Liian pitkä uneksi

Unta.

Tämän on oltava unta.

Hetkessä käsitän sen: Tämä on edelleen sitä samaa unta, mitä näin aiemmin!
Olen nukahtanut sohvalle uudestaan, ja jo kerran nähty uni toistuu taas.

Sen on pakko olla niin.

Siirryn vessan kirkkaasta valosta hämärään keittiöön.

Katson mikron kelloa. Se näyttää 6.24.

Seison pelkät alushousut jalassa Ikean matolla, testi toisessa kädessä.
Toisella kädellä läpsäytän kevyesti poskeani.

Kerran, toisen.
Kolmannen.

Läpsäykset kaikuvat hiljaisessa asunnossa.

Herää, hoen itselleni. Herää.

HERÄÄ.

Mitään ei tapahdu.
En herää.

Mies nukkuu edelleen makuuhuoneessa.
Menen sohvalle, asetan testin eteeni sohvapöydälle.

Sitten vain istun siinä. Ehkä viisitoista minuuttia, ehkä puoli tuntia.
Noin minuutin välein otan testin käteen, ja katson sitä. Tarkistan, mitä se näyttää.

Joka kerta olen täysin vakuuttunut, että jokin on muuttunut, että toinen viivoista on hävinnyt.
Että olen nähnyt harhoja. Kuvitellut, ja nyt havahtunut kesken kaiken takaisin realiteetteihin.

Kaksi viivaa pysyy itsepintaisesti testissä.
Niissä ei ole kertakaikkiaan mitään tulkinnan varaa.

Vai onko sittenkin?

Muistan raskaustestin ohjeet.
Niissä luki, ettei viivan paksuudella ole väliä.

Ei paksuudella, mutta entä sijainnilla?

Ohjeet!
Missä ne ovat?

Entä jos viivani on jotenkin väärin päin?
Väärässä paikassa?

Seuraavaksi vakuutun siitä, että olen jotenkin itselleni tyypillisesti onnistunut sähläämään testin tulkinnan. Että tämä ei olekaan positiivinen tulos, vaan negatiivinen, tai vähintään epäonnistunut.

Etsin ohjeet käsiini, luen ne uudestaan. Niissä on monenlaisia esimerkkejä siitä, miten hailakka tai tumma, oikeastaan ihan minkälainen tahansa plussamuodostuma on positiivinen.

"Ei ole väliä, onko toinen plusmerkin muodostavista viivoista vaaleampi tai tummempi kuin toinen, vaan tuloksesi on raskaana."

Tämä testi taitaa olla positiivinen.
Ja minä taidan olla hereillä.

Tämä taitaa olla totta.

Laitan whatsapp-viestit kolmelle lähimmälle ystävälle.
Sen jälkeen jatkan testin tuijottamista. Pelkään, että se häviää, on pian poissa.

Tiedän, että kohta koittaa se hetki, mitä olen viimeiseen asti välttänyt kuvittelemasta etukäteen.

Pitää kertoa Miehelle.

"Tää testi on varmaan positiivinen", sanon, kun makuuhuoneen ovi avautuu.

"Mmm-m", Mies sanoo vetäessään boksereita jalkaansa.

Kuin tämä olisi maailman oletettavin, ei-yllättävin asia.

Hän alkaa valmistella aamupalaa, niin kuin jokainen aamu tähänkin asti.

Ei onnenkyyneleitä, halauksia, suudelmia.
Ei ilonkiljahduksia, sopertavaa syleilyä, kosketusta.

Ei tietenkään, sillä eihän tämä mene niin, se on jo tiedossakin.

Hän käyttäytyy kuin tämä olisi ollut hyvinkin ennustettavaa, jopa todennäköistä.
Vaikka tämä on maailman epätodennäköisin asia.

Mutta hänen äänestään ei kuulu vihaa. Se ei värise katkeruudesta, ei mykisty puhumattomaksi.
Itse asiassa pian hän jo vitsailee, että toivottavasti kykenen ajamaan autoa tässä mielentilassa.

Muistelemme yhdessä, mitä lääkäri sanoi ensikäynnillä lääkityksistä, jos raskaustesti on positiivinen.
Anteeksi, siis kun. Hänhän käytti sanaa KUN.

Muistan, että metformiinista puhuttaessa lääkäri sanoi, että ne lopetetaan siinä tapauksessa välittömästi. Mies muistaa, että Teroluteista oli maininta, että myös ne voisi vain lopettaa.

 
Muistelemme molemmat, että lääkäri mainitsi kilpirauhaslääkityksen nostamisesta, kenties tuplaamisesta? Sanon soittavani poliklinikalle ja tarkistavani asian.

Työpäivä menee pirteän terhakkaassa sumussa.

On erittäin vaikeaa käsittää, mitä on tapahtunut.
Kuin eläisin jonkun toisen elämää.

 

Odotan hetkeä, kun joku taiteellisen näköinen henkilö ilmestyy luokseni videokameran kanssa ja sanoo:
"Purkissa! Ihan hyvä, jatketaan tästä taas huomenna."

Töissä raskaustesti käy mielessä noin pari kertaa tunnin sisällä.
Iltapäivällä menee kevyesti yli tuntikin, etten edes muista koko asiaa.

Luulen sen johtuvan siitä, etten ole millään tavalla sisäistänyt kyseisen asian koskettavan minua.

Tunnen itseni huijariksi. Eihän minulla ole mitään oireitakaan.
Mitä se tarkoittaa, mitä ei tarkoita?

Iltapäivällä saan erikoisen lämpökohtauksen.
Toimistolla on aina viileä, ja olen pukenut hihattoman topin päälle hupparin.

Yhtäkkiä on niin kuuma, että meinaan tukehtua.
On pakko heittää huppari pois, ja olla pelkässä topissa, mitä en normaalisti koskaan tee.

Illalla ennen nukahtamista huomaan toivovani, ettei tämä päivä koskaan loppuisi.

Tämä päivä on ollut liian pitkä uneksi.
Liian täynnä pieniä yksityiskohtia, jotka muistan edelleen.

Työpaikan lounas, jossa vasta linjaston lopussa käy ilmi, että pizzanpäällisessä on homejuustomurua.
Tässä vaiheessa pizzapala on jo lautasellani. Toista ruokaa ei ole.

En tiedä, miten toimia.
Olen tiennyt olevani raskaana vajaat viisi tuntia.

Miten tässä vaiheessa voi enää perua herättämättä erityistä huomiota?

Kaikki tietävät, että pidän homejuustosta pizzassa.
Otan tarjottimen, menen muiden mukana pöytään ja syön. Jälkiruoaksi on mustikkakiisseliä.

Iltapäivän kahvitauko. Työkaveri kysyy, miten minulla menee.
Mitä kesäsuunnitelmia meillä on Miehen kanssa?

Hoitaja, joka kertoo puhelimessa, että voin tuplata tyroksiinilääkityksen huomisesta eteenpäin.
Hän on miellyttävä, mutta ei onnittele. En tiedä, miksi ei. Onko liian aikaista?

Hän kertoo, että olen raskausviikolla 4+2. Se on helppo laskea, kun tarkka alkion ikä ja siirtopäivä tiedetään valmiiksi. Toissapäivänä oli vaihtunut raskausviikko, se vaihtuu aina samana viikonpäivänä.

"Öö, joo, okei..?" minä sanon. Menet nyt vain päivä kerrallaan, hän sanoo.

Sydämenkuvat viesteissä, joita saan ystäviltä.

Lastenvaatteet, joiden ohi kuljen kaupassa vielä tavallistakin nopeammin.

Eivät ne kaikki millään mahtuisi uneen.

Eiväthän?

Pahaenteisyyden huipentuma

Viimein koittaa testipäivän aamu.
Kuin yhteisestä sanattomasta sopimuksesta teen testin yksin vessassa.

Mies jää keittiöön puuhaamaan.
Jännittää niin, että tärisen kauttaaltaan.

Otan valmiin testin käteeni.
Se on positiivinen.

Ei hailakan positiivinen, vaan räikeän, kirkkaan positiivinen.
En voi uskoa tätä. Olen niin onnellinen, että voisin haljeta.

Ajattelen: Kiitos elämä, jo pelkästään tämä riittää minulle.
Tämän tunteen halusin kokea, ja tänään sen sain.

Nyt voit tehdä minulla mitä haluat.
Mutta kiitos, kun sain tämän.

Olohuoneessa kerron Miehelle.
Hän ei sano juuri mitään, nyökkää.

Tunnelma on silti hyvä, lähestulkoon normaali. Omituisen seesteinen, neutraali.
Hän ei romahda, ei menetä toimintakykyään, vaan jatkaa aamupuuhiaan.

Ei myöskään juokse innoissaan suutelemaan minua, mutta sitä nyt en odottanutkaan.

Hän levittää keskittyneesti voita leivälle. Ei näytä tunteitaan ulospäin.
Katson häntä sivusilmällä, kun hän ei huomaa.

Onko hän vähän helpottunut?

Enhän ole ainut, jonka piinallisen pitkä odotus on päättynyt.
Minulla onneen, hänellä johonkin muuhun.

Minulla on kiire lähteä töihin. Vedän kenkiä jalkaan, samalla juttelemme siitä, että huomenna on tulossa kavereita kylään. Suunnitelmaa ei ole syytä muuttaa. Mutta eihän heille mitään voi kertoa, tietenkään.

Sitten herään.

Ensimmäinen ajatukseni on:

Voi vittu.

VOI VITUN PERSEEN VITTU.

Olipa tällä unella kerrassaan loistava ajoitus. Olin kuvitellut etukäteen kaikki mahdolliset tavat, joilla tämä päivä voi mennä pieleen. Mutta en tätä. Tällaista paskaa edes minä en osannut aavistaa.

Voisiko olla pahaenteisempää ajankohtaa tehdä raskaustesti, kuin hattaraisen, onnellisesti päättyneen haaveunen jälkeen?

Olen raivoissani.

Olen tehnyt niin paljon töitä sen eteen, että puolustukseni pitää. Mantrani mukaisesti olen yrittänyt olla ajattelematta mitään muuta, kuin epäonnistumista.

Mutta alitajunnalle en valitettavasti voinut mitään.

En ottanut huomioon, että silläkin on taito jinxata asioita.

Olen pysynyt ruodussa nämä viime viikot, tehnyt kaikkeni. Yrittänyt järjestää niin, etten pettyisi, että olisin valmistautunut. Olen päänsisäisesti kalenteroinut itkemisenkin, ettei vaan pääsisi unohtumaan, että sitä on luvassa.

Jos niin sattuisi edes vähän vähemmän.

Mutta silti, tässä sitä nyt ollaan. Taas kerran.

Mitä tuollaisen unen jälkeen voi muuta tehdä, kuin pettyä katkerasti?
Mitä muuta tässä enää voi tapahtua, kuin sattua niin helvetisti?

Vaikka olen yrittänyt kaikkeni, aivan kaikkeni estää itseäni nousemasta ylös korkeuksiin, miksi minun pitää nyt kuitenkin romahtaa sieltä alas?

Ottaa huolella päähän. Olen niin väsynyt turhautumaan itseeni, nykyisyyteen, menneeseen, tulevaan.
Siihen, ettei mikään mene minkään logiikan tai edes inhimillisyyden sääntöjen mukaan.

Skitsofreenistä, miten verenpaineeni on katossa, ja samaan aikaan olo tuntuu vielä unen jäljiltä kevyeltä, lähes huolettomalta. En ole saanut sitä tunnetta vielä kokonaan ravistettua itsestäni pois.

Samaan aikaan näennäisen, pian huoneilmaan haihtuvan keveyden alla keho on lyijynraskas.

En halua tehdä tätä.
En halua lähteä tämän jälkeen tekemään pitkää työpäivää, jolloin pitää pysyä kasassa.

Edes Terolutit eivät jostain syystä toimi samalla tavalla, kuin ennen. Aiemmin vasen nänni kipeytyi niistä useaksi päiväksi. Nyt se hädin tuskin tuntui laimeasti yhtenä iltana, eikä enää palannut.

Ei edes sen vertaa, että voisi yhden pienen hetken kuvitella tuntevansa raskausoireen.

Olen herännyt ensimmäisen kerran jo aamuyöstä, neljän aikaan.

Muistanut, etten voi käydä vessassa, koska raskaustesti on tehtävä aamusta ja ilmoitettava se poliklinikalle. Sen jälkeen olen siirtynyt sohvalle nukkumaan, etten herättäisi Miestä. Ja ilmeisesti nukahtanut jossain vaiheessa uudestaan.

Nähnyt tämän kirotun unen, joka pilaa kaiken tehdyn työn, sekoittaa huolellisesti kasatut ajatukset.

Kello on yli kuusi. Kohottaudun istumaan.
Sama kai se on jo tehdä.

En kuitenkaan saa enää unta uudestaan.
Kohta pitää muutenkin päästä vessaan.

Itkettää jo vähän valmiiksi.
Tuntuu kohtuuttomalta, kuin julmalta pilalta.

Nousen ylös. Otan kaapista pienen pahvisen Party time!-mukin, niitä jää jäljelle kaksi.
Otan testin pakkauksesta, menen vessaan. Testiä täytyy pitää virtsassa vain viisi sekuntia.

Ihan kuin sillä olisi jotain väliä.

Jätän testin lavuaarin päälle. En halua katsoa sitä, en halua nähdä tuloksen muodostuvan.
Siispä peitän testin kahdella vessapaperin palalla.

Haluan vielä pari minuuttia lisäaikaa.

Istun vessanpöntöllä.
Yritän tyhjentää mielen, valmistautua.

Se onnistuu yllättävän hyvin.
Ajatukset hidastuvat, turtuvat.

Lamaantuvat odottamaan.
Minuutteja kuluu enemmän kuin kaksi.

Vedän vessapaperit testin päältä, ja katson.

Katson enkä käsitä enää.

Katson näkemättä mitään, ja samalla nähden kaiken, aivan liikaa.

Katson merkkiä +.

 

Raskaita

Äitiyslomalla oleva työkaveri tulee esittelemään vauvaansa.

Olen aina pitänyt hänestä.
Siis tarkoitan, todella pitänyt.

Hän on ehdottomasti yksi lempihenkilöitäni koko toimistolla, aina ollut.

Ja siinä hän seisoo, yhtä luonnonkauniina kuin ennenkin. Hyvin istuvissa shortseissa, niitä korostavassa löysässä t-paidassa, hiukset vaivattoman näköisillä laineilla.

Hän näyttää hehkeämmältä, kuin minä koskaan.
Rennolta ja onnelliselta.

Juttelemme niitä näitä, käymme läpi työpaikan kuulumisia. Hän tietää niistä jo suurimman osan.
Yhtäkkiä tiedostan kiusallisen selvästi, miten väsyneeltä varmasti näytän.

Jos näytän edes puoletkaan niin väsyneeltä, kuin tunnen, muistutan habitukseltani todennäköisesti enemmän sillanalusjuoppoa, kuin alipalkattua, mutta skarppia virastotyöntekijää.

Jossain vaiheessa tajuan, että minun pitäisi kai osoittaa jonkinlaista kiinnostusta vauvaa kohtaan.

Nousen ylös työpöytäni takaa ja kurkistan vaunuihin.
"No voi että", sanon. Olen oppinut, että se on hyvä yleislause, joka todeta vauvoista.

Pakotan itseni kysymään, miten heillä on mennyt.
Hyvin heillä on mennyt, arki sujuu kivasti kahdenkin lapsen kanssa.

Kysyn, milloin hän aikoo palata takaisin.
"En mä varmaan oo tulossa vasta kun vuoden päästä", hän huikkaa huolettomasti, kun muut jo passittavat häntä kahvipöytään.

Joo, tervetuloa vaan.
Minä olen täällä silloinkin.

Teeskentelen olevani niin kiireinen, etten ehdi liittyä kahvipöytäseuraan. Kuulen, kun hän rullaa lastenvaunuilla käytävän päähän, ympärillään loppua kohti kohoavien kiljahdusten kakofonia, joka kaikuu masentavan harmailla lattialla ja seinillä rakennuksen toiseen päätyyn asti.

"Mihin Jaana meni?"

"Missä vauva on, missä vauva, näitkö sen jo?!"

"Heti kun kuulin että ovat tulossa käymään niin - NO OI SIELLÄHÄN HÄN ON, VOI ETTÄ!"

Suunnittelemme kaveriporukan kesken whatsapp-ryhmässä perinteistä kesäkokoontumista saunan ja hyvän ruoan merkeissä. Yhtäkkiä ryhmään ilmestyy sydämentäyteinen viesti. Yksi kavereista kertoo, ettei varmaan ole kaikille vielä kertonut, mutta hän saa syksyllä toisen lapsen miehensä kanssa.

Tottakai hän saa.

Ärsyyntymistäni ei lievitä edes tieto siitä, että hän sai keskenmenon viime vuonna.
Juuri nyt sillä ei ole väliä. Koska hän tulee suhteellisen helposti raskaaksi.

Seuraavaksi ahdistun, kun tajuan, että minun täytyy siis kohdata hänet tänä kesänä.

En tiedä, kuinka montaa "Millainen vointi sulla on ollut, miten oot jaksellut?"-keskustelua haluan enää tulevina kuukausina kuunnella sivusta, tai mikä pahempaa, käydä itse raskaana olevan kanssa.

Kaikkein eniten vihaan sitä hetkeä, kun lopulta minulta kysytään, että no mutta mitäs minulle kuuluu?
Se kiusallinen tauko, kun ei oikein tiedä, mitä sanoa. Kun minullehan kuuluu aina vain sitä samaa.

Inhoan sitä, ettei oikeastaan ole yhtään mitään kertomisen arvoista. Mitään, mistä voisi puhua edes samana päivänä uuden ihmiselämän luomisen, kantamisen, synnyttämisen ja syliin saamisen kanssa.

"No, eihän tässä mitään erityistä, töitä vaan ollut paljon, loma tuli kyllä tarpeeseen."

Mitä muuta siihen voi sanoa, ettei kuulosta täysin säälittävältä surkimukselta, jolle ei koskaan tapahdu mitään?

Niin ja löysin muuten toissaviikolla tosi hyvän Netflix-sarjan aitojen esineiden näköisistä kakuista?

Kävin tuossa viikonloppuna uudessa kahvilassa, siellä oli kiva brunssi?

Ja sain eilen auton imuroitua?

Sentään voin kertoa talonetsimisprojektistamme. Luojan kiitos.
Se nouseekin tulevana kesänä keskustelunaiheena arvoon arvaamattomaan.

Istuessani työpäivän jälkeen sohvalle huomaan, että jopa sääkartan lukija on raskaana.

Hän esiintyy päivästä toiseen kauniin kirjavissa mekoissa ja huitoo sadepilven kuvia kohti, välillä lepuuttaen molempia käsiään vatsansa ympärillä sitä korostaen, niin kuin raskaana olevat usein vaikuttavat tekevän.

Minua kiinnosta enää yhtään, millainen sää huomenna tai loppuviikosta on.

Illalla kaupan ovella meinaan törmätä viimeisillään raskaana olevaan naiseen. Hän on ostanut oranssin terttuneilikkakimpun ja perinteisen pakaste-prinsessakakun, vihreällä marsipaanikuorrutuksella, jollaista en voi sietää. Mihin hän mahtaa sitä tarvita, hätävaraksi esikoisen syntymäpäiväjuhliin?

Tarvitsisin kaupasta sata muutakin asiaa, mutten yksinkertaisesti pysty keskittymään muuhun kuin siihen, mitä täytyy seuraavaksi tehdä: Napata testi ja syöksyä kassoille toivoen, ettei kukaan tuttu tule vastaan.

Menen oikealle hyllylle, osaan reitin sinne ulkoa.
En kuitenkaan varsinaisesti raskaustestien, vaan ovulaatiotestien takia.

Jostain syystä seitsemän euron digitaalisen testin ostaminen kirpaisee.
Tunnen houkutusta kapinoida ja ostaa normaali parin kolmen euron liuskatesti.

En edes uskalla ajatella, miten paljon rahaa käytin yksityisellä puolella erilaisiin käynteihin ja tutkimuksiin. Olen maksanut helvetillisestä aukiolotutkimuksesta yli kaksisataa euroa.

Ja nyt katson seitsemän euroa maksavaa raskaustestiä inhoten.

Minkäänlaisia oireita ei ole. Ei edes pienenpieniä. Hädin tuskin tunnen yhtään mitään.
Ruskea vuoto kesti yhden päivän, eikä ole palannut. Ei vielä pitäisikään, kuukautisiin on aikaa.

Jätän liuskatestit haluttomasti kauppaan, ja maksan Clearbluen, tungen sen syvälle käsilaukkuun.

Aukiolotutkimuksesta oli sentään jotain hyötyä.
En usko, että tästä on.

En usko tämän antavan minulle sellaista informaatiota, mitä en jo tietäisi.

Vuoto

Viidentenä aamuna siirrosta huomaan aamupäivällä pyyhkiessä jotain vessapaperissa.
Olenhan jo aikoja sitten ehdollistunut siihen, että joka kerta tarkistetaan, mitä pyyhkiessä tapahtuu.

Se on hyvin hailakkaa, lähes huomaamatonta, ruskeaa..
Sen on pakko olla verta.

Sitä hädin tuskin erottaa. Jos en olisi näin maanisen tarkka, tuskin edes huomaisin. Joudun nostamaan vessapaperin valoa kohti varmistaakseni, että näen jotain muutakin, kuin paperin läpi kuultavat sormeni.

Siinä on jotain.
Olen siitä varma.

Illalla touhuamme Miehen kanssa takapihalla kesäkukkien parissa.
Sen jälkeen alushousuihin on tullut pieni, ruskea pisara verta, joka on ilmiselvästi vanhaa, ei tuoretta.

Minulla on tullut kerran aikaisemminkin verta näin aikaisessa vaiheessa kiertoa, yrityksen alkuaikoina.

Se jäi mieleen, koska olin juuri lukenut ensimmäistä kertaa netistä tietoa kiinnittymisverestä, kun hetken päästä tuijotin vessapaperissa pientä pistettä verta, jonka ei ollut mahdollista tulla yhdynnästä.

Kuten ei tämänkään ole. For obvious reasons.

Hetki oli maaginen. Olin jo alkanut enenevässä määrin pyöritellä päässäni ajatusta, että jokin kehossani on ilmeisesti pielessä. Olin juuri lukenut, mitä pitäisi tapahtua, jos kaikki menisi oppikirjan mukaan.

Ja sitten juuri se vaikutti tapahtuvan silmieni edessä, menevän ihan oikein.

Niin, ja se oli punaista, ei ruskeaa. Yksi pieni, mutta ilmiselvä pisara kirkkaanpunaista verta.
Tämä ei ole sellaista.

Voisiko se olla kiinnittymisverta?

Mutta eikö se tulisi liian myöhään siihen nähden, että kyseessä on blasto, joka siirrettiin?
Toisaalta ei ole tietoa, miten vanhaa veri on, muuta kuin ettei se ole tuoretta?

Ei.

Ei saa ajatella.

Ehkä se on vanhaa verta tuoresiirrosta?

Ehkä veri on tullut siitä, kun kehoni on kyseenalaisen rajuilla menetelmillä päättänyt hankkiutua sisäänsä tungetusta omituisesta muukalaisesta ensitilassa eroon?

Ehkä se on tiputteluvuotoa, joka enteilee poikkeuksellisen aikaisin alkavia kuukautisia?

Voi hyvin olla.

Huomaan kuitenkin aidosti ilahtuvani siitä, että jotain erilaista tapahtuu.
Jotain, mikä ei ole aivan tyypillistä.

Se on ihan mukavaa vaihtelua, vaikkei edes tarkoittaisi mitään erilaista lopputuloksen kannalta.
Sentään voisin ajatella, että ehkä jotain toivottua yritti tapahtua.

Että jokin meinasi olla toisin kuin ennen.

Olisi sekin yllättävän paljon, jos on viimeiset yli puolitoista vuotta lähinnä tuntenut, ettei mitään tapahdu eikä se siitä muuksi muutu.

Kun asetun sohvalle, alkavat yllättävän kovat vatsakrampit, jotka jatkuvat koko loppuillan.
"Pitäiskö sinne klinikalle huomenna soittaa ja kysyä, mistä se vois johtua?" Mies pohtii.

Reppana on vielä siinä hattaraisessa käsityksessä, että nämä olisivat kysymyksiä, joihin olisi olemassa jotain selkeitä vastauksia.

Hän ei ymmärrä, ettei sinne ole mitään järkeä soittaa.
Eivät he voi sanoa yhtään mitään näkemättä minua, tuskin edes näkemälläkään.

Voi olla alkavat kuukautiset.

Voi olla raskaus.

Voi olla ihan mitä vain, tai ei yhtään mitään merkityksellistä.

IVF-logiikka

Olen löytänyt yksinkertaisen logiikan ajatuksistani IVF-hoidoista ja niiden lopputuloksesta. Itse asiassa olen soveltanut vaihtelevalla menestyksellä samaa mantraa jo pitkään, lähes koko viime vuoden ajan käydessämme läpi kevyempiä hoitoja.

Se kuuluu näin:

Mitä vähemmän ajattelen onnistumista, sitä vähemmän epäonnistuminen sattuu.

Mitä enemmän ajattelen epäonnistumista, sitä vähemmän se sattuu.

Logiikka tässä ei liene mitenkään erityisen aukoton, myönnän.

Kun sattuu joka tapauksessa, onko sillä jotenkin erityisesti väliä, sattuuko vaikkapa 29 prosenttia vähemmän, kuin teoriassa enimmillään voisi sattua?

Tiedän, että jotkut kykenevät olemaan odottavammalla, positiivisemmalla mielellä tässä vaiheessa IVF-hoitoja. Niin itse asiassa itsekin kuvittelin etukäteen voivani olla.

Mutta en näköjään vain yksinkertaisesti voi.

Siis en uskalla, toisin sanoen.

Ajatukseni ovat kohmeisia pitkän talven ja kevään jäljiltä.
Kalseita ja kolkkoja. Tönköiksi paikoilleen jähmettyneitä.

Ne asettuvat kuin itsestään tismalleen samoille urille, kuin ennenkin.
Puolustautumaan, suojelemaan itseä.

Jos ajattelen jotain muuta lopputulemaa kuin epäonnistumista, koko maailma nitkahtaa pois radaltaan.

Alan nähdä olkani yli kaikkialla utuisia kasvoja, tuntea kaiken aikaa jonkin varjon kulkevan takanani, häilyvän pahaenteisesti ylläni, kurottuvan kohti.

Alan hengittää raskaammin, kuunnella yön ääniä loputtomiin, kuvitella asioita.
Ja kun alan kuvitella asioita, alan nähdä sellaista, josta on jälkikäteen tuskallista luopua.

Tuntuu samalta, kuin menisin junaraiteelle makaamaan ja odottamaan yliajoa.
Kuin lähtisin Kehä I:lle autojen sekaan ilman turvallista metallikuorta, vain oma iho turvanani.

Se tuntuu niin paljaalta, alastomalta.

Se vain tuntuu liikaa, piste.

Maailmasta tulee paikka, jossa jokin on vain kertakaikkisen väärin, huonolla tavalla vinksallaan.
Siitä tulee niin pelottava paikka, etten kestä olla täällä.

En tiedä, mitä toivolla tulisi tehdä.
Pelon kanssa osaan toimia paremmin. Tiedän oikein hyvin, miten sitä käytetään.

Se otetaan tiukasti viereen, rutistetaan kovaa, käperrytään sen kanssa lähekkäin.
Niin, ettei lopulta erota, kumpi syleilee kumpaa, kumpaa tässä hoidetaan.

Ja kun se on tarpeeksi kiinni ihossa ja ihon alla, on vaikeaa nähdä muuanne.
On vaikeaa muistaa, että ylipäänsä oli jotain muuta, mitä nähdä.

Ja silloin voi tuntea olevansa ainakin jossain määrin turvassa.
Sillä tavalla, kuin se ylipäänsä on enää mahdollista.

Kun kaikki on tavallisessa järjestyksessä. Kaikki sujuu niin kuin ennenkin, tutulla tavalla.
Ei yllätyksiä, jotka voivat suistaa kaiken raiteiltaan.

Tai ehkä pikemminkin raitelleen, koska siihen en ole tottunut.
Raiteiltaanhan tämä kaikki, koko elämä on ollut jo pitkään.

Mietin poliklinikalta saatua suunnitelmalappua. Kohtaa, jossa luki "rt" eli raskaustesti.
Kahdentenatoista päivänä siirrosta.

Tällä kertaa huijaaminen ei auta, vaan testi on oikeasti tehtävä.
Tiedän sen, vaikka tunnetusti koen pyhää vihaa raskaustestejä kohtaan.

Yritän jo henkisesti valmistautua siihen.
Nimenomaan siihen ainoaan tulokseen, jota saan ajatella.

Saamissani ohjeissa korostetaan, että on äärimmäisen tärkeää tehdä raskaustesti ennalta määriteltynä päivänä joka tapauksessa, oli tilanne mikä tahansa siinä vaiheessa, oli jonkinlainen verenvuoto alkanut tai ei. Näin saadaan varmuus asiasta, ja esimerkiksi tukilääkityksiä voidaan varmuudella lopettaa tietäen, ettei niitä tarvita.

IVF-hoidoissa tulee tehdä digitaalinen raskaustesti, jossa on vähemmän tulkinnanvaraa.
Kiva, sellaista en ole vielä ennen tuijottanutkaan tyhjin silmin.

Kalenteroin luontevasti mielessäni aikataulun tulevista päivistä raskaustestiin asti ja vähän sen jälkeen:

Tiistai: Lounastreffit entisen työkaverin kanssa.

Keskiviikko: Pitempi päivä töissä, eli ilta pelkkää kotona lojumista. 

Torstai: Ehkä lenkille ystävän kanssa.

Perjantai: Mökille?

Lauantai: Todennäköisesti ruokakauppapäivä.

Sunnuntai: Voisi hakea noutoruokaa.

Maanantai: Itkemistä.

Tiistai: Auto korjaamolle.

Kas noin.
Sinne testin tekeminen sulautuu näppärästi omalle päivälleen, muiden sekaan.

Teen sen, itken, ja jatkan kesää eteenpäin.
Pääsen yli, koska ylihän siitä täytyy päästä, miten muutenkaan voisi jatkaa uutta kohti.

Pian siitä jään lomalle, jonka aikana yritän rentoutua ja nauttia, niin kuin yritin viime kesänäkin.

Niin, ja tällä kertaa yritän myös valmistautua syksyn pakastealkionsiirtoon.

PUPO

Olen näiden vuosien aikana ehtinyt miettiä etukäteen pääni puhki, miltä tuntuisi olla IVF-kierroksen seurauksena PUPO, eli pregnant until proven otherwise?

Olen haaveillut siitä, unelmoinut sitä.

Se pieni osa, minkä annan itseni siitä tuntea, tuntuu hyvältä, ihanalta.

Aivojeni komentokeskuksessa töissä olevilla pikku-ukoilla vaikuttaa kuitenkin olevan tällä hetkellä enää yksi olennainen työtehtävä: Suojelkaa nyt tätä tolloa.

Kaikki muu on jäänyt toissijaisena hoitamatta.

Tunnustan ystävälle, että oikeastihan ajattelen kokoajan jo syksyä.
Aikaa kesäloman jälkeen, elo- tai syyskuuta. Tulevia pakastealkionsiirtoja.

Tämä on vain jokin vuoden valoisimpaan aikaan sijoittuva hämärä vaihe tässä välissä, ennen niitä.

Kun lääkäri kertoi saatujen munasolujen tuloksista, keskityin siinäkin kuuntelemaan, mitä saatiin tai mahdollisesti saadaan pakkaseen.

Jostain syystä ajattelen, että ne ovat Se Oikea Tilaisuus.

Herää kysymys, ajattelenkohan syksyllä pakastealkionsiirroissa seuraavan IVF-kierroksen olevan Se Oikea Tilaisuus?

Minä voin olla raskaana.

Neljä peräkkäistä sanaa, jotka voisivat yhtä hyvin olla ikea lehmä kiva hauki.
En käsitä niitä, enkä ymmärrä, mitä ne yhdistettynä tarkoittavat.

En oikeastaan edes halua kunnolla käsittää tai ymmärtää, koska..
No, kyllähän te varmaan tiedätte.

Välillä, mutta vain välillä, annan itselleni luvan ohikiitävän lyhyen hetken ajatella sitä, mikä sisälleni laitettiin.

Onko se siellä vielä?
Viihtyykö, vai tekeekö kuolemaa?

Ystävä kutsuu syömään juustokakkua. Sovimme tapaavamme sen jälkeen, kun hän on tullut ruokakaupasta.

Saavun ystävän pihaan ennen häntä.

Hän on kesäkukkien hoitajana melko toivoton. Multa on kuivaa ja kukat nuupahtaneet. Kastelen ne, nypin samalla muutaman kuihtuneen pois. Koetan ulko-ovea, vaikka tiedän sen olevan tietysti lukossa, koska ketään ei ole kotona.

Naapurin vanha rouva ulkoiluttaa pihatiellä kissaansa talutushihnassa. Kissa kulkee sulavaliikkeisesti kyyryssä, melkein maata myöten. Toivon, ettei rouva luule minua murtovarkaaksi.

Asetun puutarhakeinuun odottamaan, työnnän keinun pieneen liikkeeseen.
Aurinko paistaa, on lämmin.

Taivas on todella sininen.

Ei valkoinen, hailakan vaaleansininen tai epämääräisen siniharmaa, vaan kauniin puhtaan sininen.
Mitä kauemmaksi auringosta mennään, sitä syvemmäksi ja kutsuvammaksi sinisen sävy muuttuu.

Kuin joku lapsi olisi maalannut taivaan, ja unohtanut piirtää sinne pilvet.
Väri on selkeydessään ehkä sellainen, joka vetäisi puoleensa lapsia siveltimineen.

Se on varmasti ollut sellainen joskus aikaisemminkin, monta kertaa.
En ole vain aiemmin havainnut moista, kiinnittänyt samalla tavalla huomiota.

Uskon, että tämän kerran minä muistan.

Jokin on eri tavalla.

En minä, mutta jokin.

Täynnä

Oli kaikkea muuta kuin hyvä idea juoda vielä varmuuden vuoksi vettä ennen lähtöä.
Nyt rakko on niin täynnä, että se kohta poksahtaa.

Tämä on varmaan vähän liioiteltua, tuskin sen näin täynnä tarvitsisi olla.
Kaiken lisäksi alkionsiirtoajat ovat kuulemma jonkin verran myöhässä.

Mies on töissä. Hän kysyi eilen, pärjäisinkö yksin tänään. Sitä hän ei aiemmin ole kysynyt. Hän on osallistunut tasan niihin kahteen tapaamiseen, johon on ollut pakko. Ensikäynnille ja punktioon.

Tuntui hassulta vastata hänelle, että kyllä pärjään, ei siinä kauan mene eikä se käsittääkseni satu.
Tuntui hassulta siksi, että aiemmin hänelle on vaikuttanut olevan ihan sama, pärjäänkö yksin vai en.

Jos puolison ei ole ollut pakollista osallistua, olen saanut mennä joka tapauksessa yksin.

Selaan puhelimestani kaikki mahdolliset ja mahdottomat uutiset iloisesta saukosta Elon Muskiin.
Lopulta en kykene enää siihenkään, on liian tuskallista liikkua senkään vertaa. On pakko istua huonossa ryhdissä, lähestulkoon lojua penkilä.

Yhtäkkiä tajuan, etten ole ihan varma, haluanko kohtuuni mitään vaivalla aikaansaatua alkiota, jos sellainen on tarjolla.

Tarkoitan, että eikö sen voisi laittaa jonkun muun kohtuun, kuin minun?

Ihan vain varmuuden vuoksi?
Jos jonkun toisen keho osaisi tehdä sille, mitä kuuluu, vaikkapa nyt ihan alkuun ei tappaa sitä.

Nimittäin onko se kovin järkevää? Istuttaa se takaisin minuun, takaisin tähän kehoon, joka on niin monta kertaa tuottanut pettymyksen. Jos sitä niin ajattelee, se on oikeastaan mielipuolista.

Seitsemältä nälkävuodelta tuntuneen ajan jälkeen minut vihdoin kutsutaan sisään hoitohuoneeseen.
Matka on tuskainen, jokaisella askeleella koskee. Kun näytetään tuolia, mille istua, kerron mieluummin seisovani. En uskalla ajatella, pääsisinkö enää toista kertaa istuma-asennosta kunnialla ylös.

"Hei, nimeni on Sari, olen lääkärinä tässä ja teen sinulle tämän alkionsiirron.", lääkäri esittäytyy.
"Joo", sanon. Se töksähtää aika ikävästi.

Hienoa. Hyvin menee, way to go girl!

Lääkäri kysyy punktionjälkeistä vointiani. Tällä kertaa olen vointikysymyksiin vähän paremmin valmistautunut.

Kerron, että olen voinut viime päivät ihan hyvin. Punktiopäivä ja sitä seuraava päivä olivat hyvin kivuliaita, siitä eteenpäin kivut alkoivat melko nopeasti lieventyä. Viimeiseen pariin päivään ei ole tuntunut juuri mitään enää, pientä painetta vain. Lääkäri nyökkää hyväksyvästi, kuulostaa hyvin normaalilta. Tuoresiirto voidaan tehdä.

Eli siis on jotain siirrettävää?

Lääkäri kertoo, että spermanäyte oli jälleen kerran hyvä. Kerätyistä viidestoista munasolusta kolmetoista oli kypsiä, ja yhteensä yhdeksän hedelmöittyi, kuusi niistä tarpeeksi pitkälle. Kuudesta saatiin kolme hyvää 5-päiväistä blastoa, joista yksi tuoresiirretään nyt ja kaksi on jo pakastettu. Kolme muuta ovat jatkoviljelyssä, kaksi yhdenlaisessa ja yksi toisenlaisessa.

Tarkemmat sanat eivät ole tuttuja ja menevät ohi, en ole niin sinut IVF-termistön kanssa.

Luvut pyörivät villinä huoneessa ympärilläni, yritän ymmärtää niitä.
Toistan niitä lääkärin perässä, että muistaisin ne vielä minuutin päästä.

En pysty ajattelemaan juuri mitään muuta, kuin sitä, että räjähdän kohta.
Pelkään, että pissaan tahattomasti hoitopöydälle tai lääkärin päälle.

"Heitätkö seuraavaksi nuo housut pois", hoitaja pyytää hymyillen. Ajatukseni ovat niin sekaisin, että tottelen, ja menen sitten tutkimuspöydälle pikkuhousut jalassa. Olen heittänyt "nuo housut", eli löysät kesähousuni pois.

Aivan loistavaa.

En ilmeisesti kykene minkäänlaiseen itsenäiseen ajatteluun enää.

Seuravaaksi täytyy kerätä kaikki jäljellä oleva aivokapasiteetti lausuakseen nimensä ja henkilötunnuksensa seinässä olevan avoimen luukun takana odottavalle, kallisarvoisesta alkiosta huolehtivalle laboratorionaiselle.

Sen jälkeen saan mennä makaamaan. Hoitaja levittää vatsalleni kylmää geeliä ja liu'uttaa ultraäänilaitetta iholla. Sellaista, jolla ultrataan tavallisia raskaana olevia naisia neuvolassa.

Sattuu hengittää, sattuu maata, sattuu liikkua, sattuu liikuttaa yhtään mitään kehonosaa millimetriäkään. Olen niin kertakaikkisen täynnä, että pian ratkean.

"Onpas sun rakko tosiaan täynnä!"
Jep jep. Olen ottanut tapani mukaan saadut ohjeet vähän liian tunnollisesti.

"Mä painan tästä vatsalta ihan vaan just sen verran, kun tarvii", hoitaja sanoo empaattisesti.
"Kiitos", sanon ja tarkoitan sitä joka solullani.

Alkio saadaan paikoilleen kohtuun ja varmistetaan vielä, ettei sitä löydy enää putkesta.

Kaikesta huokuu kiire. Olen päivän viimeinen asiakas.
Lääkäri alkaa sanella käyntiä sanelulaitteeseen, kun laitan vielä housuja jalkaan.

Tuntuu hassulta, että hän sanelee sinne tarkempia tietoja esimerkiksi spermanäytteen laadusta, joita ei minulle kertonut. Näen sen Omakannasta sitten, kun hänen sanansa puhtaaksikirjoitetaan, mutta silti.

Saan lähteä.

Hoitaja osoittaa minulle ystävällisesti lähimmän vessan, jonka arvelee suuresti kiinnostavan minua.
Hän on oikeassa. Syöksyn sinne ja hekumoin, miten hyvältä voikaan tuntua saada pissata.

Noh, mietin suurimman vessaeuforian hälvettyä.

Toivoin, että saisimme tuoresiirtoon alkion, jonka saimme. Toivoin, että sen lisäksi saisimme pakkaseen jotain. Edes yhden, mieluiten vähintään kaksi. Saimme, vähintään sen kaksi.

Silti tuntuu rajulta, miten suuri kato lukumäärissä on käynyt keräykseen verrattuna.

Kai on edes jonkinlainen hyvä merkki, että kolmestatoista munasolusta lähes puolet eli kuusi hedelmöittyi edes jotenkuten oikein? Joskin niistä vain kolme oli selkeästi hyviä.

Vai onko se hyvä merkki vai huono? En tiedä.

Ainakin kehoni on kykeneväinen tuottamaan munasoluja, joissa on solu sisällä ja jotka pystyvät hedelmöittymään vähintään viisipäiväisiksi asti. Siitä kun ei ennen tätä ollut vielä minkäälaista faktuaalista tietoa.

Astuessani ulos sairaalasta tunnustelen sitä paljon kyseltyä oloani.

Luulin, että minusta tuntuisi jotenkin erilaiselta, kun sisälläni on vihdoin jotain.
Sitä on kuitenkin hyvin vaikeaa käsittää. Tuntuu ihan samalta, kuin ennenkin.

Paitsi ehkä aavistuksen, ihan vähän hassulta.
Oudolta.

Pää on täynnä hämmennystä.
Kohtuni on täynnä.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun siellä todistettavasti on jotain, joka elää.
Tai ainakin vielä hetki sitten sinne mennessään eli.

Miten ihmeessä saisin pidettyä sen hengissä?
Ajatus siitä, etten voi mitään sille, mitä alkiolle seuraavaksi tapahtuu, on lamaannuttava.

Automatkalla tulen katumapäälle. Tekisi mieli soittaa poliklinikalle ja huutaa puhelimeen:
"Miksi laitoitte sen minuun? Sehän kuolee!"