Verta 8

On ihmeellistä, miten yhdessä hetkessä rukoilee vain ja ainoastaan, etteivät kuukautiset alkaisi. Keskittäen kaiken energiansa siihen toiveeseen. 

Viisi minuuttia myöhemmin negatiivisen raskaustestin jälkeen rukoilee ja toivoo, että kuukautiset alkaisivat jo, jotta päästäisiin mahdollisimman pian eteenpäin.

Sätin itseäni tunteja siitä, että olin edes yhden sekunnin ajan kuvitellut, että tämä voisi onnistua.
Todellisuudessa niitä sekunteja oli lukemattomia, mutta niistä se ensimmäinenkin oli jo typerää,
níin uskomattoman typerää.

Tyhjennän tiskikoneen ja täytän sen, laitan päälle. Pesen pyykkiä, levitän ne kuivumaan.
Olen reipas. Olen kai murehtinut etukäteen niin paljon, että nyt olen jo turta.
Viikonloppuna pitäisi jaksaa nähdä ystäviä.

Kuukautisten alku antaa kuitenkin odottaa itseään. Se käynnistää tietynlaisen pakonomaisen reaktion sisälläni. Kutsun sitä Entä jos sittenkin? - peliksi. Sitä pelataan oman mielen sisällä, käymällä häiriintynyttä keskustelua itsensä kanssa.

"Entä jos sittenkin..?"
"Lopeta."
"Ei sitä voi tietää varmaksi."
"Sinulla on menkkatuntemuksia nytkin, kokoajan."
"Todella vähäisiä. Ja ne voivat olla myös raskausoire!"
"Raskaustesti oli negatiivinen eilen."
"Mutta testi oli perus, ei aikaiseen testaamiseen tarkoit.."
"EI SE OLLUT MITENKÄÄN AIKAISTA, IDIOOTTI. SEN PITÄISI JO NÄKYÄ PERUSTESTISSÄKIN!"
"Et voi täysin varmaksi sanoa!"
"Kirkasta punaista verta, tänään aamulla."
"Ei jäänyt kuin paperiin vähän, voi olla alkuraskauden vuotoa."
"Huoh...."
"Ja se loppui, miksi se loppui? Niin kauan kun varsinaiset kuukautiset pysyvät poissa, on toivoa!"
"ETKÖ NYT VAAN VOI JO LOPETTAA?! Tiedät itsekin, ettet ole raskaana. MIKÄ SIINÄ ON NIIN VAIKEAA YMMÄRTÄÄ?!"

Kaikesta tästä mielenvikaisuudesta huolimatta tiedän, etten saa vähäistäkään rauhaa, ennen kuin kuukautiset todella alkavat.

Tässä vaiheessa toivo on minulle kuin punaviini alkoholistille tai porno seksiriippuvaiselle.
On ilmeistä, ettei sen ajatteleminen tee hyvää, mutta silti sitä ei voi olla ajattelematta, jatkuvasti.

Helposti voisi kuvitella, että toivominen on ihan harmitonta, mitäpä haittaakaan siitä olisi?
Se voi kuulostaa melkein herttaiselta, sinnikäs viimeiseen asti toivominen.

Mutta ei se ole. Siinä vaiheessa, kun on jo aikoja sitten väsynyt siihen eikä jaksaisi enää yhtään enempää, se on ainoastaan vastenmielistä. Se on kuin palaisi häntä koipien välissä jo kerran luottamuksen pettäneen poikaystävän kainaloon, unohtaen mitä juuri hetki sitten oli vannonut itselleen.

Soitan klinikalle ja kerron tehneeni eilen negatiivisen raskaustestin. Lisäksi on hyvin vähäistä rusehtavaa vuotoa, tosin ei vielä kuukautisiksi laskettavaa. Lääkärini ei ole tänään paikalla.
Hoitaja lupaa konsultoida häntä jatkon osalta ja palata viikonlopun jälkeen asiaan.

Rusehtava vuoto jatkuu ja sitä tulee vessapaperiin pyyhkiessä, mutta se ei ylety edes terveyssiteeseen asti. Huomaan pyyhkiväni sellaisella voimalla, että osa vessapaperista taitaa jäädä sisälleni.

Illalla saan uskoteltu itselleni, ettei tämä nyt niin kamalaa ole. Tämähän oli ensimmäinen varsinainen yrityskerta, jossa oli edes jonkinlainen mahdollisuus. Tunnin päästä olen täysin vakuuttunut siitä, että joku kaunis päivä löydämme itsemme IVF-jonosta, siis jos olemme ylipäänsä yhdessä enää silloin. Tuskin olemme.

Kun kuukautiset vihdoin alkavat pari päivää sen jälkeen kun odotin niitä alkaviksi, olen vain väsynyt. Itkemisen aika oli ja meni kauan sitten, tätä luopumista on tehty jo pitkään. 

Tiedättekö sen tunteen, kun on juuri nukahtamassa päiväunille, vaikkei missään nimessä saisi tai kannattaisi? On syyllinen olo, kun tietää, ettei tässä ole mitään järkeä, torkahtaminen tähän aikaan olisi kuolonisku yöunille. Mutta kun sohva tuntuu niin mukavalta, ja ylle vaivihkaa vedetty peitto niin pehmeältä, että miten kukaan voisi niitä vastustaa. Jos ihan hetken aikaa vain lepuuttaa silmiään..

Sitten jotain äkkinäistä ja kovaäänistä tapahtuu. Puhelin hälyttää, ovikello soi tai joku koputtaa ikkunaan. Säpsähdät hereille, pomppaat ylös ja vielä sekunti sitten tuntemasi tyyni raukeus on tipotiessään.

Ennen kuin teet mitään muuta, katsahdat haikeana kehosi muotoista painaumaa sohvassa ja sen ympärille rakennettua pesäkoloa, jossa on kenties vielä vähän lämmintä. Tiedät, että vaikka kuinka yrittäisit, et saisi samaa harrasta pysähtymisen tunnetta takaisin, koska sellainen hetki tulee parhaiten kuin varkain tilanteeseen ajautuen, vaivihkaa itseltään ja muilta valveen ja unen rajamaille lipuen.

Siltä minusta tuntuu, kun tuijotan veristä vessapaperia kädessäni: Herätys, nyt pois turha pehmoilu!
Back to reality.

No, sentään jotain tapahtuu, huokaan etsiessäni ekstrapaksua terveyssidettä vessan kaapista. 

Pääsen taas eteenpäin, tai ainakin jonnekin päin. Voihan olla että todellisuudessa liikun taaksepäin, en tiedä erotanko enää suuntia toisistaan. Ainakaan ei tarvitse jäädä tähän hetkeen ikuisesti, peiton alle toivomaan, että kaikki tämä olisi vain pahaa unta.

Vaikka välillä sekin tuntuu hyvin houkuttelevalta.

Kun juon simaa

Lapsen yrittämiseen liittyviltä keskustelupalstoilta (jonne en muuten koskaan kuvitellut eksyväni) on jäänyt mieleeni yksi hyvin osuva termi: BFN. Big fat negative.

Sellainen on raskaustesti, jota pitelen kädessäni, tasan kaksi viikkoa Ovitrelle-pistoksesta. 

Laitan parhaille ystävilleni viestit, sillä he odottavat tietoa. Miehelle voin sanoa myöhemminkin, hän ei odota minulta mitään. Ystäviltä tulee pahoittelevia viestejä. He toivovat minulle pelkkää hyvää, tiedän sen.

Mutta se olen minä, jonka elämästä yksi kuukausi on taas pyyhkäisty pois.
Päälle vain tarra, jossa lukee EPÄONNISTUNUT, niin paketti on valmis ja voidaan viedä ullakolle pölyttymään muun romun sekaan.

Ystävät kirjoittavat "voi harmi :(" ja jatkavat elämäänsä, ripustavat pyykit kuivumaan ja miettivät, mitä tänään syötäisiin. "Toivottavasti ensi kierrossa onnistuisi.. <3"

Tiedän, ettei parempiakaan sanoja ole, mitä muutakaan he voisivat sanoa?
Miten he voisivat tietää oikeat sanat, kun en itsekään tiedä, mitkä ne ovat, vai onko niitä edes.
Eivät he voi tehdä mitään. Ei kukaan voi.

Makaan pimeässä makuuhuoneessa ja kuuntelen linnun laulua, joka kuuluu selvästi ikkunan läpi.

Taas kerran muistan, miten miten yksin sitä ihminen voi olla. Miten kenenkään sanojen ulottumattomissa.

Ja minä olen todella yksin.

Ulkona on niin kaunista. Sisälläni mikään ei ole kaunista.
Siellä kaikki on rumaa, syksy on jo saapunut.

Ennen vappua ostin jostain syystä hienonnäköisen simapullon. Lähinnä itselleni, koska Mies ei pidä simasta. Oikeastaan en pidä eriyisemmin minäkään. Tungin pullon kaappiin, jonne se unohtui odottamaan sopivaa hetkeä. Etiketin mukaan siinä on alkoholia 0,7 prosenttia, eli käytännössä sitä voidaan kai sanoa alkoholittomaksi.

Kun seuraavan kerran muistin siman, en halunnutkaan juoda sitä. En halunnut joutua jossittelemaan, mitä sitten jos. Jos tulisin raskaaksi, jos se menisikin kesken, jos mitä tahansa.
Millä oli vaikutusta ja mihin, vai oliko millään lopulta mihinkään.

"Nautitaan kylmänä", pullossa lukee, joten se viettää jääkaapissa pari tuntia ennen kuin aukeaa kevyesti poksahtaen. En muista, milloin viimeksi olisin juonut jotain alkoholipitoista.

Joku jossain juo joka päivä Koskenkorvaa, ja tulee silti raskaaksi.

Käyttää varalta kahta eri ehkäisyä yhtä aikaa, ja tulee silti raskaaksi.

Polttaa askin päivässä, ja tulee silti raskaaksi.

Ei missään nimessä haluaisi lasta, ja tulee silti raskaaksi.

Harrastaa seksiä ensimmäistä kertaa koskaan, käyttää tunnollisesti kortsua, ja tulee silti raskaaksi.

Ei tunne muuta kuin kuvottavaa inhoa hänet raiskannutta miestä kohtaan, ja tulee silti raskaaksi.

Piikittää heroiinia suoraan suoneen, ja tulee silti raskaaksi.

Sitä mietin, kun juon simaa.

Tapahtuma hylätty

Töissä on viimeisten kuukausien aikana ollut äärimmäisen kiireistä. Muut valittavat uupumustaan.
Osa jää sairauslomalle, mikä kuormittaa jäljelle jääneiden tilannetta entisestään.

Minä en valita. Töissä kokemani asiat ovat mitättömiä siihen paineeseen verrattuna, jossa elän kaiken muun ajan. Suorastaan nautin siitä, että voin stressaantua jostain muustakin, kuin omasta henkilökohtaisesta elämästäni.

Lounastauolla vessassa huomaan, että alushousuihin on jäänyt pari pisaraa ruskeaa verta, tyypillinen kuukautisia edeltävä oire. Pyyhin sitä paperilla, ihan kuin sillä tavalla voisin saada koko asian katoamaan.

Muuten en ole tuntenut minkäänlaisia oireita viimeisen kahden viikon aikana, en edes irrotuspiikistä.
Oireettomuskin voi olla raskausoire, muistelen nettikeskustelupalstojen vanhan sanonnan kuuluvan.

Töiden jälkeen ajan pieneen lähikauppaan ostamaan raskaustestiä huomista varten, vaikka en millään jaksaisi. Ajan silti, huolimatta tuntemuksesta, ettei testistä tule olemaan mitään iloa. Perustelen itselleni, että ostan kaksi testiä kerralla, niin seuraavassa kuussa ei ainakaan tarvitse ostaa yhtäkään.

Kaupassa piilotan testipaketin karkkipussin alle ja rukoilen kuten aina, etten törmää kehenkään tuttavaan.

"Tapahtuma hylätty", ilmoittaa kortinlukija pankkikortistani.

Yritän uudelleen. Ei onnistu, sama teksti. Luovun lähimaksusta ja syötän tunnusluvun, ei vaikutusta. "Pitäisikö tililläsi olla rahaa?", kysyy myyjä. "Pitäisi, ei tämä ole siitä kiinni", sanon ja putsaan kortin sirua. Ei auta, eikä ole käteistä mukana. Koitan maksaa viime viikolla tulleella uudella s-etukortillani.
En muista sen salasanaa ulkoa. Raskaustesti jää kauppaan. Koskaan ei selviä, missä vika oli.

Yrittääkö universumi kertoa minulle, että raskaustestin ostaminen on ihan turhaa?

En luovuta. Käyn nopeasti hakemassa käteistä kotoa ja ajan toiseen lähikauppaan, koska samaan kauppaan meneminen uudelleen hävettäisi liikaa. Testiä valitessani totean, että vihaan raskaustestejä, ihan todella. Vihaan niiden ostamista, tekemistä ja katsomista, oikeastaan kaikkea niissä.

Olen tehnyt niitä vain pari kertaa. Sekin on ollut liikaa. Pakkaukseen on pakattu ainoastaan painotonta ja näkymätöntä surua, joka tiivistyy aineelliseen muotoon, testiksi. Mielikuvissani kaikki muut ostavat niitä sen kummempia ajattelematta, koska on tässä ollut vähän kumma olo ja oho, positiivista näyttää.

Kortinlukijassa lukenut teksti kummittelee päässäni koko loppuillan.

Tapahtuma hylätty. Ehkä juuri se tässä on käynyt.

Hukkaan heitetty aika

Yritän tasapainoilla eteenpäin kapean, silmänkantamattomiin johtavan puomin päällä.
Heilun taivaan ja helvetin välillä, kuten eräässä Mariskan kirjoittamassa laulussa sanotaan.
Koitan parhaani mukaan pysyä pystyssä, vaikka putoaminen vaikuttaa väistämättömältä.
Missä sijaitsisi sopiva painopiste kauhun tasapainossa?

Olen vasta viime päivinä alkanut kunnolla prosessoida sitä, mitä fyysinen tilanteeni tällä tietoa todella tarkoittaa. Tosiasia on, että ilman lääkitystä munarakkuloideni on hyvin epätodennäköistä kasvaa tarpeeksi suuriksi ovulaatiota varten.

Vaikeinta on ollut viime aikoina sulattaa sitä, että tätä ensimmäistä Letrozol-avusteista kiertoa voisi pitää samalla ensimmäisenä "todellisena" yrityksenä. Kiertona, jossa on edes jonkinlainen raskauden mahdollisuus.

Tuntuu musertavalta ajatella, että kaikki se viimeisen puolen vuoden ajan tehty, valtavassa paineessa ja ahdistuksessa, sydän vereslihalla toteutettu yritys oli oikeastaan turhaa.
Revin ja riuhdoin meitä molempia, ja tietämättäni ihan tarpeettomasti.

Tietysti olen iloinen, ettei hyödytöntä yritystä kestänyt kauempaa, vaan ymmärsin varata ajan tutkimuksiin. Monet yrittävät lasta vuoden, kaksikin vuotta toiveikkaina ennen hakeutumista tutkimuksiin, joissa selviää jonkin olevan pielessä.

Silti tuntuisi paremmalta ajatella, että se puoli vuotta toi minut lähemmäs lasta.
Mutta eihän se tuonut. Päinvastoin, siitä ei ollut käytännössä mitään hyötyä, se oli vain hukkaan heitettyä aikaa.

"Palaa takaisin lähtöruutuun kulkematta pankin kautta", luki nostamassani kortissa.

Ihan kuin heitettäisiin uimataidottomana veteen ja annettaisiin rauhassa räpiköidä mukava puolituntinen, arvioiden, selviääköhän tuo edes tuosta. Ja sen jälkeen nostettaisiin takaisin veneeseen ja todettaisiin, että noniin, kun kerta olet vielä elossa, nyt sitä sitten aletaan toden teolla uimaan! 

Mutta minähän olen kovasti uinut kokoajan, ainakin yrittänyt ja pysynyt pinnalla, eikö sitä jo lasketa?

Ystäväni kysyy, mitä jos saisin positiivisen raskaustestin, kertoisinko siitä heti Miehelle, vai sulattelisinko asiaa itse ensin?

Tuijotan häntä tyhjällä katseella.

Olen vetänyt mielessäni valkoisen viivan maahan ja sanonut kaikille ajatuksilleni, että seuraava tästä yli astuva ammutaan. Viesti on ilmeisesti mennyt perille, koska voin rehellisesti sanoa, että vaikka olen tämän mennessä ajatellut lähes kaikkea mahdollista, ei ole käynyt lainkaan mielessä, mitä tekisin heti positiivisen raskaustestin jälkeen.

Olen ajatellut tuhansia ja taas tuhansia kertoja sitä täsmällistä hetkeä ja sekuntia, kun raskaustesti näyttäisi postiiviista. Ja siitä minuutti eteenpäin? En mitään. It's a blur.

Kerron ystävälleni, etten ole miettinyt, mitä tekisin. Ei minulla ole unelmia ystäville tuoreeltaan laitetuista viesteistä ja kuvista, ei kauppaan ryntäämisestä ja kymmenen uuden testin ostamisesta, ei neuvolaan soittamisen suunnittelusta (sinne kai pitää soittaa?). Ei varsinkaan Miehelle kertomisesta.

Seuraavat haavekuvani hyppäävät aina vähintään pari kolme viikkoa eteenpäin positiivisen testin tekemisestä. Ja voi, niitähän riittää! Mutta tässä asiassa tyypillisesti kurittomat ajatukseni ovat olleet tottelevaisia kuin huippuunsa koulutetut poliisikoirat. Ne ovat pysähtyneet juuri siihen mihin on näytetty. Viivalle, jota ei ylitetä.

Seuraavana yönä näen unta, jossa olemme Miehen kanssa äitini luona kylässä. Jostain syystä teen siellä salaa vessassa raskaustestin. Testi muistuttaa erehdyttävästi Clearbluen ovulaatiotestiä, sillä näyttöön piirtyy hymynaama (onko sellaisia raskaustestejä edes olemassakaan?). Ymmärrän sen tarkoittavan, että olen raskaana. En osaa käsitellä sitä mitenkään. Aivoni eivät toimi, on kuin en ymmärtäisi ollenkaan koko asiaa. 

En sano Miehelle tai äidille mitään. Irrotan liuskan testilaitteesta ja työnnän sen sinne takaisin.
Näyttö pimenee ja vilkkuu sitten hetken, kunnes hymynaama ilmestyy. Vedän liuskan pois, odotan hetken ja laitan taas paikoilleen. Hymynaama. Jatkan tätä pakonomaisesti koko vierailun ajan milloin milläkin verukkeella vessaan tai makuuhuoneeseen kadoten. Joka kerta näyttöön ilmestyy sama hymynaama. En kuitenkaan usko sitä. Oloni on turta. Odotan vain sitä hetkeä, kun kuva lakkaa tulemasta. Koska sehän lakkaa, tiedän sen. En tiedä, mitä sitten, jos se ei lakkaisi.

Aamulla on vaikea herätä takaisin todellisuuteen. Ymmärtäisin kaiken niin paljon paremmin nyt, kuin unessa. Kokeilkaa vaikka, testataan nyt heti!

Osaisin iloita, olen varma siitä.

Jos tämä ei toimi

Klinikalla varoiteltiin raskausoireiden tyyppisistä tuntemuksista, joita Ovitrelle voi aiheuttaa noin viikon ajan pistoksesta.

Minulla ei ole minkäänlaisia tuntemuksia. En voi olla ajattelematta, lupaako se hyvää, etten tunne mitään raskauteen viittaavaa edes sen jälkeen, kun isohko määrä raskaushormonia on piikitetty suoraan sisääni? En voi estää sitä, että ajatukset alkavat taas laukata.

Kuinka monta kertaa tätä kokeillaan, ennen kuin on siirryttävä eteenpäin?

Mitä teemme sitten, jos tämä ei toimi? Mitä jos todetaan, ettei ovulaation induktio riitä?

Tämä on ollut meille sopiva hoitomuoto, koska kaikki toimenpiteet ja tutkimukset ovat tapahtuneet ainoastaan minulle. Miehen ei ole tarvinnut osallistua mihinkään muuhun, kuin ajoitettuihin yhdyntöihin.

Miehen spermaa ei ole tutkittu. Lääkäri totesi, ettei se ole näin aluksi tarpeen, koska Mies on perusterve, ei alkoholinkäyttöä, ei tupakointia. Mutta miten kauan menee, ennen kuin siemennesteen testausta aletaan vahvasti suositella?

Pystyykö Mies siihen, haluaako edes pystyä?

Tässä kohtaa näyttäytyy hyvin käytännössä, miten paljon tilanteemme eroaa ns. "tavanomaisista" lasta yrittävistä pariskunnista, joiden molemmat osapuolet toivovat lasta.

Käsitykseni mukaan yleensä näissä tilanteissa molemmat haluavat selvittää, mistä on kyse, jos lasta ei kuulu. Varmasti erimielisyyttä voi olla siitä, miten nopeasti tutkimuksiin ja hoitoihin hakeudutaan, mennäänkö julkiselle puolelle vai investoidaanko yksityiseen, ja niin edelleen.
Silti pääidea on, että useimmiten kumpikin haluaa asian etenevän.

Mutta entä jos toinen osapuoli ei haluaisi asian etenevän lainkaan?

"Tekemällä tehty" lapsen yrittäminen on kenelle tahansa pariskunnalle stressaavaa aikaa, vaikka tietysti juuri silloin ylimääräinen stressi pitäisi minimoida. 

Kaiken yhteensovittaminen kalenterilaskelmineen, ovulaatiotesteineen, ajoittettuine yhdyntöineen, suorittamispaineineen, mahdollisine lääkärikäynteineen, tutkimuksineen. 

Haasteet voivat kertaantua tilanteessa, jos toinen osapuoli ei lähtökohtaisesti ole edes kiinnostunut koko asiasta. Meillä on jo todettu yksi perustavanlaatuinen haaste raskautumisessa, minusta johtuen.
En tiedä, mikä luonnollisen raskauden ennusteemme on, mutta tuskin kummoinen.

Minulla ei ole tietoa, miten pitkälle Mies on valmis menemään tässä. Hän on tähän mennessä tullut niin pitkän matkan kallion reunalle, että varmasti jo huimaa. Emme ole puhuneet skenaarioista jatkon osalta sanaakaan. Olen tietoisesti välttänyt sitä. Ajatellut, että se keskustelu käydään ainoastaan silloin, jos on pakko. 

Mies rakastaa minua niin paljon, että loppuelämä kahden kanssani riittäisi hänelle, tekisi hänet onnelliseksi. Minä rakastan Miestä niin paljon, että haluaisin lapsen hänen kanssaan.
Nykyään osaan nähdä molemmissa näkökulmissa kauneutta. 

Mitä teen, jos Mies ei pysty tämän enempään? Mitä Mies tekee, jos se ei riitä minulle?

Vaikka miten paljon pyörittelisin päässäni näitä asioita, päädyn aina uudelleen samaan paradoksiin:

Mies ei voi korvata lasta, eikä lapsi Miestä.

Henkimaailmaan jäänyt

Katsomassani tv-sarjassa nainen kertoo uskovansa henkimaailmaan ja siihen, että jo ennen syntymäänsä ihmisten henget ovat olemassa keskuudessamme, ympärillämme.
Hän on monen lapsen äiti, mutta miettii toiveitaan lopullisesta lapsiluvusta.

Hän on tuntenut viime aikoina yhden hengen läsnäolon lähellään, pienen lapsen.
Voisiko se olla viimeinen, syntymätön lapsi, merkki siitä, että vielä yhdelle tulisi antaa lupa tulla?

Hän ei haluaisi jättää ketään jälkeen, vaan haluaisi olla varma, että kaikki hänen lapsikseen tarkoitetut ovat varmasti maan päällä, syntyneinä. Tai ainakin heille on annettu tilaisuus olla.

En usko henkimaailmaan, mutta saan hyvin kiinni siitä, mitä hän tarkoittaa.
Itsekin tunnen loppujen lopuksi melko samoin.

On ilmiselvää, että yhden ihmisen kuuluisi olla täällä, tässä maailmassa. Mutta hän ei silti ole.
Tämä puuttuva ihminen on lapseni.

Voin hetkessä tuntea hänet, saatan ajoittain melkein aistia hänet.
Voin kuvitella hänet tänne, mutta häntä ei vain näy missään.
Lapseni on vielä jossakin muualla, kuin tällä planeetalla.

Ja minulla alkaa olla hätä siitä, joudunko jäämään tänne loppuelämäkseni ilman häntä.

Ei muuta

Työkaveri on palannut sairauslomalta. Käymme läpi keskeneräisiä yhteisiä projekteja.

En ole kertonut kenellekään töissä tilanteestani.
Nyt olen kuitenkin rohkaistunut ja valmistellut varovaisen, hillityn avautumisen.

Työkaveri on kokenut hiljattain keskenmenon, josta hän on avoimesti kertonut minulle ja muille lähimmille työkavereilleen. Olemme kaikki pahoitelleet hänelle tapahtunutta ja toivottaneet voimia.

Emme ole tunteneet kauan, mutta jostain syystä luotan häneen enemmän, kuin moneen pitempiaikaiseen työkaveriin. Se ei varmasti johdu vähiten siitä, että ajattelen meidän olevan edes jollain lailla samantyylisessä tilanteessa.

Hän toivoo lasta. Hänen toiveensa toteutui, mutta hän menetti lapsen.
Minä toivon lasta.

En ole vielä varsinaisesti päättänyt, milloin hänelle kertoisin, todennäköisesti en ihan vielä.
Mutta hänen ollessaan edessäni, asettelen sanoja mielessäni ja kuulostelen, miltä ne tuntuisivat.
Olisi annettava jonkinlainen yksinkertaistettu versio, lähtötilanne.

"Kuule, haluan kertoa sinulle tämän, koska koen, että tämän jakamisesta voisi olla pitemmän päälle apua meille molemmille. Mekin yritämme tällä hetkellä Miehen kanssa lasta, olemme yrittäneet jo jonkin aikaa. Lasta ei ole kuulunut ja olemme jo saaneet vähän apuja käyttöön. Ajattelin, että voitaisiin tukea toisiamme jatkossa, jos se vaan tuntuisi sinusta hyvältä. Toivon, että tämä pysyisi meidän välillämme, ymmärrät varmaan miksi."

Työkaveri ottaa itse puheeksi keskenmenon. 

Lapsi ei ollut suunniteltu. Raskaus oli itse asiassa puhdas vahinko. Se oli ollut täydellinen shokki, ajoituskin ihan väärä. Juuri kun he olivat puolison kanssa ehtineet vähän tottua ajatukseen, raskaus keskeytyi. Jään siihen käsitykseen, etteivät he toivo uutta raskautta.

Ainiin, tosiaan. Tässä maailmassa ihmiset voivat tulla vahingossa raskaaksi.
Olin taas kerran unohtanut sen.

Kuuntelen, olen empaattinen ja lämmin. Rohkaisen ja myötäilen, että töiden kautta saa varmasti muuta ajateltavaa. Muistutan omasta jaksamisesta huolehtimisesta.

Hänen tarinansa on musertavan surullinen.
Mutta se on liian erilainen, kuin omani.

"Olikos meillä vielä jotain muuta?" hän kysyy kootessaan papereita kansioon.
"Eipä tässä muuta."

Itseään pistävä nainen

Meillä on Miehen kanssa selkeä työnjako. Hän keskittyy siihen, että yhdynnät toteutuvat suositellusti hänen osaltaan. Siinä kaikki. Se on hänen ainoa tehtävänsä. Minä hoidan kaiken muun.

Olen laittanut Miehelle viestin klinikan parkkipaikalta. Kertonut lyhyesti, mikä on tilanne ja ennen kaikkea, milloin seksiä tulisi harrastaa. "Ok", hän kuittaa, ei kysy enempää.

Luulen, että tämä on tavallista ahdistavampaa hänelle.
Tietää, että maailman pelottavinta asiaa yritetään auttaa tapahtumaan, ihan lääketieteen keinoin.

Ja niin vain minusta on yhtäkkiä tullut se kliseisin hedelmättömyydestä kärsivän henkilön kuva:
itseään pistävä nainen.

Käteni tärisevät vessan kelmeässä valossa. Muistelen hoitajan yksinkertaisia neuvoja.
Päätän kymmeniä kertoja pistäväni NYT, ja aina peräännyn. 

Kukaan ei pidä kädestä. Ei sano, että rakas, sinä pystyt siihen.
Ei tavaa kanssani pistosohjeesta, onko kaikki tehty varmasti oikein.

Tästä on selvittävä yksin.

Lopulta sisuunnun tarpeeksi ja työnnän neulan ihooni. Totean heti, ettei hoitaja valehdellut: hämmentävää, mutta pistos ei tunnu yhtään miltään. Ensimmäistä kertaa elämässäni asia, jonka kivuttomuutta minulle on moneen otteeseen vakuuteltu, on oikeastikin kivuton.

Voittajafiilis on hetken ajan huumaava, pystyin siihen! Pystyisin tarvittaessa uudelleenkin, ehdottomasti.

Onnistumisen riemu hälvenee nopeasti. Yrittämisaika ja suositellut yhdyntäkerrat leijuvat yläpuolellamme kuin surullinen sadepilvi, sulkevat meidät alleen kuin aivan liian raskas painopeitto.

Normaalisti olemme Miehen kanssa kuin erinapaiset magneetit, jotka vetävät toisiaan puoleensa, saavat toisensa hakeutumaan lähekkäin. Kun yrittämisen aika tulee, jännitteet muuttuvat. Miehen varaus kääntyy niin, että meistä tulee hetkellisesti toisiamme välttelevät, kauemmaksi toisistaan ajautuvat.

Yleensä mitä lähempänä toisiamme fyysisesti olemme, sitä lähempänä olemme myös henkisesti.
Näinä päivinä ja hetkinä mitä lähemmäs toisiamme tulemme, sitä kauempana todellisuudessa olemme.

Silloin kun asiat olivat kauan aikaa auki välillämme, olin pitkään henkisesti, emotionaalisesti ja seksuaalisesti lukossa, oikeastaan umpisolmussa. Kykenin osoittamaan hyvin vähän, jos ollenkaan seksuaalista halua Miestä kohtaan. Se johtui siitä, että joka kerta kun hän kosketti minua, jouduin kulkemaan tietoisesti eräänlaisen polun läpi mielessäni.

Tämä on ihanaa, mutta me tulemme eroamaan. Rakastan häntä, rakastan tätä, mutta tämä ei tule toimimaan näin. Pitäisi olla läsnä hetkessä, mutta montako niitä on vielä jäljellä?
Sitä suuremmalla syyllä täytyisi nyt yrittää nauttia, kun vielä voi. Noniin, keskity, KESKITY.

Viime kuukaudet olen yrittänyt parhaani mukaan osoittaa Miehelle, että haluan häntä muulloinkin, kuin vain ovulaation ajankohtana. Sitä ei tarvitse teeskennellä. Haluaisin häntä nykyään kokoajan, jos se olisi vain minusta kiinni. 

Kosketan usein häntä kevyesti, vaikka hän ei kosketa minua takaisin. Silitän kättä, selkää, päätä.
Yritän sen avulla muistuttaa, että olen silti tässä, vaikkakin taas kerran meidät erottavan sumuverhon takana. Mies on sanonut sen auttavan.

Kierrämme loputonta ympyrää. Juuri kun olemme kunnolla "toipuneet" aiemmasta ovulaatiosta, juuri kun saan Miehen taas ihan itseeni kiinni, hän tempautuu hetkeksi kauemmas. Välillä se hetki kestää vain lyhyen aikaa, välillä vähän pitemmän. Silti aina hän palaa takaisin lähelleni, ennemmin tai myöhemmin. Voimme olla taas vähän aikaa eniten "me", kunnes taas uudelleen tämä tulee väliimme.

Kehoni rentoutuu vasta, kun yrittämisaika on suoritettu. Äärimmilleen jännittynyt kireys joka solussani hellittää. Mieli käy pitempään ylikierroksilla, kunnes pikkuhiljaa sisäistän sen: kaikki voitava on jälleen kerran tehty.

Voi miten kaunis

Yöllä olen isän kanssa ulkomailla. Lomakohteemme on jossain lämpimässä, kenties meren läheisyydessä. Ilta on jo hämärtynyt ja seisomme hotellihuoneen isolla terassilla, pikkukaupungin valojen loistaessa kauniisti taustalla. Tunnelma on raukea, kuten lomalla kuuluukin.
On hiljaista, rauhallista.

Jostain syystä päätän uskoutua isälle tilanteestamme siinä määrin, että kerron vaikeuksistani tulla raskaaksi. Isä nojaa kaiteeseen ja kuuntelee epätyypillisen vaitonaisena, mietteliäänä.

"Sinun olisi hyvä vähän rauhoittua, ettet kuormittaisi itseäsi niin hirveästi. On vain yritettävä olla mahdollisimman normaalisti, pakottamalla se ei todennäköisesti onnistu sen paremmin", hän sanoo lopulta. En ärsyynny hänen sanoistaan, koska tiedän hänen olevan oikeassa, oli se miten turhauttavaa tahansa. Myöntelen vähäsanaisena, lupaan hänelle ja itselleni yrittää.
Rauhallisemmin, toistan mielessäni. Lämpö ja ilmassa tuoksuva kosteus väreilevät ihollani.

"Uskotko uniin vai sattumaan?" kysyy Antti Tuiskun ääni istuessani tutussa odotusaulassa.
Tällä hetkellä tuntuu, etten usko niistä kumpaankaan, enkä tiedä, mihin niiden sijasta uskoa.
 
Olen odottanut tätä hetkeä niin kauan, että sen koittaessa olo on lähinnä epätodellinen.
Tuijotan kiinteästi vihreitä sohvatyynyjä ja yritän valmistautua lähinnä kahteen mielessäni yhtä todennäköiseen vaihtoehtoon:
1. Mitään ei ole tapahtunut, yksikään munarakkulaa ei ole kypsynyt tarpeeksi, ovulaation induktio on epäonnistunut.
2. On tapahtunut liikaa, ja kypsyneitä munarakkuloita on liian monta. Ovulaation induktio on epäonnistunut, saamme yhdyntäkiellon monisikiöraskauden riskin takia.

On yllättävää, miten nopeasti sitä tottuu istumaan ilman housuja vieraan, täydessä vaatetuksessa olevan ihmisen edessä. 

"Täällähän on oikealla puolella yksi iso munarakkula. Koko näyttää olevan 2,25 cm. Se on hyvännäköinen, katsohan itsekin! Myös kohdun limakalvon tilanne on hyvä. Ja oliko kiertopäiväsi nyt kolmetoista? Tuo on todella hyvänkokoinen, lähes valmis. Se irtoaa jo lähipäivinä. Vasemmalla ei ole mitään, mutta se ei haittaa."

Lääkäri mainitsee, ettei uskonut, että pienin mahdollinen Letrozol-annos voisi antaa näin hyvän tuloksen minulla, koska munasarjani ovat erittäin monirakkulaiset. Hänen sanansa kiitävät maata lähestyvän asteroidin lailla kohti aivojani ja täpärästi niiden ohitse. Sekunnin ajan hätkähdän niitä: tilanteeni on siis lähtökohtaisesti todella paha?
Mutta nyt kuitenkin hyvä?

Ja ei kai munarakkula vielä voi irrota? Minulla ei ole ollut mitään ovulaation tuntemuksia, eikä kai kuuluisikaan, kun kiertoni on niin pitkä? Aikaisin kiertopäivä, kun olen tehnyt positiivisen ovulaatiotestin, on ollut seitsemästoista. "Toisilla Letrozol voi auttaa kiertoa aikaistumaan, asettumaan enemmän tyypilliseen rytmiin", lääkäri sanoo.

Seuraavaksi hän kertoo, että nyt suunnitelmana on varmistaa, että ovulaatio tapahtuu pian.
Tätä varten hän kirjoittaa minulle reseptinä yhden irrotuspiikin, valmisteen nimi on Ovitrelle.
Piikki saa aikaan ovulaation, jos se ei ole vielä luonnostaan tapahtunut.
Se on itsepistettävä, ja minun tulee pistää se huomenna illalla. Hoitaja näyttää, miten se tehdään.

Siis mitä? Pistää, itseäni?
Tähänkö on tultu, nyt jo?

"Vain yksi piikki?", varmistan ensijärkytyksestä toivuttuani.
"Yksi vain", lääkäri toistaa kärsivällisesti.

Yhdynnät tänään ja ylihuomenna, niiden pitäisi riittää. Raskauden mahdollisuus on tällä hetkellä noin 30 prosenttia. Voin tehdä raskaustestin kahden viikon kuluttua ja soittaa tuloksen klinikalle.
Lääkäri toivottaa hymyillen onnea matkaan.

Siirryn toiseen huoneeseen, jossa rennon ystävällinen hoitaja näyttää, miten itseni pistäminen tulisi huomenna tehdä. Hän vakuuttaa minulle, etten voi mokata tätä, niin helppoa se on. Vakuutan hänelle, että jos joku ihminen tämän voi mokata, se olen minä.

Piikin ohut neula näyttää pelottavalta, vaikkei se ole kovin pitkä. Kysyn, sattuuko se. Hoitaja vastaa, että hyttysen pisto sattuu tätä piikkiä enemmän, mutta monille se on silti henkisesti kova paikka.
Tunnelma on kiireetön ja rauhoittava. Käymme pistämisohjeet läpi pyynnöstäni vielä uudelleen.

"Mutta ostin juuri lisää ovulaatiotestejä, pitäisikö niitä sitten jo lähipäivinä käyttää?" Hoitaja hymyilee niin, että hänen valkoiset hampaansa näkyvät.
"Anna testien jäädä kaappiin, et tarvitse niitä nyt. Sillä kun pistät tämän piikin, ovulaatio tulee tapahtumaan."
"Ainiin, aivan.."

Selitän, etten ollut ollenkaan varautunut tähän. Olin siinä käsityksessä, että jos Letrozol on toiminut, minun tulee yrittää etsiä ja löytää ovulaatio itse. Hoitaja nyökkää ymmärtäväisesti.
Hänen sympaattisuutensa ansiosta minua ei nolota olla näin kertakaikkisen pihalla.

Hän kertoo, että toiset saavat Ovitrellestä raskausoireiden kaltaisia tuntemuksia, niitä ei kannata ihmetellä. Pistämisen jälkeen raskaustesti tulee näyttämään positiiivista noin viikon ajan, siksi testin tekemistä kannattaa malttaa odottaa kaksi viikkoa. Vaikka kiertoni on ollut aiemmin pitempi, huomisesta kahden viikon päästä joko kuukautiseni alkavat, tai olen raskaana.

"Onko raskaustesti siis pakko tehdä, vai voinko vain odottaa kuukautisten alkua?" kuulen kysyväni ääneen. Tiedän sen olevan omituinen kysymys. Hoitaja katsoo minua hetken ja kertoo, että voin halutessani myös odottaa kuukautisten alkua, mutta mahdollisen seuraavan hoitokerran suunnittelua ajatellen olisi hyvä, jos tieto hoidon tuloksesta olisi klinikalla mahdollisimman pian. 

En kerro hänelle, että inhoan raskaustestien tekemistä. Yksinäinen kaiken tomuksi romuttava viiva tuntuu niin rajulta. Minulle on sopinut paremmin asian hidas sisäistäminen ja toivon hiljaa hiipuminen. Enteilevien kuukautiskipujen tunteminen ja pikkuhiljaa siihen ajatukseen totuttautuminen, että en taaskaan ole raskaana.

"Voi miten kaunis rakkula sinulla on siellä", hoitaja ihastelee katsottuaan vielä lopuksi ultraäänikuvaa tiedoistani. Lähtiessäni saan häneltä toiset lämpimät onnentoivotukset. Hississä vähän itkettää, vaikka kyyneleet takertuvat kurkkuun. Helpotus, hämmennys, toivo, pelko, kaikki kietoutuneena toisiinsa päällekkäin, limittäin ja vierekkäin.

On vaikea kuvata, miten hyvältä tuntuu, kun jotakin kehoni tuottamaa kehutaan. Olen ollut jo niin tottunut sen kelvottomuuteen, siihen ettei se osaa toimia lainkaan sillä tavalla, kuten kuuluisi.

Lapsesi eivät ole sinun

Tapaamme pitkästä aikaa yhden työkaverin kanssa yhteisen projektin merkeissä. Hän ottaa avoimesti puheeksi, että ovat viime aikoina pohtineet puolison kanssa lapsitoiveitaan monelta kantilta ja suunnitelleet, että kodin remontin valmistuttua voisi olla hyvä aika yrittää lasta.
"Toivotteko te joskus lapsia?" työkaveri kysyy oman avautumisensa päätteeksi.

Ja taas kerran olen tilanteessa, jossa on muutamia sekunteja aikaa miettiä vastausta.
Tiedän heti, etten halua uskoutua hänelle. Olemme tunteneet useita vuosia. Hänen kanssaan on luontevaa jutella, olemme tavatessamme kertoneet toisillemme laajasti omasta elämästämme.
En usko, että hän puhuisi asiaani eteenpän.

Mutta emme ole ihan niin läheisiä. Se ei vain tunnu hyvältä, enkä edes tarkalleen tiedä, miksi.
Aika on väärä, tilanne on väärä, henkilö on väärä, tunnelmani on väärä. Tämä asia on arka ja kipeä, ei mikään "hei mulla muuten todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta"-tasoinen juttu minulle. 

On kuin minulla olisi sylissäni äärimmäisen pieni ja hauras jalokivi, jota varjelen muiden katseilta viimeiseen asti. Se on muotoutunut vuosien aikana äärimmäisen kovassa paineessa ja puristuksessa, saanut kiiltonsakin kyynelistä. Olen erittäin tarkka, kenelle sen näytän ja kuka sitä saa katsoa.
Sillä sen kuvajaisesta heijastuu paljaaksi riisuttu minäni. Raaimmillani, alastomimmillani.

En halua olla ilkeä, se tuntuisi liian rajulta. Hän on juuri uskoutunut minulle omista ajatuksistaan, ja kysynyt asiaa todennäköisesti hakeakseen vertaistukea omiin mietelmiinsä, eikö se toisaalta ole inhimihillistä?

Mielestäni on aina lähtökohtaisesti ajattelematonta kysyä toisen lapsitoiveesta, ellei henkilö itse tuo sitä esille, piste. En kuitenkaan osaa loukkaantua tästä, sen lisäksi etten osaa vastata hänelle.

Ennen kuin ehdin sen enempää ajatella, huomaan täyttäväni hiljaisuutta puhumalla ympäripyöreästi, että kyllä jossain vaiheessa toivomme lasta, mutta ajankohta ei ole vielä selvillä. Sitä täytyy vielä, hmm, vähän harkita. Tämän jälkeen palaan nopeasti häneen.

Kotiin kävellessäni huomaan, että tuntuu pahalta. Tarkemmin tarkasteltuna erityisen pahalta tuntuu, että valehtelin jostain itselleni niin valtavan suuresta asiasta. Tuntuu, kuin sitä olisi kutistettu ja vähätelty, ja kaikista ihmisistä vieläpä minun itseni toimesta. Huoletonta tavoitteleva äänensävyni kaikuu korvissa, "täytyy tässä vielä vähän miettiä". Turhauttaa. Miksi en vain kertonut, että itse asiassa toivomme parhaillaan lasta, olisiko se ollut niin kamalaa?

Olen aiemmin täällä blogissa pohtinut, miten vastata nasevasti, mutta teennäisen ystävällisesti yllättäviin lapsiuteluihin puolitutuilta, etäisiltä työkavereilta ja kaukaisilta sukulaisilta. En kuitenkaan ole huomannut suunnitella, miten vastata ystävällisesti henkilölle, josta välittää ja jolle ei halua olla naseva, ilkeä tai kylmäkiskoinen.

"Anteeksi, mutta en mieluummin haluaisi keskustella tästä aiheesta, koska..?"
Koska mitä? Koska aihe on minulle ja Miehelle hankala, tai no minulle, tai siis oikeastaan meille
molemmille? Entä jos en halua kertoa edes sitä, että aihe on meille hankala?
Ainakin tuntuisi aika tylyltä todeta vain, etten halua keskustella tästä aiheesta.
Koska aihe on liian henkilökohtainen, toimisiko se vai tuntuisiko yhtäkkiä omituisen jäykältä?

Yksi vaihtoehto on kai vain vaihtaa puheenaihetta mahdollisimman pian.
"Ehkä sitä joskus.. Mutta mitä itse ajattelet vanhempainvapaiden jakamisesta?"
Sekin tuntuu jollain tapaa väärältä.

Tapahtunut tuo jälkeen päin mieleeni Kahlil Gibranin kuuluisan Profeetta-teoksen runon "Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi", vuodelta 1923.

Huomaan, että minun potentiaaliset lapseni eivät tosiaan ole pelkästään minun lapsiani.
He ja heidän asiansa eivät kuulu pelkästään minulle (ja Miehelle), vaan myös monelle täysin ulkopuoliselle henkilölle, halusin sitä tai en.

Tämän maailman sääntöjen mukaan he kuuluvat muiden ihmisten silmien alle pohdittavaksi, udeltavaksi, arvioiltavaksi, mittailtavaksi, arvosteltavaksi. Kuten kuulun minäkin, erityisesti heidän mukanaan ja kauttaan.

Nyt ymmärrän palasen siitä ahdistuksesta, jota Mies on kertonut tuntevansa. Muistan hänen joskus kuvanneen pelkoaan, että jos hänellä olisi lapsi, yhtäkkiä kaikki katsoisivat häntä vain sen asian kautta, suhteessa lapseen.

Miten hän on, toimii, tekee, sanoo, käyttäytyy. Hänen takanaan häilyisi jatkuvasti suurennuslasi, jolla tarkkailtaisiin. Tietty muotti, johon häntä vertailtaisiin: Voiko joku, joka on isä, tehdä noin?
Eikö isän pitäisi toimia näin?

"Voit olla silloinkin omanlainen! Ei sinun tarvitse välittää, mitä muut ajattelevat", muistan sanoneeni, pyhää yksinkertaisuutta uhkuen.

Mutta jos pystyisin olemaan täysin välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat, miksi valehtelin tänään?

Toivoa parasta

Tänään vietetään lapsettomien lauantaita. Vielä viime vuonna en tuntenut päivää lainkaan omakseni. Edelleen huomaan, että ilkeä ääni päässäni haluaa painaa minua alas, väittää ettei kannattaisi mainita täällä mitään, koska enhän virallisen määritelmän mukaan ole edes tahattomasti lapseton.
Haluan taistella tätä ääntä vastaan.

Olen viime viikkoina kuunnellut Yonan uusinta albumia Uni johon herään. Siitä on jostain syystä tullut minulle lapsettomuuslevy. Kuuntelen usein kappaletta Se ei ikinä lopu. Siinä lauletaan:
"Mul on niin paljon rakkautta mun sisällä, et mä räjähdän. Se ei ikinä lopu."

Yli vuosi sitten mietin samaa asiaa itsekin.

Seuraan keittiön lattialla harhailevaa muurahaista, joka lähtee ensin päättäväisenä yhteen suuntaan, sitten yhtäkkiä kääntyy. Jatkaa siihen suuntaan vähän matkaa, kunnes polku alkaa viettää samaan suuntaan, mistä se kääntyi pois. Taas täyskäännös. Vaikka se ei vaikuta tietävän, minne päin pitäisi vaeltaa, se ei pysähdy hetkeksikään. Ajatukseni muistuttavat sen menoa.

Tuttava päivittelee, miten ihmeellistä on, että hänen raskautensa on jo edennyt viimeiselle kolmannekselle, vaikka tuntuu, että vastahan he alkoivat miehen kanssa haaveilla yhteisestä lapsesta.
Asiat ovat edenneet niin nopeasti.

Niin.

Kesällä on kulunut kolme ja puoli vuotta siitä, kun aloin ajatella tätä asiaa joka päivä.
Sen jälkeen ne päivät, joina lapsi ei ole ollut aktiivisesti mielessäni, voi laskea kahden käden sormilla. 

Onko se paljon vai vähän? Kaikki on niin suhteellista. Tiedän vain, ettei näitä asioita voi määritellä päivissä tai vuosissa. Ei kärsimystä kannata yrittää mitata kiloina, sekunteina tai senttimetreinä.

Olen huomannut, että minun on nykyään vaikea katsoa tai lukea mitään, mikä käsittelee aihepiiriltään yllätysraskautta. Esimerkiksi vahingossa raskaaksi tulleet teiniäidit ovat muuntumassa yhdeksi kasvavan patoutuneen turhautumiseni (täysin viattomaksi) kohteeksi. En halua tietää heistä mitään.

Vasta viime aikoina olen alkanut vaihtaa kanavaa, kääntää sivua. Ohittaa otsikoita, vaikka aiemmin uteliaisuus ja tiedonhalu voittivat. Ennen ajattelin pitkään, etten missään nimessä halua muuttua synkäksi, kyyniseksi ihmisraunioksi, jonka täytyy vältellä tiettyjä lapseen tai raskaaksi tulemiseen liittyviä aiheita. Nyt joudun välillä myöntämään, että tänään en kestä, en vain jaksa.

Eniten Yonan levyssä on koskettanut sen viimeinen kappale, Kannolla. Vaikka se mahdollisesti kertookin alun perin erosta ja parisuhteen päättymisestä, jokin siinä puhuttelee.

Tiedän, miltä tuntuu seistä toivottomana näkymättömän muurin edessä ja tietää, että sen takana on asia, mitä niin kovasti toivoo. Mutta sinne ei vain pääse, ei vaikka kuinka haluaisi. Millaista on tuntea itsensä niin voimattomaksi. Todeta lopulta, että nyt eivät omat keinot riitä tämän enempään.
Että kai vaan täytyy opetella hellittämään otetta.

Ehkä täytyy välillä vain toivoa parasta, kun ei muutakaan voi.

Huterat kädet

Ensimmäisen Letrozol-päivän aikana päähäni koskee koko illan.
En ole varma, johtuuko se tabletista vai siitä, että olin paljon auringossa.

Päänsärky menee ohi ja muita oireita on vaikea erottaa. Välillä olen tuntevinani jonkinlaisia vihlaisuja munasarjoissa, mutten luota niihin yhtään. Epäilen niiden olevan toiveajattelua. Olenhan tuntenut aiemminkin ilmiselvää raskauspahoinvointia, heikotusta, turvotusta, poikkeavaa väsymystä, sitä mystistä The Tunnetta ja ollut näkevinäni kiinnittymisverta, mitä näitä nyt on.

Käsilaukussani on toinen tablettiliuska siltä varalta, jos muistankin tabletinoton vasta töissäollessa.
Niin ei käy.

Odotan ultraääniaikaa. Samalla, kun järjestän takapihaa kevätkuntoon, laitan ruokaa, nauran ystävän kanssa, istutan uuden viherkasvin, teen kävelylenkin, luen kirjaa, käytän auton katsastuksessa.

Suihkussa huomaan olevani pesemässä hiuksia siinä vaiheessa, kun käteni huuhtelevat jo hoitoainetta pois. Havahdun muutenkin usein siihen, että olen tekemässä jotain täysin autopilotilla, mieli jossain muualla. Tai alan hoitaa asiaa, jota en välttämättä muista tehneeni jo aiemmin.

Tunnen itseni vapaamatkustajaksi, joka on vaivihkaa livahtanut satunnaisen junaan. En ole siinä junassa, johon alun perin olin varannut lipun – siinä, jota odotin asemalla pitkään vain todetakseni, ettei se tulekaan. Tähän junaan en olisi halunnut, mutta nousin kyytiin, koska haluan pysyä liikkeessä. Asemalaiturilla hämmentyneenä seisominen oli kaikkein pahinta.

En edes tiedä, mihin olemme menossa enkä ole varma, onko tämä hyvä idea. Milloin konduktööri huomaa, etten kuulu tänne, koska minulla ole lippua, ja pyytää ystävällisesti poistumaan.

Yksi helpottavimmista asioista on tieto siitä, että tätä junaa ohjaa joku muu kuin minä.
Voin luottaa siihen, että joku toinen (toisin sanoen lääkärini) tietää asioista enemmän.
Hän ei tiedä kaikkea eikä osaa ennustaa, mutta hän taatusti tietää paljon enemmän, kuin itse koskaan voin.

Hän osaa kertoa, miltä edessä näyttää ja mitä seuraavaksi kannattaisi kokeilla.
Ja koska joku muu tietää jotain, minun ei tarvitse niin hirvittävän paljon.
Etenkin koska totuushan on, etten tiedä.

Tämä ei ole enää pelkästään minun ja kohtalon (tai universumin) käsissä.
Se on hyvä, koska suoraan sanoen en luota niistä käsistä yksiinkään. Ne ovat kaikki mielestäni osoittautuneet melko huteriksi.

Parempi mahdollisuus

Apteekissa nuorehko farmaseuttinainen antaa Kela-korttini takaisin. Hänellä on kauniit, pitkät silmäripset ja virheetön iho.

"Letrozol-resepti on kirjoitettu sadan tabletin pakkaukseen, haluatko sen? Pienempi pakkaus on kolmekymmentä tablettia. Hintaeroa näillä on näköjään seitsemän tai kahdeksan euroa."
"Niin, kumpikohan se nyt sitten.." pohdin ääneen.
"Kyllä se isompi kannattaa ottaa, jos tietää että niitä tulee käytettyä."
"No otetaan se", kuulen itseni sanovan. Vaikka en todellakaan tiedä, tuleeko niitä käytettyä, mistä sen voisin tietää?

Eihän minulla ole pienintäkään käsitystä siitä, sopivatko ne minulle, onko niistä ylipäänsä mitään hyötyä vai todetaanko jo pian, että järeämpiin keinoihin siirtyminen olisi järkevämpää.

Kotona loputtomia tablettiliuskoja tunnustellessani mietin, että ihan todellako?
Luotanko tosiaan tähän niin paljon, että ostin juuri tabletteja kahteenkymmeneen kiertoon eli yli 1,5 vuoden tarpeiksi? Vaikka käyttäisin joka kierrossa tupla-annostusta, siltikin niitä olisi kymmeneksi kuukaudeksi, lähes vuodeksi!

Luulen, että kyseessä on alitajuinen ajatus välttää kaikin tavoin sitä mahdollisuutta, että joku päivä löydän itseni hakemasta uutta annosta. Niin kuin olen löytänyt itseni ostamasta ovulaatiotestejä ja kuukautissiteitä, jo lukuisia kertoja sen jälkeen, kun oli "toivottavasti viimeinen kerta".
Toteamassa, että niinpä niin, täällä olen taas. Asiat eivät ole edenneet, vaan edelleen tarvitsen näitä.
Se tekee yllättävän kipeää.

Miksi lääkäri oli kirjoittanut reseptin nimenomaan isompaan tablettimäärään, eikö hänkään usko tämän toimivan?

Vasta nyt minulle hahmottuu, että kauan kaipaamani suuri toiminta ja lukemattomat lapsiasiaan liittyvät tapahtumat viikossa eivät ole sittenkään kovin lukuisia. Seuraavaan kahteen viikkoon ei tapahdu kuin kuusi asiaa: Syön viisi tablettia ja käyn yhdessä ultrassa.

Mutta on sekin jo paljon normaaliin verrattuna. Yleensä näinä kuukautisten alun jälkeisinä viikkoina ei tapahdu kertakaikkisen mitään, joten tämä kaikki on tervetullutta. Sen jälkeen minun tulee yrittää jäljittää ovulaatio. Sitten odotamme taas yli kaksi viikkoa tietoa siitä, oliko tästä mitään hyötyä.

Vuodessa on 12 kuukautta ja myös 12 mahdollisuutta onnistua tulemaan raskaaksi, yksi per kuukausi.
Eikö kuulostakin aika paljolta?

Mutta vuodessa on 365 päivää, ja niistä mahdollisuus Käänteentekevään Lapseen Liittyvään Tapahtumaan eli toisin sanoen positiivisen raskaustestin tekemiseen on 12 päivänä vuodessa. Se ei enää kuulostakaan kovin paljolta. Se kuulostaa itse asiassa äärimmäisen vähältä, lähes olemattomalta.

365 päivästä 353 päivänä odotetaan, että koittaisi joku niistä harvinaisesta 12:sta mahdollisuuden päivästä, kun edes teoriassa voisi saada hyviä uutisia.

Otan ensimmäisen lääketabletin aikaisin aamulla. "Oikeastaan tämä ei ole varsinainen lääke, vaan entsyymi", muistan klinikan hoitajan kertoneen puhelimessa. Ahaa. Entsyymi siis.

Noniin, nyt tämä on virallisesti alkanut. Tunnelma on juhlallinen, lähes harras.

Alku, alkaa.. Tosiaan, minulla on vahva tunne siitä, että tämä hetki on risteyskohta, käännepiste.
Jonkin Alku. En vain tiedä vielä, minkä.

Onko tämä alku sille, kun kaikki alkaa vihdoin onnistua, mennä eteenpäin? Vai onko tämä alku tuskalliselle hedelmöityshoitojen ja epäonnistumisten täyttämälle taipaleelle, jolle ei loppua löydetä?

Tulenko muistamaan tämän vuosien päästä aikana, kun kaikki alkoi vihdoin sujua, vai aikana, kun kaikki alkoi vasta todella mennä pieleen? Ajanjaksona, jolloin kaikki meni ensin pieleen, mutta sitten alkoi sujua? Ensin alkoi sujua, mutta sitten meni pieleen? Vai jotain siltä väliltä?

Minulla ei ole aavistustakaan, mitkä ovat mahdollisuuteni tulla raskaaksi ovulaation induktion kautta.
Netistä löytyvä tieto on vaihtelevaa. Joidenkin lähteiden mukaan raskauden todennäköisyys per kierto on noin 10-15 prosenttia, näin jossain myös maininnan 10-20 prosentista. Normaali todennäköisyys tulla raskaaksi on noin 25 prosenttia per kierto, siinä tapauksessa että kaikki toimii täydellisen oikein.

Varmaksi tiedän vain, että mahdollisuuteni olivat ilman tätä huonommat, ja nyt ne ovat paremmat.
Eikö sekin ole jo jotain?

Ei tänä vuonna

Sokaisevan kirkkaat auringonsäteet pistelevät silmiä. Niiden kauan kadoksissa ollut lämpö hyväilee huumaavasti poskia. Ulkona tuoksuu multa, jo lapsuudesta tuttu muutoksen merkki.
On kuin harmaaseen maisematauluun maalattaisiin päälle väreillä.

Kevät on uusien alkujen aikaa.

Ympäristö alkaa vähitellen herätä eloon. Nousta horroksesta, puskea sinnikkäästi läpi kohmeisen maan. Kasvattaa silmuja, vihertää. Luonnon väistämätön suunta on eteenpäin, kohti uudistumista.
Sitä on mahdotonta pysäyttää.

Tuulet muuttuvat lempeämmiksi, hämärä hellittää omistavan otteensa.
Ihmisten kasvoilla viipyilee malttamaton kesän odotus.

Kaikki kääntyy valoa kohti.
Uuden elämän, kasvun mahdollisuus.

Silti minun kohtuni pysyy tyhjänä.
Ei uutta elämää näkyvissä.

Soitan isälle, vaihdamme kuulumisia. Usein on helpointa puhua lähinnä töistä niiden ihmisten kanssa, jotka eivät tiedä. Mitä kuuluu? -kysymykseen on yksinkertaista vastata, että ihan hyvää, töissä on ollut jonkin verran kiirettä.

Keskustelu etenee luontevasti sinne, missä on turvallisinta. Mikä on mahdollisimman kaukana siitä todellisuudesta, jossa jään välillä vain istumaan ja tuijottamaan eteeni useiksi kymmeniksi minuuteiksi.

Siitä, miten moni asia tuntuu juuri nyt toissijaisuudessaan ylivoimaiselta, ja toissijaisten asioiden tekeminen vaatii voimia. Tätäkin puhelua varten keräsin itseäni yli puoli tuntia.

Täytyisi soittaa ystävälle ja pitää hänet ajan tasalla siitä, miten kaikki etenee. Mutta en jaksa.
Se on suuressa kontrastissa luontoon, joka tuntuu tänään jaksavan mitä vain.

Meille ei tule tänä vuonna lasta.

Tietysti toivon kovasti tulevani tänä vuonna raskaaksi, mutta mahdollinen lapsi ei ole täällä tämän vuoden puolella. Se on jo fyysisesti mahdotonta, ellei hän syntyisi reilusti etuajassa.

Ajatus siitä tuntuu yllättävän pahalta. Se tosiasia, että nyt ollaan tässä ja kaikki on edelleen auki.
Ensi vuosi tuntuu olevan ikuisuuksien, kymmenen kokonaisen sukupolven päässä.
Olin ajatellut, että tämä olisi se vuosi.

Nyt se lipuu edemmäs. Häilyy niin kaukana, etten voi enää olla varma, näenkö sen vai en, uskonko siihen vai en, luotanko vai en. Yritän pitää siitä kiinni, mutta otteeni lipsuu, haparoin, horjahdan, emmin.