Lainaan annettu

Olen aina ollut sitä mieltä, ettei lapsen toivomisessa liene useinkaan kysymys pelkästä pyyteettömästä hyväntekeväisyydestä. Siitä, että haluaisi vain ja ainoastaan päästä antamaan kaikkensa jollekulle.

Tottakai lapsen kautta haaveilee saavansa jotain hyvää ja toivottavaa itselleen, omaan elämäänsä.

Iloa, valoa, lämpöä, sisältöä, merkitystä.
Mitä se sitten kenellekin on.

Ajattelen, että päävastuuni on pitää lapsesta huolta. Suojella häntä, ajatella häntä kaikessa ensin.
Laittaa hänen tarpeensa omieni edelle, kantaa vastuu hänestä. Rakastaa häntä sellaisena kuin hän on.

Ja mitä siihen tulee, mitä hän minulle antaa.

Minun tulee nauttia hänestä sen aikaa, kuin vain saan, ja minulle annetaan.
Sen aion myös tehdä.

Sillä hänen tehtävänsä on vain ja ainoastaan elää omaa elämäänsä.
Löytää itselleen parhaiten toimivat tavat siitä nauttimiseen.

Siinä minun tulee olla apuna, tarjoamalla hänelle vakaa pohja, jonka päälle rakentaa.
Antamalla hyvät valmiudet. Ei täydelliset, mutta riittävän hyvät.

En voi rakentaa omaa tulevaisuuttani sitä ajatellen, että hän tulee olemaan tiiviisti läsnä elämässäni myös nuorena aikuisena tai sen jälkeen. Toki uskon, että pelkästään hänen olemassaolonsa tulee tuottamaan minulle iloa aina.

Mutta hän voi haluta lähteä opiskelemaan Brasiliaan tai muuttaa töiden perässä Samoalle.
Löytää kutsumuksensa tiibetiläisen luostarin yksinkertaisesta elämästä.

Eikä siinä ole mitään väärää.

Minua ovat aina karmineet erinäiset puheenvuorot, julkkisten haastattelut tai kahvipöytäkeskustelut, joissa oman (yleensä vielä pienen) lapsen täysi-ikäistynyt elämä on vanhemman puheissa jo osittain käsikirjoitettu valmiiksi.

Tavoitteenani on rakentaa yrityksestä hieno perintö, jonka parissa lapseni on helppo jatkaa.
Mistä tiedät, että hän haluaa jatkaa?

Täällä ostamallani kesämökillä on sitten ihanaa nauttia lapsenlapsista.
Mistä tiedät, että sellaisia tulee?

Halusin tulla nuorena äidiksi, niin jaksan olla lapselleni apuna hänen ruuhkavuosissaan.
Mistä tiedät, että hänelle on tulossa sellaiset? Tai että apuasi tarvitaan tai edes kaivataan?

Jos jossain kohtaa elämässä täysi-ikäistynyt lapsi ei jää lähelleni ja tapaamme harvakseltaan, se ei automaattisesti tarkoita sitä, että olisin tehnyt jotain väärin, tai että välimme olisivat ei-läheiset, huonot.

Tarkoitan, että jos hän valitsee olla elämässäni tiiviisti mukana vielä aikuisenakin, se on plussaa, muttei millään tapaa itseisoletus. Hän voi valita myös toisin, ja hänellä on siihen kaikki oikeus.

Sillä se, että olen hänen äitinsä, ei velvoita häntä mihinkään.

Tottakai haluan ja toivon läheistä suhdetta hänen aikuistuttuaan, niin kuin kuka tahansa muukin.
Enkä tietenkään missään tilanteessa toivo, että välimme syystä tai toisesta katkeaisivat kokonaan.

Mutta se, mitä minä haluan, ei kuitenkaan ole olennaista.

Hän ei jää velkaa, joka hänen pitäisi jossain vaiheessa maksaa, hyvittää.
Tulemalla joka sunnuntai päivälliselle, tai taluttamalla minua palvelutalon pihassa.

Pääasia, että hän on onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä.
Missä ikinä meneekin, mitä ikinä tekeekin.

Niin kauan, kun hän on elämää kanssani ja avullani opetteleva pieni ihminen, saan itseoikeutetusti pitää hänet lähelläni, lainaan annettuna päivieni ilona.

Joskus tulee kuitenkin se hetki, kun niiden oikeuksien ja oletusten on aika päättyä.

Vähitellen, ehkä nopeammin kuin ikinä uskoisin, hänen on aika valita omat polkunsa.
Ihmiset, jotka hän haluaa lähelleen.

Sen, kuulunko minä heihin ja millä asteella, valitsee vain hän itse.

Minä halusin hänet.
Mitä hän haluaa, se on hänen asiansa.

En koskaan voi olla hänelle niin paljon, kuin hän on minulle.
Ja niin on oikein, niin sen kuuluukin mennä.

 

Jäljessä

Nautin vauvan liikkeiden jatkuvasta tuntemisesta.
Siitä, että niitä tuntuu nyt lähes kokoajan.

Hän liikkuu paljon ja vilkkaasti, voimakkaasti.
Kuin hieman turhautumista tuntien, pimeydestä ulospääsyä etsien.

Kun herään aamulla, herää hän usein lähes samaan aikaan.
Se on ihanaa. Ei tarvitse miettiä, onko yö vienyt hänet pois.

Olen viimein, erinäisten hajanaisten vaiheiden jälkeen päässyt tähän hetkeen, jossa osaan kunnolla nauttia liikkeistä. Jossa en halua mitään lisää tai enemmän, vaan se mitä saan, riittää oikein hyvin.

Nukkumaanmennessä tunnen hänen kuulostelevan, mitä nyt tapahtuu.
Asettelevan sitten itseään hyvään asentoon, mukautuen siihen, miten itse asetun.

Öisten vessakäyntien yhteydessä hän havahtuu hetkeksi ojentelemaan yhä pitemmäksi käyneitä raajojaan. Välillä kauemmaksikin aikaa, määräten vuorostaan minut seuraajan asemaan.

Olen kanaverkkoa, jota tunnustellaan, muovataan ja venytetään sisältä päin.

Toisinaan liikkeet pingottavat ihon äärimmilleen, tai tärähtävät yllättävällä paineella.
En välitä. Haluan tuntea niistä jokaisen, sillä ne pitävät häntä lähellä.

Mietin, miten erilainen tämä raskaus olisi ollut, jos olisi ollut alusta lähtien mahdollista tuntea hänet tällä tavalla. Millaista olisi ollut, jos en olisi ollut niin järjettömän peloissani, niin tavattoman pitkään.

Muutun entistä kömpelömmäksi.

Törmäilen vatsan kanssa seiniin, huonekaluihin, suihkun hanaan, oviin ja erityisesti niiden kahvoihin.
Seison usein ihmisten tiellä, kun olen omasta mielestäni asettunut melko kauas, mutta vatsa unohtuu.

Saan edelleen vatsan koosta hyväntahtoiseksi tulkitsemiani hämmästelyjä, jotka lähinnä huvittavat. Sukulaisnaiset, joiden kanssa emme normaalisti ole kosketusetäisyydellä, painavat kohdatessa kätensä hellästi vatsan päälle, tai vähintään hipaisevat sitä ohikulkiessaan, kuin varkain.

Tiedän, että joillekin raskausmahan kysymättä koskettaminen on punainen vaate. Etenkin, jos takana ovat monin eri tavoin kehoon kajonneet lapsettomuushoidot toimenpiteineen. Itse en jostain syystä osaa häiriintyä. Jollain hassulla tavalla koen, että he vain haluavat tervehtiä ja huomioida vauvaa, ikään kuin hän jo olisi täällä.

Huomaan kulkevani ajatuksissani noin pari kuukautta jäljessä.

Tunnen itseni sen kokoiseksi, kuin olin pari kuukautta sitten. Samalla käsitän, etten koskaan tule ehtimään kunnolla hahmottaa mahan kokoa, tämänhetkisiä mittasuhteitani. Lapsi ehtii syntyä, ennen kuin käsitän vatsan olevan niin iso, kuin se on.

Välillä mietin, osaanko sittenkään nauttia tästä ajasta tarpeeksi paljon.
Pian kaikki muuttuu. Kotona olemiseen tulee aivan toisenlainen näkökulma.

Vielä toistaiseksi sisälläni kelluu tamagotchi, jonka tyytyväisenä pitäminen on naurettavan yksinkertaista.

Kun se haluaa huomiota, sitä silitetään vatsan läpi.
Jos et jaksa tai ehdi, ei haittaa, ei ole niin justiinsa.

Kun se kaipaa ruokaa, syödään itse jotain.
Kun sitä väsyttää, annetaan sen nukkua.

On vaikeaa hahmottaa konkreettisella tasolla, miten kokonaisvaltaisesti jokin näin pieni ja vaivaton tulee kohta huomioni tarvitsemaan. Miten täyden kapasiteetin, kaikki seuraavat kuukaudet ja vuodet.

Pitäisi levätä ja ottaa kaikki irti tästä, kun saan olla yksin.

Tätä toitotetaan joka paikassa, raskaussovelluksista neuvolan kautta ystäviin.
Pitäisi mennä oman voinnin ja olon mukaan, keskittyä niihin asioihin ja puuhiin, joista tykkään.

Järkeilen, että varmaan erityisesti sellaisiin, joita on lapsen syntymän jälkeen hyvin hankalaa tehdä, kuten ex tempore illallinen ystävän kanssa lempiravintolassa tai tuntien lukumaraton hyvän kirjan kera.

Tai päiväunet, joiden ajankohtaan tai kestoon kukaan muu ei vaikuta.

Yhä useammin on päiviä, jolloin en saa aikaiseksi oikein mitään, edes nauttimista. Vaikka voin ihan hyvin, mikään ei erityisesti huvita, ja päädyn vain poukkoilemaan asiasta toiseen koko päivän.

Luen vähän, mutten osaa keskittyä. Katson telkkaria, muttei mikään ohjelma huvita. Pakkaan jotain, mutten jaksa kauaa sitäkään, into lopahtaa, tuntuu tahmealta. Selaan nettiä, mutta mikään ei erityisesti kiinnosta tai edes jää mieleen.

Minulla on useita elokuvia, joita olin ajatellut katsovani, kun on kerrankin aikaa.
En ole saanut katsotuksi niistä yhtäkään.

En yksinkertaisesti taida pystyä keskittymään enää niin yhtäjaksoisesti mihinkään.
Olo on jotenkin rannaton, hajanainen.

Otan kuvia vatsasta ja lähetän tilannepäivityksiä niistä ilahtuville, muttei sitäkään voi loputtomiin tehdä, kyllästyttäisin ihmiset kuoliaaksi.

Saatan päätyä käymään kaupassa tai pesemään pyykkiä.
Puuhastella kotitöitä, joita teen sijaistoimintona, kun en tiedä, mitä muutakaan tehdä.

Tai vaihtoehtoisesti päädyn selaamaan loputtomasti samoja uutisia, kuvia, linkkejä.
Jälkeen päin mietin, tätäkö tosiaan tein, kun olisin voinut tehdä melkein mitä vain?

Toisinaan, rennompina hetkinä, kun aurinko paistaa jo lämpimästi keittiön ikkunasta, kauhistun.
Laskettuun aikaan on muutama hassu viikko, ja tässä sitä vain mennä hissuttelen.

Miten voin vain kaikessa rauhassa syödä aamupalaa, kun elämäni niin kuin sen tähän asti olen elänyt, on pian räjähtämässä atomeiksi, menossa kertakaikkisen uusiksi?

Miten voin olla näin rauhallinen?
Vai olenko edes kovin rauhallinen, en kai?

Millainen sitten edes olen?

Millainen tässä olisi hyvä olla?

Kunpa olisin tiennyt

Löydän viimeiseksi jääneen, keskeneräisen e-pilleriliuskan vuodelta 2020. Jonain elokuisena perjantaina sille päivälle tarkoitettu luukku jäi avaamatta, ja samalla jokin oli pysyvästi eri lailla.

Todennäköisesti tunsin muutoksen painon jo silloin, tai ainakin osan siitä.

Mutta miksi säästin liuskan?
Kai halusin pysäyttää ajan, jättää siihen merkin.

Niin, että olisi konkreettisesti nähtävissä, mihin se pysähtyi, ja mikä ainakin muuttui.

Aavistin varmasti, että jotain tavalla tai toisella peruuttamatonta tulee tapahtumaan. Jotain, mikä muuttaa ennen kaikkea minua. Vaikka vaistosin ehkä jotain, en tiennyt silloin vielä mitään, ja hyvä niin.

Säästyin paljolta, kun en etukäteen tiennyt, mitä tulisin seuraavien vuosien aikana kohtaamaan.

Ja samaan aikaan, kunpa olisin tiennyt.
Kunpa olisin tiennyt, että olisi täysin mahdollista olla tässä.

Kunpa olisin tiennyt varmaksi, että tulisin vielä joskus olemaan tässä.

Kaikki ne päivät ja viikot, joihin ei mahtunut pelon lisäksi juuri muuta.
Kaikki ne kuukaudet, vuodet, kun katselin itseäni ja elämääni kuin ulkopuolelta.

Mutta en voinut tietää.

Juuri se on tahattoman lapsettomuuden perimmäinen kirous.
Risti, jota raskaampaa ei ennen ole kantanut.

Whatever works

Yritän miettiä viimeisiä puuttuvia hankintoja vauvalle, mutta yleensä siihen aiheeseen siirryttäessä aivoni sulavat puuroksi.

Kaikilla on oma mielipiteenä siitä, mitä minulta vielä puuttuu.
Paitsi minulla, koska en tiedä, mitä oikeasti vielä tarvitsen, mitä vauva tarvitsee.

Lähtökohtaisesti en usko, että varsinaisesti tarvitsemme enää mitään.
Olennaisimmat hankinnat on jo tehty, ja muutamasta järkeenkäyvästä suosituksesta otettu koppi.

Viime kuukausina olen saanut huomata, että monilla lapsen saaneilla on hämmentävän jyrkkiä mielipiteitä lähtökohtaisesti kovin neutraaleilta vaikuttavista aiheista, kuten rintapumppu, unipesä tai äitiyspakkaus.

Ymmärrän erilaiset vinkit ja lämpimät suositukset. Sen, että joku haluaa laittaa hyvän kiertämään ja kertoa, mistä vempeleestä itselle oli hyötyä, tai minkälaiset sukat omalla lapsella kestivät parhaiten jalassa.

Kyseenalaistan, miksi minulle on ilmoitusasiana kuulutettu muun muassa, että tietyt hoitotarvikkeet eivät missään nimessä ole hyviä tai sopivia kenellekään. Ilman mitään varsinaisia perusteluita (kuten vaikkapa välitön hengenvaarallisuus?).

Älä osta tätä.
Se on ihan paska, eikä missään nimessä tarpeellinen!

Perusteluksi esitetään yksiselitteisesti vain, että ”ei toiminut meillä”.
Mielestäni se on argumenttina hatarahko noin voimakkaalle lausumalle.

Mistä joku voisi aukottomasti tietää, mikä toimii tai ei toimi jollakulla toisella, vain sen perusteella, miten itselle kävi?

Vauvojen tavaraviidakko sisältää myös erikoisia, näennäisen neutraaliksi tai korkeintaan uteliaiksi tarkoitettuja, mutta sävyltään omituisen latautuneita toteamuksia, jollaisiin en aiemmin ole törmännyt, missään aihepiirissä koko tähänastisen elämäni aikana.

Ai otit äitiyspakkauksen, etkä rahana?

Ai et ole varma, tarvitsetko erillistä hoitotasoa?

Ai et ole miettinyt, ovatko bodyt ja housut värimaailmaltaan yhteensopivia?

En ole ennen kohdannut yhtä palavaa tarvetta olla oikeassa, päteä ja tietää, kuin sen tietäminen, mikä on lapselle milloinkin parasta. Se on hämmentävää.

Muistelen erään työkaverin viisasta lausumaa.
"Whatever works", hän totesi.

Ehdottomuus kannattaa heittää romukoppaan, sillä yleensä siitä joutuu ennemmin tai myöhemmin hellittämään. Kaikkea kannattaa ja todennäköisesti myös haluaa kokeilla etenkin epätoivon hetkellä, kun vauvan itkua ei saa loppumaan.

Jonain päivänä jokin juttu toimii, seuraavana ehkä ei. Ei kannata kuunnella muita, vaan itseään.
Eikä ainakaan jättää kokeilematta jotain siksi, että kerran muistaa kuulleensa siitä huonon kokemuksen.

Kaikki, mistä on edes jotain hyötyä jossain vaiheessa, on hyväksi, muistan työkaverin summanneen. Jos se on tutin tarjoaminen vastasyntyneelle jonkun toisen kauhisteluista huolimatta, sitten se on.

Jos se säästää yhden riekaleen omia hermoja, jaksamista ja mielenterveyttä lapsiperheeksi opettelun kaaoksessa, se on jo kotiin päin.

Päätän yrittää toimia sen mukaan, nuo lauseet mielessä pitäen. Se ei tarkoita sitä, että hamstraisin kaikki mahdolliset vimpaimet siltä varalta, jos jostain niistä olisi apua johonkin hetkeen.

Se tarkoittaa sitä, että yritän mennä mahdollisimman paljon oman fiiliksen ja maalaisjärjen mukaan.
Luottaa itseeni, vaikkei se varmasti tule olemaan helppoa.

Äitiysloma

Jään äitiyslomalle – tai nykyiselle raskausvapaalle – heti, kun se on mahdollista.

Työ lipsahtaa ulos maailmankartaltani yhtä helposti, kuin litteän maapallon reunalta yli purjehtiva laiva.
Se putoaa vaivatta pois päiväjärjestyksestä.

Tuntuuhan se aluksi oudolta, kun kukaan ei kysy päivitäin, miten viikonloppu meni, mitä ostit lounaaksi, mennäänkö perjantaina vakipaikkaan syömään, miten ne teidän synttärijuhlat menivät.

Se lienee luonnollista, olenhan viettänyt viimeiset vuodet suuren osan valveillaoloajastani työkavereiden ympäröimänä. Tiedän heidän arkensa kuulumisineen paremmin, kuin monen ystäväni, ja he minun.

Mutta nautin.

Työtä en kaipaa sekuntiakaan. Ainoastaan työpaikan ihmisiä, joista monet ovat eläneet innolla mukana raskaudessa, ja joilta saatua lämpöä en unohda. Mutta loppujen lopuksi hekin loittonevat mielestä nopeasti. Jopa nopeammin, kuin olin osannut odottaa.

Kuulumme tällä hetkellä eri maailmoihin. Sen sisäistäminen käy luontevasti, ovathan he siellä, töissä, ja minä en. Asiaan todennäköisesti vaikuttaa, etten koskaan ole ollut erityisen työorientoitunut ihminen, vaikka työssäni ei sinänsä ole mitään vikaa ja se on tuntunut mielekkäältä.

Työtä sisältämätön, siltä osin arjesta irrallaan oleva elämä sopii minulle, kuten olen kauan aikaa tiennyt. Olenhan jo vuosia haikaillut tauosta työelämän oravanpyörässä.

Rakastan sitä, ettei tiukkoja aikatauluja ole.
Ei tarvitse herätä tiettyyn aikaan, siirtyä paikasta toiseen tiettyyn aikaan.

Tekemisiään ei tarvitse yrittää ajoittaa tiettyyn aikaan.
Tai ylipäänsä olemistaan.

Samaan aikaan tiedostan, että tähän kaikkeen on tulossa pian perustavanlaatuinen muutos. Niinpä yritän parhaani ottaa kaiken irti tästä hämmentävästä vapaudesta, ajasta irrallaan kellumisesta.

Pakkaan muuttolaatikoita, ja lepään.
Makaan sohvalla ja katson telkkaria, syön suklaata.

Pakkaan vähän lisää.
Makaan vähän lisää.

Joinain päivinä en pakkaa ollenkaan. Se on mahtavaa, vaikkakin välillä hankalaa. Alkuun tuntuu hölmöltä, jos en ole saanut kokonaisessa päivässä aikaiseksi jotain Yleishyödyllistä ja Edistävää.

Vähitellen siihenkin tottuu, ja sallin itselleni enemmän tyhjää aikaa. Kuuntelen podcasteja, luen paljon.
Äärimmäinen suosikkini on käydä kaupassa tai kahvilassa päivällä, ei ruuhkatunteina.

Ärsyynnyn erään bloggaajaan raskausuutisista. Hän kirjoittaa, kuinka yritys on viimein tuottanut tulosta. Lasta on yritetty pari kolme kuukautta.

Sataa lunta, joka muuttuu jääksi, joka sulaa.
Sataa uudelleen lunta.

Päivät kasvavat pituutta, valoa riittää yhä enemmän iltapäivän puolelle.
Se onnistuu jotenkin korostamaan, että olen itsekin matkalla uutta kohti.

Kohti kevättä, joka tulee olemaan täysin erilainen, kuin mikään aikaisempi vuodenaika.
(Jos kaikki menee hyvin.)

En ole ihminen, joka tylsistyy herkästi. En myöskään ole ihminen, joka ei nauti kotona olemisesta, ja kaipaa jatkuvasti tapahtumia ympärilleen.

Ei tämä silti mikään lomamatka ole. Arki on vahvasti mukana kuvioissa Miehen käydessä normaalisti töissä. Ruokakaupassa on käytävä, pyykkiä pestävä, asianpesukone täytettävä ja päivälliset suunniteltava ja valmistettava.

Koska olen kotona ja meistä selvästi vähemmän kiireisempi osapuoli, nämä jäävät kontolleni, mutta ei se haittaa. Havaitsen koronan sairastamisen ajalta tuttuja lisääntyneen kotona olemisen vaikutuksia. Astianpesukone täyttyy tavanomaista useammin. Vessapaperia kuluu huomattavasti enemmän.

Tapaan äitiyslomailevia kavereita. Se on luvattoman paljon helpompaa nyt, kuin työssäkäydessä. Voimme käydä lounaalla tai mikä ihmeellisintä, kyläillä puolin ja toisin päiväsaikaan, arkena.

Väsymys astuu kuvioihin entistä suuremmalla volyymilla.
Nukun huonosti, sillä heräilen useita kertoja yössä vessaan tai muuten vaan.

Uudelleen nukahtaminen on hankalaa. Pyörin sängyssä, ja pyörimisestä tulee kuuma. Kun olen tuskaillut tarpeeksi kauan, virkistyn liikaa ja ajaudun loputtomiin, pimeän puolelta ammentaviin ajatuslooppeihin. Saan itseni kierroksille, joiden laskemiseen menee useampi tunti.

Tiedostan heräilyn olevan todennäköisesti jollain tasolla hormonaalista. En ihan pääse kiinni tämän merkitykseen evoluution kannalta. Mikä järki lajin selviytymisen näkökulmasta on väsyttää tuleva äiti raskausaikana, jotta hän olisi jo valmiiksi mahdollisimman poikki vauvan syntyessä?

Väsymyksen määrässä tai esiintyvyydessä ei ole mitään logiikkaa.

On päiviä, jolloin nukun erityisen huonosti, mutta jaksan silti koko päivän menoja ja aktiviteetteja.
On iltoja, jolloin ihmettelen, miten yllättävän vähän väsyttää siihen nähden, millainen yö oli ja etten ole päivän aikana ehtinyt levätä ollenkaan.

On päiviä, jolloin nukun poikkeuksellisen hyvin, mutta kolmen tunnin päästä heräämisestä on kuin joku ottaisi paristot irti. Silloin en jaksa enää hetkeäkään, vaan nuupahdan toimintakyvyttömäksi samassa ajassa kuin lepotilaan asetettu tietokone. On pakko päästä nukkumaan.

Päivittelen mielessäni, mitä tästä tulisi, jos olisin vielä töissä. Saan nopeasti vahvistuksen epäilyilleni, että unettomuutta on kaiken aikaa merkittävästi pahentanut työhönlähtöön liittyvä stressi.

Valtava taakka putoaa harteilta, kun ei tarvitse miettiä, kauanko aikaa on siihen, kun herätyskello soi ja täytyy lähteä töihin, oli nukkunut yöllä tai ei. Tekemään päätöksiä, jotka eivät ole millään tasolla mitättömiä.

Useina unettomina öinä saan itseni tyynnyteltyä edes jonkinlaiseen rauhaan, kun totean, että onneksi huomenna ei tarvitse mennä mihinkään.

Jos en saa nyt unta, voin yrittää nukkua myöhemmin aamulla. Jos ei onnistu silloin, voin kokeilla päiväunia. Jos nekään eivät onnistu, ei sekään ole maailmanloppu. Voin zombeilla kotona kaikessa rauhassa, sillä ei ole mitään, mitä olisi pakollista tehdä juuri jonain tiettynä päivänä.

Parin minuutin verikokeen tai tunnin neuvolakäynnin kestää pienessä koomassakin, kahdeksan tunnin kokonaista työpäivää vaativine ajatustöineen heikommin.

Kaiken kaikkiaan olo on lähinnä helpottunut, ja mieli poukkoilevasta sekavuudestaan huolimatta ajoittain yllättävän seesteinen. Myös toisinaan ahdistunut ja stressaantunut, mutta pääosin uudenlaisesta vapaudesta huumaantunut.

Säikähdyksiä 2

On vastustamattoman kirkas päivä. Aurinko pilkahtelee tummanharmaiden pilvien lomasta houkuttelevasti. Valoisuudesta huolimatta ei ole edes kovin kylmä, vaan miellyttävän leutoa.

On ollut jo viikkoja liukasta, mutta vielä kertaakaan aurinko ei ole paistanut noin.

Olen liikkunut ulkona vähän. Oikeastaan hyvin vähän, ainoastaan pakolliset kulkemiset.
En ole saanut hankituksi nastakenkiä, en edes irrotettavia nastapohjallisia.

En haluaisi ostaa uusia kenkiä nyt, koska niin monet ovat kertoneet kengänkokonsa kasvaneen synnytyksen jälkeen. Nastapohjallisia olen monesti miettinyt, mutta toteutus on jäänyt uupumaan.

En kertakaikkiaan voi vastustaa kiusausta, vaan lähden lyhyelle kävelylenkille.
Lupaan ja vannon pyhästi olevani äärimmäisen varovainen, ja olenkin.

Katson jokaisen askeleen hyvin tarkkaan.
Kuljen vain kohdissa, joissa on hiekkaa.

Juuri ennen kotia ajatukset karkaavat, ja astun yhden huolimattoman askeleen.
Se riittää.

Sotkeennun jalkoihini ja horjahdan taaksepäin.
Kaatumisvauhti on lähellä nollaa.

Ehdin koukistaa polvia niin, että mätkähdän maahan lähes kyykkyasennossa.
Oikea pakara ottaa ensimmäisen osuman. Toisena tulee oikea käsi, jolla otan vastaan.

Ainoa asia, jonka keskityn kunnolla rekisteröimään on, ettei vatsa osu mihinkään.

Könytessäni ylös käsi on hellänä. Siihen kohdistunut tärähdys saa hermot iskemään salamoita.
Aavistan, että pakaran alueelle nousee mustelma, vaikka paksu talvitakki on pehmentänyt iskua.

Nilkuttaessani kotiovelle mietin, miten typerä ihmisen täytyy olla?

Kaikki mielihalut nauttia raikkaasta ulkoilmasta kuolevat siihen paikkaan.
Linnoittaudun vaikka koko loppuajaksi neljän seinän sisälle, kunhan noin ei tapahdu uudestaan.

Päästessäni kotiin vauva liikkuu virkeästi, todennäköisesti kokemansa rysäyksen havahduttamana.
Tarkkailen koko loppupäivän ajan, ettei verta tule, eikä kohdun alueelle koske.

Huoli puristaa rintaa, ei anna rauhaa.

Luen, että aiheuttaakseen vauvalle haittaa liukastumisen tai muun onnettomuuden tulisi sisältää suoraan vatsaan kohdistuva voimakas isku, kuten auto-onnettomuudessa tai pahasti vatsalleen kaatumisessa.

Nämäkään eivät välttämättä ole kohtalokkaita. Lohduttaudun muistelemalla ystävää, joka liukastuessaan kaatui vatsalleen viimeisillään raskaana, eikä käynyt kuinkaan.

Saan silti itseni tiloihin, kun googletan epätyypillisiä, mutta yhtä kaikki mahdollisia liukastumisen seurauksia. Niistä mieleen jäävät kaikumaan erityisen ikävänkuuloisina istukan repeäminen tai irtoaminen.

Näihin liittyy yleensä voimakas verenvuoto ja alavatsakipu, mutta en saa mielestäni mahdollisuutta, entä jos istukka on tietämättäni vaurioitunut, enkä voi jostain harvinaisesta lääketieteellisestä syystä huomata sitä mistään?

Syystä, joka kirjataan myöhemmin ruumiinavausraporttiin.

Entä jos vauva sisälläni hiipuu ja jää ilman ravintoa, ja kun se lopulta huomataan, on jo liian myöhäistä?

Seuraavan soittoajan koittaessa soitan jälleen neuvolaan, ja tunnen itseni idiootiksi.
Onko yhteiskunnallisesti järkevää tarjota hedelmöityshoitoja näin huolimattomille ihmisille?

Neuvolasta todetaan, ettei tilanne kuulosta huolestuttavalta, ja ohjeistetaan jatkamaan vauvan liikkeiden tarkkailua. Se on aina ensimmäinen merkki siitä, että jokin on pielessä, jos liikkeitä ei tunnu tai ne vaimenevat, hoitaja painottaa.

Päivät kuluvat.

Ehtymisen sijaan liikkeet vahvistuvat, saaden uudenlaista voimaa ja jäntevyyttä.

Selviämme säikähdyksellä, kahdesti viikon sisään.

Säikähdyksiä 1

Varhain aamulla havahdun hereille. On jotenkin huono asento.
Vaihdan kyljeltä toiselle. Sekin taitaa olla omituisesti puutunut, sillä edelleen kiristää.

Ärsyttää. Juuri kun saisi nukkua pitkään, aamuinen nälkä taitaa olla jälleen ajamassa ylös.
Kaikesta päätellen pian kuulen tutun ensimmäisen ruokakurinan vatsasta. Tungen tyynyn sitä vasten.

Menee hetki, ennen kuin tajuan, että minuun sattuu.
Sattuu paljon.

Vatsaan koskee. Se ei ole nälkää, vaan jotain muuta.
Pudistan peiton ja tyynyt kauemmas saadakseni selkoa.

Samassa mahan ympärille kiertyy kuuma, rautainen vanne.
Se puristuu sentti sentiltä tiukemmaksi, työntää kohtua kasaan.

Saa aivot lamaantumaan, pakottaa hengittämään suun kautta. Kuin olisi pakko nousta jonkin isomman ja vahvemman selkään kannettavaksi. Antaa sille ohjat, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole.

Sitten kevyesti, kuin hellästi hyvitellen puristus lievittyy, hiipuu vähitellen olemattomiin.
Huokaisen, kun lihakset saavat käskyn hellittää, päästää irti otettaan.

Ehdin muodostaa ajatuksen, kuvittelinko juuri kaiken.
Ehkä olen edelleen puoliunessa?

Kunnes sama toistuu.
Kivun aaltomainen rytmi huokuu ylitseni yhä uudelleen.

Ensin se lähestyy, saavuttaa ja kasvaa, tiukentuu oikein tiiviiksi.
Pysyy siinä hetken, kunnes vetäytyy, loittonee kauemmas, muuttuu varjoksi.

Jos nämä eivät ole supistuksia, en tiedä enää mistään mitään.
Mutta oikeita vai harjoitus?

Oikeisiin on liian aikaista, se ei ole hyvä.
On 33. raskausviikko.

Kuukausien ajan minulta on kyselty, olenko jo tuntenut harjoitussupistuksia.
En ainakaan tietääkseni, olen vastannut.

Kyllä sen tietää ja tunnistaa, minulle on vastattu.
Neuvolassa, töissä, kaikkialla. Ystävät, työkaverit. Neuvolantädit, sukulaiset.

Sattuvatko ne, olen kysynyt.

Eivät ne satu, minulle on vastattu.
Se vain tuntuu vähän oudolta ja epämiellyttävältä, kun kohtu menee yhtäkkiä ihan kovaksi.

Miksi minuun sattuu?
Joko synnytys on käynnistymässä, tai minua on huijattu.

Olen kolmensadan kilometrin päässä kotoa, sukuloimassa.
Lähes neljän tunnin ajomatkan päässä Miehestä.

Ajatukset sinkoilevat holtittomina ympäriinsä.

Ehtiikö hän tänne, jos nyt soitan?
Hän on ainoa ihminen, kenet haluaisin nyt nähdä.

On pakko nousta ylös. Menen vessaan, testaan, mitä liike tekee.
Jokin ääni päässä käskee tarkistamaan, tuleeko pyyhkiessä verta. Ei tule.

Palaan sänkyyn, sama jatkuu.
Aika pysähtyy, menettää muotonsa.

Hengitän kipua, se hengittää minua.
Mittailemme toisiamme. Tunnustelemme, tutustumme.

Toteamme toisistamme, että siinäpä se nyt on.
Tästä kohtaamisesta ei pääse yli eikä ympäri. On pakko mennä lävitse.

Kaiken keskellä olen hyvin ärsyyntynyt.
Mitä ikinä tapahtuukaan, täytyykö sen tapahtua juuri nyt?

Olen nukkunut luokattoman huonosti viime aikoina. Herännyt useita kertoja yössä, ja uudelleen nukahtaminen on ollut vaikeaa. Nyt kun kerrankin väsyttäisi, ja olisi mahdollisuus saada lisää unta.

Mitä ikinä tämä on, eikö se voisi loppua?
Voisiko sen vain ottaa pois, jotta saisin nukkua?

Yhdessä vaiheessa tunnen, kuinka sisälläni muljahdetaan isosti. En tiedä, mitä siellä tapahtuu, kääntyykö vauva, mutta se on niin valtava humahdus, että itseäkin melkein pyörryttää. Vauvaa ilmeisesti ei, koska pienemmät liikkeet jatkuvat virkeinä.

Pitäisikö soittaa Miehelle, jonnekin?
Ajatukset katkeilevat seuraavan aallon hyökyessä yli.

Alistun, hengitän äänekkäästi huohottaen. Vähitellen aaltojen väli venyy.
Se harvenee, kunnes liukenee kokonaan, eikä seuraavaa enää tule.

On mahdotonta arvioida, onko kaikkeen kulunut 15 minuuttia vai puoli tuntia.
Tuskin ainakaan paljoa sen kauempaa.

Väsymys tempaisee mukaansa, keho uppoutuu nauttimaan rentoudestaan.
Huojennus vaivuttaa takaisin uneen.

Herään, kun neuvolan soittoaika on jo mennyt.
Kivusta ei ole jäljellä jälkeäkään.

Jostain syystä en soita minnekään, vaan alan googlettaa raivoisasti.

Opin, että myös harjoitussupistukset voivat sattua, vaikkei se ole kovin tyypillistä. Tällöin kipu tuntuu selvästi eniten kohdun alueella, eikä säteile muuanne kehoon, kuten reisiin, selkään tai nivusiin.

Mikäli verenvuotoa tai muuta poikkeavaa ei ole, vauvan liikkeitä tulisi tarkkailla huolellisesti.
Luettuani tämän vauva potkaisee terhakkaasti alavatsaan, kuin pisteeksi lauseelle.

Olen koko päivän varuillani, lepään paljon. Vauva sen sijaan liikkuu normaalisti.
Kuin osoittaakseen, että toisin kuin äitinsä, hän ei vähästä hätkähdä.

Myös Mies pysyy rauhallisena, kun juttelemme puhelimessa.
Todennäköisesti ei ole mitään syytä huoleen, hän summaa tyynesti.

Jännitän seuraavaa yötä ja erityisesti tulevaa aamua, mutta supistukset eivät toistu.
Soitan silti varalta neuvolaan.

Saan samantyyliset ohjeistukset jatkoa ajatellen ja saman toteamuksen, minkä itsekin löysin: Harjoitussupistusten ja oikeiden supistusten olennaisin ero on, että oikeat supistukset harvoin loppuvat.

Silti päätän, että seuraavaa kertaa en jää enää seurailemaan.
Olin missä tahansa, hakeudun synnytyspäivystykseen.

Onneksi tarvetta sille ei tule.

Sen sijaan viikon päästä saan seuraavan syyn soittaa neuvolaan.