Eräänä päivänä havahdun siihen, että kellon on yli puolenpäivän, enkä ole tuntenut vauvan liikkeitä.
En aamulla, enkä viime yönä.
Tunsinko edes eilen illalla?
Ainakin varmasti eilen päivällä töissä.
Vai oliko se toissapäivä? Toissayö?
Päivät sekoittuvat toisiinsa kiireisenä, hahmottoman sekavana mössönä.
Leijonaosan niistä vievät työt ja erilaiset taloremonttiin liittyvät asiat.
Miksei liikkeitä ole tuntunut tänään?
Yleensä tunnen niitä iltaisin sohvalla, joskus myös yöllä vessaan herättyäni.
Yksi tyypillinen hetki on aamulla unenpöpperössä paikoillaan maatessa.
Ne ovat edelleen hienovaraisen hentoja, mutta helposti erotettavissa silloin, kun on pysähtyneenä paikoilleen, valmiina vastaanottamaan tietoa jostain hyvin läheltä, mutta kaukaa.
Olenko ollut liian höveli?
Kertonut raskaudesta liian innokkaasti, liian monelle?
Olenko ajatellut liian paljon tavallisia, normaaleja asioita?
Kuten sitä, miten herttaista on, että useat kaverit ovat nähneet vaivaa kootessaan omista nurkistaan lastenvaatteita annettavaksi eteenpäin meille. Tai sitä, että haluaisin kuitenkin ottaa myös äitiyspakkauksen, koska se tuntuu tärkeältä.
Olen muistellut, miten rakenneultran jälkeen lähdin näennäisen tyynen olemukseni kanssa töihin, ja kun pääsin siellä istumaan, yhtäkkiä ihoni alta puski samanlainen hengästyttävä jälkihiki, kuin saunasta tullessa. Miten vasta silloin sisällä kuohunut jännitys purkautui hikenä ulos kehosta.
Olen vastannut innokkaiden neulomistaitoisten sukulaisten kyselyihin, että tälle lapselle saa neuloa.
Niin paljon, kuin vain sydämensä kyllyydestä haluaa.
Olemme todenneet yhdessä Miehen kanssa, ettei vauvanhuoneeseen tule ainakaan klassista vaaleansinistä tehosteseinää. Koska emme kumpikaan pitäisi siitä, emme ole vaaleansinisen ystäviä.
Eikö näitä olisi saanut tehdä?
Olenko mennyt liian pitkälle?
Kahvitauon jälkeen tunnustelen kömpelösti vatsaani, kun kukaan ei näe. Mietin, onko näin mahdollista saada lapsi reagoimaan, vai onko hän vielä liian pieni tällaisen tason kommunikointiin. Painelen, silitän ja tökin, saamatta vastausta.
Rangaistaanko minua nyt tarpeettomasta luottavaisuudesta?
Siitä, etten jatkuvasti ole enää pelännyt aivan kaikkea mahdollista, ihan joka hetki?
Onko minusta tullut ylpeä ja ylimielinen?
Olenko unohtanut nöyryyteni?
Mitä jos jotain on tapahtunut?
Entä jos tämä kaikki viedään hetkessä pois?