme minulle hodarin kaikilla mausteilla.

Mies ei ärsyynny. Hän jonottaa tyynesti vieressäni, ja suosittelee muistikuvissaan parasta annosta.
Hän ottaa minusta ja hodaristani kuvan, sillä koko tilanne huvittaa häntä suuresti.

Eikä se jää huomaamatta.

Hodaria ahmiessani nauran hänelle, että tämähän on siis sellaista ruokaa, jota moni raskaana oleva ei näillä viikoilla pystyisi syömään. Ainakin olen ymmärtänyt olevan yleistä, että juuri rasvaiset ruoat ja niiden haju ällöttävät monia pahoinvoinnin kourissa.

Mies todistaa, kun jättimäinen hodari uppoaa vaivattomasti parempiin suihin. Vaikka sen jälkeen olo on täysi, ajatus lähestyvästä iltapalasta ei ole lainkaan mahdoton. Jätän sen silti perusiltaa pienemmäksi.

Seuraavina viikkoina nälästä tulee tuttu ja usein tavattu kumppani.

Välillä käyn myös yöllä syömässä, kuten erään kerran mökillä kello 04.00. Siellä siirryn näkkileivästä hapankorppuihin. Lähinnä siksi, koska pidän niistä enemmän ja olemme kerrankin muistaneet ostaa niitä.

Kaikki ruoka maistuu ja tuoksuu ihan samalta kuin ennenkin, eikä ruokaan liittyviä erikoisia mielitekoja tai ällötyksiä ole. Toki nautin edelleen hyvästä ruosta, se on osa minua. Sen lisäksi tietyt herkut (kuten Fazerin suklaalevy kokonaisilla hasselpähkinöillä) ovat heikkouteni, muttei niitä tee mieli sen useammin kuin tavallisesti.

Normaalisi kohdallani nälkä kehittyy hitaan lisäksi asteittain, vähitellen. Niin, että ensin huomaan olevani hieman nälkäinen, ja tunnin päästä muistan olevani sitä edelleen, ehkä jonkin verran enemmän kuin äsken. Ja niin edelleen.

Nyt nälkä tulee niin, että vielä sekunti sitten sitä ei ollut ollenkaan ja nyt on, ja se on KOVA.
Sellainen voisin-syödä-hevosen-kova.

Jos en kuitenkaan pääse välittömästi ruoan pariin, ei tapahdu oikeastaan mitään.
En ala voida pahoin. Ei heikota, ei väsytä, ei kiukuta.

Nälkä vain jatkuu, hallitsevana ja vaativana.
Vatsan kovaääninen kurninta jatkuu. Niin kauan, kunnes saan ruokaa.

Nälkä myös menee hitaammin ohi. Usein kun olen jo syönyt, nälästä on edelleen jäljellä vaisut rippeet. Täysin nälättömän, suuren kylläisyyden tunteen saavuttamisessa kestää tavanomaista kauemmin aikaa.

Tämä taitaa nyt olla se sellainen kuuluisa Selkeä Oire, jota kovasti olen kaivannut.

Erävoittoja

Muistan ensimmäisen kerran, kun tajusin, että joku tarkkasilmäinen tuntematon voisi huomata minussa jotain erilaista. Viikkoja oli silloin 8+4, ensimmäinen kunnallinen ultra oli tulossa muutaman päivän päästä.

Olimme ystävän kanssa kiertelemässä ostoskeskusta kaupungissa, jota en ennestään tuntenut.

Minulla oli päällä löysä, sileäpintainen ja jäykästi muodossa pysyvä, pitkä paita.
Se päällä ei ollut nähtävissä mitään erityistä.

Paitsi silloin, kun käsilaukkuni nyöri kulki rintojen välistä ja kyljen kautta selän puolelle, painaen paidan muodon tyköistuvammaksi.

Silloin vatsa tuli vähän enemmän esiin. Se paljasti omituisen alhaalta alkavan, yllättävän ylhäälle päättyvän pienesti paisuneen muotonsa. Vaikken ollut ehtinyt syödä vielä edessä häämöttävää tukevaa buffetlounasta.

Tai sitten vain kuvittelin kaiken, sekin oli mahdollista.

Mutta joka tapauksessa, epäilin, että joku erityisen tarkka ihminen voisi minut nähdessään ajatella jo raskauden mahdollisuutta. Hän voisi ajatella esimerkiksi: "Tuo on valinnut epäimartelevan asun pömppömahastaan huolimatta, muuten vain hetkellisesti turvonnut, tai sitten alussa raskaana".

Katselin vaaterekkien viereisistä peilistä takaisin katsovaa naista ja mietin, olenko se todella minä?

Ystävän hypistellessä Partioaitassa laadukkaita ulkoilutakkeja ja reisitaskuhousuja, kysyin häneltä vaivihkaa, kuvittelenko vain vai näkyykö minusta jotain.

"Kyllähän se vähän jo näkyy, jos tarkkaan katsoo", ystävä totesi laskiessaan vedenpitävät, mutta turhan arvokkaat paljasjalkakengät haluttomana takaisin hyllyyn.

Se riitti minulle.

Siispä silmäni hakeutuivat väkisin jokaiseen peiliin.

En kuitenkaan pysähtynyt niiden eteen, se olisi ollut typerää.
Enhän edes sovittanut tai mallannut ylleni mitään.

Vilkaisin vain ohimennessäni.
Joka kerta.

Kuljin ystävän perässä vaateliikkeissä katselemassa vaatteita, joita en voinut ostaa. Järkeilin, ettei ole mitään järkeä ostaa vaatteita, jotka ovat sopivia nyt, jos.

Jos tämä raskaus etenee.

Jos ostaisin ja raskaus todettaisiin keskeytyneeksi, sekin olisi kamalaa.
Olisin aavistanut etukäteen oikein, että tarvitsen jatkossa ihan omankokoisiani vaatteita.

Sitä en ainakaan halunnut.

Tänään epäilen taas kerran, että vatsani kasvu on hiipunut.
Että sen sisältö on luovuttanut, näivettynyt.

Se näyttää ihan samalta, kuin on jo pitkän aikaa näyttänyt.
Eikö sen pitäisi kasvaa viikkojen kuluessa, edes ihan vähäsen?

Mielestäni se on kasvanut aavistuksen verran joka viikko, mutta kasvu on havaintojeni mukaan ajan saatossa pysähtynyt.

Seison peilin edessä arvioimassa sitä eri kulmista. Joka toinen kerta olen tyytyväinen näkemääni ja vakuuttunut, joka toinen kerta epäileväinen ja peloissani.

Se on erilainen kuin viikko sitten.
Vähän erilainen. Tarpeeksi erilainen.

Vai onko sittenkään?

Jatkuva itsensä tarkkaileminen on väsyttävää.
En osaa karistaa tunnetta, että minun täytyy olla valmis kaikkeen.

Kokoajan.

Jokaiseen skenaarioon, pahimpiinkin uutisiin. Vaikka raskausoireet ovat vähäiset ja muun muassa väsymys loistaa poissaolollaan, tunnistan, että tämä kaikki on henkisesti uuvuttavaa.

Jokainen hetki ja tunti, jonka pystyn vain olemaan sen suurempia murehtimatta, on suuri ylpeyden aihe ja erävoitto.

Niitä ei ole paljon, mutta niitä on.

Kiinnostavien ihmisten kerho

Taas kerran käy, niin kuin minulle usein käy.

Ovi, josta pitäisi mennä, ei aukea.
Ei, vaikka mitä teen.

"Oletko menossa neuvolaan?" ystävällinen, tummaihoinen siivoojanainen kysyy ja päästää minut sisälle omalla avaimellaan.

Kiitän sydämellisesti. Olisi varmaan aika vakuuttavaa myöhästyä ensimmäiseltä neuvola-ajalta.

Odotusaulassa on hiljaista. Seinillä on kaikenlaisia esitteleitä perhekerhoista, isäryhmistä, vauvatyöstä, siitä, miten saa haettua apua.

Minut vastaanottaa nuori sijainen, sillä oikea neuvolatätini on vielä lomalla.

Sijainen suosittelee minulle kalsium-tabletteja varalta, koska päivittäinen maitotuotteiden käyttöni vaikuttaa siltä, ettei se millään riitä suositelluksi päiväkohtaiseksi määräksi, joka on käsittämättömät kuusi desilitraa päivässä. Lupaan hankkia tabletit.

Olen vastannut etukäteen päihde- ja tupakointikyselyihin.

Niihin on ollut helppo ruksata tiedot meidän molempien osalta:
Ei, ei, ei ja ei.

Käydään läpi tuttuja kysymyksiä voinnista ja oireista.
Niihinkin vastaukset kuuluvat aikalailla samalla tavalla.

Ei, ei, ei ja ei.
Voin fyysisesti oikein hyvin.

Pari kertaa on tullut yllättävän nopeasti nälkä, nopeammin kuin yleensä. Ensimmäinen kerta oli viikko sitten. Toinen kerta oli eilen, joten ensimmäinen ei siis ollut sattumaa.

Sentään tuntuu edes jokseenkin kuten järkevältä puhua näistä, koska sain tingittyä neuvola-ajan olevan vasta varhaisultran jälkeen. Muutama päivä sitten sisälläni on oltu elossa. Joten hyvä on, puhutaan nyt sitten.

Tuntuu perin pohjin omituiselta, että yhtäkkiä voinnistani ja elämästäni ollaan niin kiinnostuneita.

Se on jollain tapaa julmaa. Silloin kun en ollut raskaana, ketään ei kiinnostanut, mitä tein, miten söin ja elin. Lapsttomuushoidoissa kyseltiin toki perusasiat, mutta tässä intensiteetti on ihan erilainen.

Ymmärrän täysin, miksi minusta ollaan nyt kiinnostuneita.
Silti se tuntuu lapsettomuustaustan takia alleviivaavalta.

Olen päässyt julkisen terveydenhuollon ja yhteiskunnan näkökulmasta kiinnostavien ihmisten kerhoon.

Kuin kaikki ne selittämättömät tunteet siitä, että olin pitkään toisen luokan kansalainen, olisivat osoittautuneet jokseenkin todeksi. Minä todella olin sitä, enhän tuottanut uusia veronmaksajia.

PCOS-taustan takia hoitaja suosittelee sokerirasitustestiä mieluummin aikaisemmin, kuin se normaalisti tehdään.

Käymme läpi seuraavan minulle varatun ajan neuvolassa ja lisäksi mitä kaikkia aikoja minun pitää itse varata, ja missä vaiheessa, sillä niitä ei tarvitse varata vielä. Hän kirjaa ne ylös lapulle. Tiedän katsovani sitä seuraavan kerran vasta niskaturvotusultran jälkeen.

Lopuksi täytyy tehdä itsenäisesti proteiini- ja sokeriarvojen mittaus, jonka tulen tekemään tästä edes joka kerta, kun käyn neuvolassa.

Konsepti on tuttuakin tutumpi ovulaatio- ja raskaustesteistä: Liuskatikkua pitää uittaa muovikippoon kerätyssä virtsassa. Sen jälkeen tulee verrata siinä olevia värillisiä viivoja, muuttivatko ne väriään.

Ahdistun heti. Mitä jos näen tai tulkitsen väärin ja jotain vakavaa jää huomaamatta?

Helpottaa, kun sijainen kertoo, että jos ei ole varma tuloksesta, voi pyytää neuvolatätiä tarkistamaan sen. Vaikka joka kerta.

Teen testin ja päätän, että tulen aina hyödyntämään hoitajan tarkistusmahdollisuutta.
Näen välittömästi jotain pientä värimuutosta liuskan toisessa viivassa.

"Ihan normaalilta se näyttää", neuvolasijainen hymyilee pyydettyäni tarkistusta.

Jos hän pitää minua hulluna, hän peittää sen hyvin.

Viikonloppuna kerron vanhemmilleni. He ovat iloisia ja halaavat lämpimästi. Mies ei ole mukana.
Hän on toivonut, että kerron mieluummin sellaisena hetkenä, kun hän ei ole paikalla.

Kaikki tilaisuudet, jotka hän voi käyttää välttyäkseen hämmästyneiltä ensireaktioiden ja riemastuneiden onnittelujen vastaanottamiselta, ovat tervetulleita. Hän sanoo, että olisi mieluummin vaikka Timbuktussa, kuin paikalla kaikkien onniteltavana. Se jää mieleen.

Toinen asia, mikä jää voimakkaana mieleen, on äitini alkuhuudahdus halauksen lomassa:

"Vihdoinkin!"

Vai niin. Eli hänkin on odottanut salaa vuosia tätä asiaa. Ei ole vain missään vaiheessa (onneksi!) tohtinut ilmineerata sitä sanallisesti. Toisin kuin isäni, jonka bluffi alkoi keväällä uhkaavasti rakoilla.

Vaihdamme äidin kanssa kokemuksia alkuraskaudesta. Ne ovat hieman eriäviä. Äitini nimittäin oksensi ensimmäiset viisi kuukautta minua odottaessaan. Ilmeisesti raskauspahoinvointi ei ole kovin periytyvää.

On mukavaa vaihtelua tulla ympäröidyksi vilpittömällä ilolla. Tuntea ympärillään itsen ulkopuolista, mutta ihon läpi sisään puskevaa, kuplivaa intoa. Verrattuna siihen hiljaiseen neutraaliuteen, joka kotona vallitsee.

Vaikka puheenaihe vaihtuukin luontevasti ja yllättävän nopeasti takaisin muihin asioihin, kuten asunnonetsimisprosessiin, tuntuu hyvältä nähdä toisten kasvoilta huokuva onni.

Jossa on heijastus, pieni häivähdys omaanikin.

Sitä kun ei ole tässä liiaksi ollut.

Supersankari

Tämä kuulostaa erikoiselta, mutta olen aina nähnyt raskaana olevat mielikuvissani eräänlaisina supersankareina.

Supersankarit vaihtavat silmänräpäyksessä arkisen olemuksensa viittoihin, maskeihin ja muihin valeasuihin, ettei heitä tunnistettaisi. Muuttavat kenties jopa fyysisesti olomuotoaan kyetäkseen kaikkeen siihen, mitä maailman suojeleminen heiltä vaatii.

Samoin raskaus tekee ajatuksissani henkilöstä väistämättä erilaisen.
Ennennäkemättömiä, lähes yliluonnollisia kykyjä ja voimia omaavan.

Sillä onhan heilläkin kokonainen maailma, jota suojella pahalta.
Se vain kasvaa heidän sisällään.

Mielikuvissani raskaana olevien kehot virittyvät mystisille taajuuksille.
Aistit ovat avoinna ihan eri tavalla, kuin ennen.

Siksi huomaan olevani oudolla tavalla vähän pettynyt.

Hajuaistini ei ole korostunut. Mikään haju ei saa voimaan pahoin. Haistan kaiken samalla voimakkuudella, kuin ennenkin. Mikään tuoksu ei myöskään ole erityisen kutsuva tai huumaava.

Makuaistini ei ole korostunut. Mikään ruoka ei ällötä. Hassuja mielitekoja ei myöskään ole. Ei tee mieli raikasta salaattia, kirpeita sitrushedelmiä, etikkaisia suolakurkkuja. Vesi maistuu vedeltä, kala kalalta, kaali kaalilta, suklaa suklaata. Tismalleen samalta kuin ennenkin.

Tunneherkkyys ei ole korostunut. Musiikkikappaleet, tv-sarjat tai kirjat eivät itketä, mainokset eivät herkistä. Mikään pieni random asia ei liikuta sen erityisemmin, kuin ennenkään. En koe, että mielialani muutenkaan heittelisivät enemmän kuin tavallisesti, en esimerkiksi ärsyynny tai hermostu normaalia herkemmin.

Yleinen kosketusherkkyyteni ei ole korostunut, jos mukaan ei lasketa edelleen ainutta klassista raskausoirettani eli arkoja nännejä. Sekä kummallista turvonneisuuden tunnetta alapäässä, erityisesti klitoriksen alueella. Kuin sitä olisi jo valmiiksi stimuloitu, vaikkei kukaan olisi koskenut siihen.
Mutta esimerkiksi ihokosketus, silitys tai halaukset eivät tunnu erilaiselta.

Suoraan sanottuna ei tunnu lainkaan siltä, kuin kehossani olisi parhaillaan meneillään jokin valtava muutos.

En tarkoita sitä, että erityisesti haluaisin esimerkiksi voida pahoin. En todellakaan halua. Olen hyvin tietoinen siitä, että jatkuva raskauspahoinvointi on erittäin kuormittavaa ja uuvuttavaa, eikä siinä ole mitään toivottavaa.

Silti.

Haluaisin jollain tapaa tuntea, että jokin on Todella Suuresti Erilailla.

Olinhan kovasti odottanut The Tunnetta.

Sitä, kun vain tietää olevansa raskaana, ja kaikki on toisin. Olin miettinyt, saisinko ikinä kokea sitä. Kyse ei ollut siitä, tuleeko se, jos saisin tietää olevani raskaana. Oli itsestäänselvää, että se tulee - jos siis vain joskus onnistuu olemaan raskaana.

Oli vain eri asia, saanko koskaan tuntea sitä, ja jos saan, milloin.

Sitä mystistä The Tunnetta ei ole vieläkään tullut.

Haluaisin löytää itsestäni uusia puolia, olla aistit avoinna.
Kuin villieläin pimeässä, joka menee viettiensä varassa.

Mutta minä olen vain minä, edelleen.
En Neiti Kuu 2.0, Expansion Pack.

Olin luullut, että olisin.
Ei, olin olettanut niin.

Typerää, tiedän.
First world problems, tiedän.

Minusta ei tullut supersankaria.

Mitä sitten?

Ajattelen, että ehkä se auttaisi jonkin verran koko asian hahmottamisessa, konkretisoitumisessa.
Jos tuntisin jatkuvasti, että jokin kehossani on suuresti toisin, kuin ennen.

Ehkä en myöskään olisi jatkuvasti niin huolissani ja pelkäisi keskenmenoa, jos olisi enemmän oireita, jotka muistuttaisivat raskaudesta, vakuuttaisivat sen jatkumisesta.

Samaan aikaan tunnen itseni maailman suurimmaksi idiootiksi, kun olen pettynyt tällaisesta asiasta.
Sillä eihän tällaisella asialla ole kertakaikkiaan mitään väliä.

Millään muulla ei oikeasti ole väliä, kuin sillä, että olen raskaana.

Todistetusti, edelleen.
(Kai.)

Kun avasin asiaa parhaalle ystävälleni, hän totesi, että kaikella rakkaudella, mutta minut varsin hyvin tuntevana hän on aivan sataprosenttisen varma, että olisin huolissani ja murehtisin turhasta siinäkin tapauksessa, vaikka minulla olisi kaikki maailman selkeimmät ja kliseisimmät raskausoireet potenssiin kymmenen.

Pelkäisin aivan yhtä lailla jatkuvasti, että sisälleni on kuoltu.

Hän on todennäköisesti hyvin oikeassa.

Tällä taustalla minun pitäisi keskittyä ajatuksissani loputtomaan kiitollisuuden tunteeseen.
Uskokaa pois, yritänkin keskittyä, parhaani mukaan.

Ja tunnen sitä, kokoajan.

Silti huomaan juuri kirjoittaneeni postauksen, jota lukiessa aiempi, ei-raskaana oleva Neiti Kuu olisi raivostunut ja lähettänyt tällaista kirjoittavan ilmiselvän täystollon lehmän alimpaan, tulikivenkatkuiseen helvettiin ja kadotukseen.

Jumalauta nainen, nyt jokin kohtuus, eikö ole mitään rajaa, hän olisi puuskuttanut.

Mutta saako tahattomalla lapsettomuustaustalla oleva ihminen olla pettynyt, mitä tulee raskauteen?

Onko hänellä oikeus tuntea jatkossa ylipäänsä muita tunteita, kuin onnea, autuutta ja syvää nöyryyttä?

Kahden edestä

Älä huoli, pikkuinen. 

Lupaan rakastaa sinua kahden edestä, jos tarvitaan.
Enemmänkin.

Jos saan sinut.
Jos sinua ei oteta pois.

Lähtölaskenta

Yksi ehdottomasti absurdeimmeista asioista tähän asti on ollut nähdä kuukautiskalenterisovelluksen (ei, minulla ei edelleenkään ole sitä raskausappia) ilmoittama etusivun lukema.

Se ilmestyy näytölle joka kerta, kun menen kirjaamaan päivän oireet.
Jotka ovat siis edelleen päivästä toiseen aikalailla samat, mutta kirjaan ne silti.

Siinä lukee isoin kirjaimin joka päivä eri luku.
Luku on kerta kerralta vähäisempi, kuin edeltäjänsä.

"219 päivää vauvan syntymään."

Että siis anteeksi minkä ja mihin?

Joskus aiemmin se oli 231, sitä ennen 224.
En enää pysty muistamaan, mikä se oli, kun näin sen ihka ensimmäistä kertaa.

Olen tottunut tahattomassa lapsettomuudessa ja myös sitä edeltävissä kipuilun vuosissa siihen, ettei mitään konkreettista aikataulua, minkäänlaista aikarajaa ole olemassakaan.

Koska kukaan ei sitä tiedä.

Koska kenellekään ei ole harmainta aavistustakaan, mitä tulee tapahtumaan.
Jos ylipäänsä tulee mitään, koskaan.

Ainoa asia, jonka olen tuntenut käyvän päivä päivältä vähemmäksi on aika, joka vääjäämättä kuluu.

Kaikkialla vastaan tuleva, lehmän hännän lailla laskeva hedelmällisyys munasolujen laatuineen.
Edes teoreettinen mahdollisuus tulla raskaaksi, saada lapsi.

Nimettömät päivät, kasvottomat kuukaudet.
Sumuisat vuodet ilman punaista lankaa.

Jatkuva harmaudessa hämyisenä, hahmottomana leijuva kysymys:
Miten tässä käy?

Tulenko kulkemaan loppuelämäni ja myös kuolemaan tämä kaipaus mukanani?

Ja nyt yhtäkkiä minulla onkin tarkka päivämäärä.

Jonka yllä tikittää lähtölaskenta.
Jota kohti jokainen päivä vie.

Jos kaikki menee hyvin.

"Kun!", puuskahtaisi eräs ystäväni ja katsoisi lempeillä silmillään yllättävän tiukasti.

Ei kun, mutta toivottavasti.
Ainakin se on hyvin konkreettisella tavalla mahdollista, ensimmäistä kertaa ikinä.

Se on uskomatonta.
Ei sen enempää tai vähempää.

Sen pitäminen itsestäänselvyytenä olisi käsittämättömän väärin muiden avonaisina sykkiviä haavoja, ja myös omia haavojani kohtaan.

Sillä ne ovat edelleen olemassa, syvinä.
En usko niiden koskaan parantuvan kokonaan, vaikka tässä kävisi miten.

Kun palaan siihen, millaista on elää ilman mitään tietoa, aikaa, paikkaa, rajaa. Muodottomana, ilmassa katon rajassa kaikesta irrallaan häilyen, ihonsa ja kasvonsa hädin tuskin olemassaolevaksi muistaen.

Kun on joka hetki, joka päivä taisteltava pitääkseen haaveensa elossa.
Ja ehkä eniten sitä taistelua on käytävä itsensä kanssa.

Ainaisessa epätietoisuuden usvassa, joka takertuu hiuksiin, kynsiin ja vaatteisiin kiinni, tekee hyvistä hetkistä keskinkertaisia ja huonoista hetkistä hirveitä.

Kun mietin kaikkia muita, jotka toivoisivat tätä enemmän kuin mitään.
Mietin kaikkia, jotka elävät toivon ja epätoivon välisessä autiossa laaksossa, ei-kenenkään maalla.
Niitä, jotka eivät kaikesta huolimatta saa näitä hetkiä koskaan.

Kurkkua alkaa kuristaa, jalkoihin laskeutuu ylimääräinen paino.
Rintaa kivistää, hengitys pysähtyy, kyyneleet nousevat silmiin.

Se on surua, jollaista samanlaista ei ole olemassa.
Se ei vertaudu mihinkään muuhun.

Se on niin väärin, kuin voi olla.

Ananassukat

Illalla mietin ääneen, mihin jättäisin auton huomenna aamulla.
Inhoan ajamista parkkihalleissa ja muissa ruuhkaisissa paikoissa.

"Jaa, mihin oot menossa?" Mies kysyy.

Kerron hänelle, mihin olen menossa.

Olen odottanut kuumeisesti kunnallista ultraääniaikaa siitä lähtien, kun se annettin minulle lähes viisi viikkoa sitten, tehtyäni positiivisen raskaustestin. Silloin kerroin tulevan päivämäärän myös Miehelle.

Ei ole jäänyt mieleen.

"Onkohan siellä lähistöllä paikkoja, jotka toimis parkkisovelluksella?" pohtii Mies, jolla on fiksaatio parkkisovelluksiin, joita itse en käytä. "Voin laittaa täältä mun sovelluksesta ajan kulumaan, jos soitat mulle sitten kun oot löytänyt paikan."
"Niin, tai sitten voit tulla mukaan", sanon.
Hiljaisuus.
"Niin", Mies sanoo lopulta, ei muuta.

Menemme nukkumaan.

En tivaa, onko hän tulossa.
Se ehtii selvitä aamullakin.

Yö on musta hirviö, joka kiipeää tuttavallisesti ylleni, asettelee raskaan painonsa rintakehän päälle, kiinteän uhmakas katse silmiini lukittuna.

Painaa pahanhajuisen suunsa liki kasvojani.
Sen henki haisee kuolemalta.

Siirryn sohvalle nukkumaan.

Sille samalle, jolla olen istunut lukemattomia kertoja tyhjänä ja turtana, piikittänyt itseeni viimeisen Fyremadelin, rakastellut, vuodattanut äänettömiksi nieltyjä pettymyksen kyyneliä, yrittänyt sisäistää ensimmäisen ultran tapahtumia kesäillan valossa.

En halua ajatella, että kaikki on hyvin, koska se on pahaenteistä.
En halua ajatella, että kaikki on huonosti, koska se on kamalaa.

En haluaisi ajatella mitään, mutta ajattelen silti kokoajan.

Mitä jos se on kuollut?
Mitä sitten teen, jos kaikki pyyhkäistään pois, tuosta noin vain?

Ylihuomenna olisi neuvola, sinne pitää ainakin ilmoittaa.
On tämä päivä ja huominen aikaa kerätä itsensä ja soittaa sinne.

Onneksi en tarkoituksella ole järjestänyt lähipäiville ohjelmaa.
Kaiken varalta.

Niin, ja viikonlopun sukujuhliin osallistuminen pitää perua.
Siellä on pieniä lapsia. Tuskin pystyisin menemään sinne.

Kun havahdun hereille jonkinlaisesta unenkaltaisesta horteesta, kello on 5.24.

Siihen, kun pitäisi nousta ylös ja alkaa toimia, on aikaa puolitoista tuntia.
Yritän nukahtaa uudelleen, vaikka on päivänselvää, että se on toivotonta.

On hullua, miten kauan olen odottanut ja samalla kammonnut tätä päivää.

Olen juuri sellainen kuin kenenkään ei missään nimessä pitäisi olla. 

Nimittäin elän lomia varten. 

On ollut ristiriitaista huomata ensimmäistä kertaa elämässään toivovansa kesäloman menevän eteenpäin ja ajan kuluvan nopeammin, jotta myös ultra-aika tulisi nopeammin. 

Pelko kaikuu pulssina korvissani, en saa sitä hiljenemään.

Tiedän olevan olemassa sellaisia ihmisiä, jotka toivovat lasta, mutta ajattelevat silti, että vaikka lasta ei tulisikaan, elämä olisi silti ihan täyttä, kokonaista ja hyvää ilmankin.

Minä en ole sellainen ihminen.

Elämäni ei olisi silloin täyttä.
Se olisi hajanaista, epämuodostunutta, väärää.

Muistelen ystävää, kahden lapsen äitiä, joka kertoi ensimmäisestä raskaudestaan, ettei hänelle tullut mieleenkään, että jokin voisi mennä pieleen. Että jotain pahaa voisi tapahtua.

Hän oli vain lukenut päiväkohtaisesti, minkä kokoinen vauva on, ja mitä sille kehittyy milloinkin.
Siinä kaikki.

Yritän lukea kirjaa, mutta se on yhtä taistelua.
Kirja on mielenkiintoinen, mutta keskittyminen on vaikeaa, lähes mahdotonta.

Mitä ikinä tapahtuukaan, en voi itse vaikuttaa siihen mitenkään, hoen itselleni.
Se ei auta yhtään, ei ole koskaan auttanut.

Entä jos tänään selviää jotain sellaista, minkä takia nämä tuskaisen hitaat hetket jäävät viimeisiksi hyviksi hetkeksi, ennen kuin huonommat peittävät ne alleen?

Hetkeksi, kun ei vielä tiennyt, mitä tuleman pitää?
Entä jos haluankin jäädä tähän, olemaan mahdollisesti vielä raskaana?

Vilkaisen mikron kelloa.
Se on 6.07.

Uppoudun hetkeksi kirjaan.

Tunnilta kuluneen ajan jälkeen katson kelloa uudelleen.
6.14.

Varttia vaille seitsemän luovutan, ja alan harjata hiuksia.
Selvittiinpä siitäkin, niistäkin minuuteista.

Kello on 7.05, kun Miehen puhelimen herätyskello soi. Se tarkoittaa, että hän on lähdössä mukaan.
Ei ole muuta syytä, miksi se soisi tähän aikaan, näin aikaisin.

Säädän vaatteiden kanssa. Olemme kuhnailleet molemmat sen verran ja käyneet niin monta kertaa vessassa, että alkaa olla jo kiire.

Tempaisen sukkalaatikosta ensimmäiset käteen osuvat nilkkasukat.
Ananassukat.

Voinko laittaa näitä, onko se huono enne?
Ananashan on tahattoman lapsettomuuden symboli.

Vannon, etten aiemmin ollut näin taikauskoinen.
Sukat saavat jäädä jalkaan.

Muistan laittaa korviin lahjaksi saadut linnut, joita pari kuukautta sitten pidin karmivina.
Jotenkin olen alkanut ajatella, että ne tuovat hyvää onnea.

Autossa on hiljaista, emme juuri puhu mitään.
Tai puhumme, Mies pyytää purkkaa hanskalokerosta.

"In the summertime, when the weather is hot. You can stretch right up and touch the sky", laulaa iloisen kuuloinen mies radiossa. Hänen äänensä kuulostaa juuri nyt tekopirteältä.

Taas kerran odotusaulassa en voi olla ihmettelemättä mielessäni, miten vaivattomasti sulaudumme muiden joukkoon. Tähän massaan, jossa naiset ovat vakavailmeisiä ja miehet istuvat heidän vieressään hiukan rennommin ja kömpelömmin, kuin eivät ihan kuuluisi niille penkeille eivätkä tietäisi, miten niissä istutaan luontevasti.

Näytämme ihan samalta, kuin kuka tahansa muu lasta toivova (ja ehkä myös odottava) pariskunta, niin kuin julkisen lapsettomuuspolin ensikäynnilläkin.

Vaikka emmehän ole kuin kaikki muut.

Emme edelleenkään.

Yhtäkkiä säpsähdän, kun huomaan tulleeni ympäröidyksi äitiydellä.

Näen pelkästään kylttejä, joissa lukee LAPSETTOMUUS-sanan sijaan ÄITIYS.
Äitiysultra. Äitiyspoliklinikka.

On myös synnyttäneiden osasto, ja vastasyntyneiden seurantapoliklinikka.
Ei sperma-laboratoriota, ei lisääntymistieteiden yksikköä.

Minuutilleen oikeaan aikaan meidät kutsutaan sisään huoneeseen, jossa meidät vastaanottaa suomea murtaen puhuva lääkäri, jolla on kiltit silmät.

Käydään sama keskustelu, jonka olen käynyt viikkoja aiemmin yksityisessä ultrassa, ja lukemattomia kertoja ystävien kanssa.

Olen voinut edelleen omituisen hyvin.
Ei pahoinvointia, ei vuotoja, ei kipuja.

Mitäpä siihen lisäämään.

Taas on aika ottaa housut pois, sehän minulta käy.
Mies ohjataan tutkimuspöydän taakse, josta en näe häntä.

Lääkäri on ensimmäinen, jonka näen laittavan liukastusgeeliä sauvan päälle sekä ennen kondomin laittoa, että sen jälkeen. Havaintojeni mukaan yleensä sitä laitetaan vain suoraan kondomin päälle.

Siihen hän pursottaakin oikein ekstraison määrän geeliä.
Niin ison, että sitä tipahtaa lattialle, pläts.

Lääkäri ottaa paperin, asettaa sen jalkansa alle ja pyyhkii geelin pois.
Sen jälkeen hän pahoittelee kovasti, miten kylmältä geeli voi tuntua.

Voi kuule, on tässä kestetty vähän pahempaakin.

Ruudulle ilmestyy rakeinen avaruuden musta aukko.
Paitsi ettei se ole tyhjä, siellä liikutaan. Liikkujan sydän lyö.

Se näyttää ihan erilaiselta, kuin kolme viikkoa sitten.
Silloin se näytti viivalta. Nyt se näyttää joltakin muulta.

Joltain, mikä muuttuu, kasvaa päivittäin.

Jos sisälläni on tuollainen, minunhan täytyy olla..
Raskaana oikeasti, ei leikisti?

"Siellä hän on, onnea! Ja katsotaanpa, mittaan vielä.. Koko on 24 millimetriä, vastaa juuri viikkoja 9+0."

24 millimetriä. Viimeksi oli neljä.

"Ja sydän lyö jo kovasti, 176 kertaa minuutissa", lääkäri sanoo ja klikkaa muutaman kerran hiirtä.

Tum tum tum tum, kuuluu oikean korvani vierestä.

Sykekäyrä piirtyy kuvaruudulle. Olen nähnyt niitä vain elokuvissa.
Se on säännöllinen, nousuja ja laskuja samaan tahtiin.

"Se on elossa", toistelen kuin kävisin vähän vajaalla. Niin kuin käynkin.

"Se on elossa", hymyilee lääkäri.

En näe Miehen ilmeitä.
En tiedä, katsooko hän ruutua vai jonnekin muuanne.

Saan nousta. Saamme iloiset onnittelut, toistamiseen.
Mies hymyilee kohteliaasti. Mitähän hänen ajatuksissaan liikkuu?

Lääkäri suosittelee nauttimaan hyvästä olosta, koska monilla muilla tämä aika on tuskaisempaa.
Lupaan yrittää.

Hän tulostaa neljä kuvaa. Kiirehdin ottamaan ne häneltä, ettei niitä tarjota Miehelle ensin.
Ne ovat isomman kokoisia, kuin olin kuvitellut.

Katson niitä samalla, kun uutta ultra-aikaa varataan.
Musta tyhjyys, ja sen keskellä jokin pieni, mutta ilmiselvä.

Minulla on ananassukat, mutta siinä hän on.