Verta 20

"Kuin kaksi koditonta lasta
ne kulkevat käsi kädessä,
Toivo ja Pelko.

Yhdessä tulevat,
yhdessä lähtevät.

Siinä välissä
puristavat lujaa
toistensa kättä.

Joka avaa ovensa Toivolle,
päästää myös Pelon sisälle,
joka ottaa syliinsä Pelon
saa omakseen myös Toivon.

Kuin kaksi koditonta lasta
ne kulkevat käsi kädessä
emmekä muuta voi tehdä
kuin seurata samaa polkua."
 

- Tommy Tabermann -

Yksi lisää

 

Syntymäpäivät.
Niihinkin on tahattoman lapsettomuuden myötä tullut ahdistava kaiku.

Ikää tulee taas yksi vuosi lisää.

Se ei tunnu juhlavalta, vaan lähinnä säälittävältä, surulliselta.
Pelottavaltakin.

Jokaisen vuoden mukana tuntuu lisääntynyt paine ja huoli. Mikään kehossani tai sen ominaisuuksissa ei ainakaan kehity parempaan suuntaan, mitä vanhemmaksi tulen.

Olin kaksi vuotta nuorempi silloin, kun Mies suostui lapseen.
Eikä lasta ole vieläkään täällä, ei sisälläni, ei missään. 

Yritän unohtaa sen kaiken hetkeksi kaataessani hymyillen lisää juotavaa vieraiden laseihin, asetellessani kukkia maljakkoon, täyttäessäni karkki- ja popcornkulhoja, leikatessani kakkua.

Saan sukulaisnaiselta lahjaksi lintukorvakorut ja rannekorun. Otan rannekorun esiin korukotelosta ja ihastelen, kuten asiaan kuuluu. Se on hyvin yksinkertainen ja siro, ei varsinaisesti ominta tyyliäni.

Tarkastelen sitä lähempää.
Se näyttää jollain tapaa orvolta kämmeneni päällä.

Se on pelkistetty, suorastaan paljas.
Toisaalta arkikoruna varmaan ihan toimiva. Ei ainakaan turhan pramea.

Sukulainen kertoo, että koru on tarkoitettu sitä varten, että siihen voi ostaa erillisiä osia, heloja, kuvastamaan saatuja lapsia. Vaaleanpunainen kivi tytölle, vaaleansininen pojalle.

Ja korviin tulevat linnut ovat äitilintuja, tietenkin. Ne ovat pikkuhelojen emoja. 

"Kiitos", sanon. En oikein tiedä, mitä muutakaan voisin sanoa.

Laitan rannekorun hämmentyneenä ranteeseeni. Se on juuri sopivaa kokoa, istuu kuin valettu.
Siinä se killuu tyhjänä juhlien ajan, ilman yhtäkään helaa.

Rukous

 

 

En ole millään tapaa kovin uskonnollinen ihminen.

Lapsena iltarukouksesta tuli pitkäksi aikaa jonkinlainen rauhoittumisen rutiini nukahtamiseen.
Vuosikausia lausuin pimeässä peiton alla ulkoa opetellun rukouksen, ja jatkoin sitä omakeksimilläni sanoilla, jotka sitten yritin toistaa joka ilta, mieluiten sanasta sanaan samalla lailla.

Rukouksissani pyysin suojelua ja kaikkea hyvää läheisille, kavereille, koiralle, leluille, seinäjulisteiden bändeille ja itselleni.

Kerran valvoin lähes koko yön, kun keksin täsmentää rukoustani luettelemalla mielessäni yksitellen kaikki mahdolliset asiat, jotka mielestäni kaipasivat suojelua. Siinä menikin yllättävän kauan.

Oli kuitenkin hyvä, että asia tuli kerralla hoidettua kunnolla. Sen jälkeen oli nimittäin helppoa lisätä joka ilta rukouksen loppuun sanat: ”Ja suojelethan niitä kaikkia asioita, jotka silloin kerran luettelin”.

Teini-iässä rukoukset pikkuhiljaa jäivät ja unohtuivat.
Aloin myös kapinoida koko ajatusta vastaan. Kyseenalaistaa, kuuleeko niitä edes kukaan.

Aikuisiällä olen huomannut usein jollain tapaa ihailevani ihmisiä, joilla on vahva usko Jumalaan.
Vaikka asiasta voi olla montaa mieltä, olen myös saanut todistaa sivusta, miten paljon voimaa, turvaa ja rauhaa uskosta on mahdollista saada vaikeina aikoina.

Joskus toivon, että minulla olisi sitä enemmän.

Sillä toista se on meillä, jotka häilymme epävarmuudessa.
Emme voi sanoa varmaksi juuta tai jaata.

Toteamme, että tämä voi olla osa jotain suurta suunnitelmaa.

Tai sitten ei.

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vaikeampaa on ollut purematta sulattaa ajatusta, että maailmassa ja omassa elämässä tapahtuvat kärsimykset olisivat jonkun tai jonkin suuremman käsialaa.

Mysteeriksi tarkoitettu ja sellaiseksi jäävä masterplan, jonka tarkoitusta tavallisen ihmisen on käytännössä mahdotonta ymmärtää.

Ehkä minussa on silti aina ollut jonkinlainen hengellinen puoli.

Haluan edelleen kovasti uskoa, että tämän maailman rinnalla on olemassa jonkinlainen toinen tietous, vaikkemme kukaan varmaksi tiedä, millainen, ja millaista siellä on. Menetysten hetkellä tästä ajatuksesta on kuitenkin ollut lohtua.

IVF-hoitojen lähestyessä minussa on häivähtänyt muutamia kertoja halu lähettää rukous jonnekin korkeuksiin. Siltä varalta, että siellä on joku. Pyydän, anna tämän onnistua.

Olenpa tainnut niin jo tehdäkin, huomaamattani.

Kotona kuuntelen musiikkia ja hyräilen mukana sanoja, jotka soljuvat kehossa, saavat hengittämään vaivattomasti. Oikeassa mielentilassa nekään eivät kuulosta enää niin kaukaisilta.

"Hear my cry, oh God
And be near on to me

I’m just a simple girl
In this crazy world

But my eyes look to Thee." 

 
Muistan ystävän kertoneen hetkestä, jona sai tiedon läheisen saamasta vakavasta sairauskohtauksesta. Tilanteesta, jossa ystävä oli huomannut jälkeen päin rukoilleensa ensimmäistä kertaa aikuisiällä.

Ymmärrän hyvin häntä ja tätä klassista tarinaa. Kun hädän hetki on suuri eikä muuta ole enää tehtävissä, rukous ei äkkiä tunnukaan kovin huonolta idealta.

Kun ei ole enää mitään enempää hävittävää, vain yhden elämän verran voitettavaa.

Uskoa, muttei toivoa

Ensikäynniltä jäi mieleen, että lääkäri käytti koko vastaanottokäynnin ajan sanaa "kun", mitä tuli raskauteen.

Kun raskaustesti on positiivinen, metformiini jätetään välittömästi pois.
Kun raskaustesti on positiivinen, kilpirauhaslääkitys sen sijaan tuplataan.

Se ei jostain syystä kuitenkaan häirinnyt minua, vaikka kenen tahansa muun sanomana se olisi tuntunut naurettavalta, suorastaan ivaavalta, jopa pahimmillaan loukkaavalta.

Tulkitsin sen niin, ettei lääkäri tarkoittanut niinkään juuri tätä ensimmäistä kertaa mahdollisine tuoresiirtoineen, tai ylipäänsä edes IVF-kierrosta numero yksi. Vaan yleisesti ottaen sitä hetkeä hänen näkökulmastaan kun jossain vaiheessa tämä onnistuu.

Siihenhän hänen kai tavallaan tuleekin valaa uskoa.

Ilmaistaanpa nyt suoraan: En ole enää pitkään, pitkään aikaan uskonut raskaaksi tulemiseen lainkaan.

Toivonut olen, oi kyllä. Epätoivoisesti.
Itkien, peläten, turtuen, hyperventiloiden, loputtomasti syyllistyen.

Enemmän kuin laki sallii.
Kunnes alkuvuodesta lopetin senkin, jotta kestäisin jossain määrin kasassa hoitoihin asti.

Mutta milloin viimeksi olen aidosti uskonut, että minun on ihan mahdollista tulla raskaaksi?

Inseminaatioihin en uskonut rehellisesti sanottuna missään vaiheessa. Ei vain pystynyt keräämään minkäänlaista luottoa siihen, että niissä olisi jotain käänteentekevästi eroavaa verrattuna edellisiin kevyisiin hoitoihin.

Ehkä viime vuoden kesällä, hyvällä mielikuvituksella kenties vielä alkusyksystä, kun menimme ovulaation induktioita kotiyrityksellä, ilman seurantaultria?

Mielestäni uskominen ja toivominen ovat eri asia, erityisesti lapsettomuushoidoissa.

Olen hyvä esimerkki siitä, että toivoa voi kaikesta huolimatta, vaikkei varsinaisesti uskoisikaan onnistumiseen. Toivo on nimittäin viimeinen, joka kuolee. Se voi elää vielä kauan uskon loppumisen jälkeen.

Tälläkin hetkellä, vaikka yritän olla mahdollisimman looginen ja realistinen, huomaan samaan aikaan minussa kytevän vielä järjettömän toivon ihmeestä, siitä kaikista odottamattomimmasta.

Jos kaikista maailman ajankohdista juuri nyt, IVF-hoitojen kynnyksellä tulisinkin raskaaksi luonnollisesti. Kävihän niin Rita Niemi-Mannisellekin. Vaikka samaan aikaan tiedän aivan hyvin, ettei tässä käy niin, minulle ei käy niin.

Äh, harhakuvitelmat sikseen.

Totuus on, että olen niin pitkään, lähes hoitojen alkutaipaleelta asti aavistanut, että syvään päätyyn eli IVF-hoitoihin tullaan menemään, että luottoa muunlaiseen lopputulemaan on ollut erittäin vaikeaa hahmottaa, näitä tilapäisiä mielenhäiriöitä lukuunottamatta.

Ja nyt sitten ollaankin siellä syvässä päädyssä.

En voi enää piiloutua "eihän tämäkään varmaan toimi"-mantrani taakse, ainakaan kokonaan.

Koska jos tämä ei toimi, mikä sitten toimii?

Tämähän on juuri sitä, mitä olen jo pitkään pitänyt omalla kohdallani aikalailla ainoana mahdollisuutena saada biologinen lapsi. Olen vakuutellut itselleni, että vaikka kaikki muu on epäonnistunut, tässä mahdollisuudet onnistua ovat oikeasti kohtuullisen hyvät, paremmat kuin milloinkaan ennen.

Niin kuin ne ovatkin.

En kuitenkaan haluaisi nostaa toiveita kattoon. Samalla pitäisi jollain tasolla kyetä hyväksymään, että ulos kadulle potkaisemani toivo asettuu taas luokseni asumaan, määrittelemättömän mittaiseksi ajaksi.

Toisaalta näihin hoitoihin liityy myös erilainen, eritasoinen paine.
Tämä on nyt ihan oikeasti se, minkä tulisi onnistua, jos jokin on onnistuakseen.

Tuntuisi kuitenkin hassulta dissata mielessäni näitä hoitoja samaan tyyliin, kuin inseminaatioita.
Todeta, ettei tästä mitään tule kuitenkaan.

Tämä ei tarkoita automaattista epäonnistumista, eikä sen tulisi tarkoittaa sitä myöskään pääni sisällä.

Tämä oikeasti voi myös onnistua.
Vaikka en selvästikään ole ihan vielä sisäistänyt, mitä se tarkoittaa.

Minun täytynee siis tulevina viikkoina kasata ajatuksiani uudelleen, toisenlaiseen järjestykseen.

Miten olla lapsettomuushoidoissa uskomatta niihin liikaa?

Ihanaa, kaunista

”Missä vaiheessa tuo järvi on kokonaan sulanut?” ihmettelen puoliääneen, kun päivän päätteeksi kaarran pois työpaikan parkkipaikalta. Viimeksi kun olen katsonut järveä ajatuksella - siis ymmärtäen, mitä näen - se on ollut osittain jäässä.

Ihan kuin viimeiset viikot olisivat menneet vähän sumussa.

Kohta on kesä. Mihin viime kuukaudet ovat oikein hävinneet?
Ne samat, jotka toisaalta harvoin tuntuivat etenevän lainkaan, eivätkä tunnu oikein edelleenkään.

Puoli tuntia myöhemmin istun sohvalla teekuppi kädessä ja kuuntelen, kun työkaveri kertoo loppuraskaudesta, supistuksista, lapsivedestä, synnytyksestä. Ensimmäisistä hetkistä, tunneista, päivistä.

Vauva nukkuu rintarepussa painautuneena äitiään vasten, kuin karvaton koalanpoikanen.

Hänellä on päässään usvankevyttä haituvaa ja hänen sormenkyntensä ovat niin käsittämättömän pienet, ettei mikään koskaan oikeasti voi olla.

Häntä ei missään vaiheessa tarjota syliini, enkä minäkään sano mitään. Ainoastaan kerran teeveden kiehuessa vihjaisen ponnettomasti, että voi vauvan minullekin antaa, mutta työkaveri vastaa, että ei tässä mitään, tämä sujuu ihan hyvin näin.

Jos en olisi niin helpottunut, voisin pitää sitä vähän omituisena.
Eikö toisten vauvoja kuuluisi haluta ja saada pitää sylissä?

Toisaalta se on huojentavaa. Ihan jo siksikin, etten tiedä, miten noin pientä käsitellään.
En ylipäänsä tiedä, miten vauvoja käsitellään.

Paistaako se läpi niin selvästi?

Työkaveri kertoo alkuaikojen rehellisiä tuntojaan. Tunnustaa miettineensä synnytyksen jälkeisinä päivinä, mitä ihmettä tuli tehtyä. Ajan kuluessa tuntemukset ovat menneet ohi.

Sen jälkeen hän kyselee ystävällisesti, miten töissä menee, milloin olen kesälomalla, miten asunnon etsiminen etenee. Hänen kysymyksensä ovat yksinkertaisia vastata, niistä on helppo puhua.

Heidän kotinsa on juuri sellainen, jota olemme Miehen kanssa alkuvuodesta lähtien etsineet.
Kun joskus vertailimme asiaa, kävi ilmi, että toiveemme olivat hämmentävän samanlaisia.

Työkaveri esittelee viimeisimpiä remontteja ja viilauksia, vauvanhuoneen sisustusta, tapettivalintoja.

"Ihanaa", hoen kulkiessani hänen perässään.
"Täällä on niin kaunista.”

Asunto on hieno, muttei liian. Ei Deko-lehti-hieno, vaan juuri sopiva.
Hyväkuntoinen, muttei täydellisen siloteltu, koska se on luotaantyöntävää.

Se tekee siitä kodikkaan, helposti lähestyttävän.
Persoonallisen, omannäköisen.

Todentuntuisen.

Se saa ajattelemaan, että voisin itsekin asua täällä.
Tämä kaikki voisi olla minun elämääni.

Vaikkei omalla kivalla talolla oikeasti ole niin suurta väliä.
Lapsella on.

Mutta täällä ympärilleen katsoessa pääsee korostumaan, että jotkut todella saavat sen kaiken.
Ja vieläpä hyvin helpolla.

Puhelin piippaa. Lähiapteekkiin tilaamani IVF-lääkkeet ovat noudettavissa.
Voisin sanoa jotain niistä, siitä. Tästä kaikesta.

Suustani ei kuitenkaan tule muuta, kuin ”Oi, miten nätti!" ja "Miten hienosti valo tulee tänne!”

Vauva on kaunis. Koti on kaunis.
Työkaveri itsekin on kaunis. Hehkuu juuri sellaista väsynyttä onnea, kuin aina oletetaan.

Välillä vauva herää ja itkee. Hänellä on vatsavaivoja.
Uskomattoman pienet kasvot vääntyvät mutruun.

Hän kuulostaa hauraalta, kuin itkuakin pitäisi vielä vähän opetella.
Rikkinäiseltä nukelta, jonka volyymi on jäänyt liian pienelle ja ääni katkeilee.

Hänen itkunsa vavisuttaa jostain syvältä, mutta ympärilläni on muuri.
Ihan kuin ääni kuuluisi jostain kauempaa, kuin korvieni juuresta, silmieni edestä.

Työkaveri vetää pullean rintansa esiin, ja lapsi tarttuu siihen ahnaasti. Molempien otteet ovat jo toisiinsa tottuneita. Niistä on kadonnut ensimmäisten viikkojen epävarmuus ja hapuilevuus, tilalle on löytynyt varmuus, tuttuus.

Työkaverin mies saapuu kotiin ja kyselee, miten päivä on mennyt.
Hän suukottaa hellästi usvankevyttä hiusta ja istuutuu sohvalle, päästää meidät kävelylle kahdestaan.

Vauva jää hänen rintakehänsä päälle, rauhoittuu siihen välittömästi.
Pikkuinen sammakko.

Työkaveri esittelee kitkemiään marjapensaita, kokoamiaan kukkalaatikoita, istuttamiaan mansikantaimia. Ne juuri sellaisia, joita itsekin omalle pihalle haluaisin.

Jopa hänen valitsemansa orvokkiamppelit ovat samanvärisiä, kuin itse valitsisin.
Hänellä on niille täydellinen paikka.

Niin.

Hänellä on kaikki, mitä ikinä voisin toivoa.

Tämähän meni hyvin, totean liittyessäni pikkuteiltä isommalle tielle.
Pysyin kasassa.

Sen jälkeen purskahdan itkuun.

Isollakin tiellä on autiota. Lasken vastaantulevia katuvalopylväitä.
Yksi, kaksi, kolme.

Liikennevaloissa tunnen viereisen auton katseet ylläni. Kun vilkaisen sinne päin, ihmiset katsovat eteensä juuri sennäköisinä ja sillä tavalla, kuin katsotaan sen jälkeen, kun on tajuttu, että oma tuijotus huomattiin.

Etsin käsilaukusta nenäliinan.

Itku ei lopu.

En tunne vihaa, pettymystä, inhoa tai katkeruutta.
Olen vain niin kamalan surullinen.

Päättymättömän, ikiaikaisen, syvältä kostean maan sisästä nousevan, kehoa palaisiksi halkovan surullinen.

Hän juoksee

Olemme käymässä mökillä.
Aurinko pilkahtelee pilvien lomasta.

Mies karsii vadelmapensaasta vanhoja oksia.
Tyrnipensaat on jo hoidettu, seuraavaksi on nurmikon kalkkiannoksen vuoro.

Kannan sohvaryhmämme pehmusteet mökin varastosta, ne ovat olleet siellä talven säilössä.
Ne lähtevät päivän päätteeksi mukaan, ne täytyisi lastata autoon.

Jätän pehmustepussin portaille ja istahdan hetkeksi kuistille.

Aurinko lämmittää mustien ulkohousujen pintaa. Linnut visertävät kuin synkkää, pitkää talvea ei olisi koskaan ollutkaan. Kuin ne eivät olisi lähteneet sitä pakoon muihin lämpimämpiin maihin.

Katselen Miestä pihatöissään.

Silloin näen hänet.

Pieni taapero tepastelee tomerasti Miehen vierellä.
Hänellä on haalari, pipo ja kengät, jotka pysyvät jaloissa lenkkien avulla.

Rukkaskädessään hänellä on yksi ohut vadelmanrisu.
Hän auttaa, ja se on hyvin tärkeää.

Mies kerää risuja isoon kasaan. Nostaa ne sitten syliinsä ja lähtee kantamaan kauemmas. Taapero seuraa tarkkaavaisena. Pikkurisu tippuu maahan ja se pitää nostaa, tämä vie huomion hetkeksi muuanne.

Kun hän huomaa Miehen olevan jo kaukana, hän juoksee perässä saunarakennuksen ohi.
Askeleet ovat hivenen holtittomat, haalari kahisee niiden tahdissa.

Ei ole kauaa siitä, kun hän oppi kunnolla juoksemaan.

Sinne he häviävät molemmat, pihavajan taakse.
Hetken päästä vain Mies tulee takaisin.

Tämä pieni ihminen.

Mitä pitäisi tapahtua, etten enää näkisi häntä haaveissani?

Voisiko joskus koittaa sellainen aika?
Olisiko siitä mahdollista opetella pois?

Ehkä ensi kesänä jotain.
Ei tuota vielä, mutta jotain?

Tai ehkä sitä seuraavana..

Ehkä ensi..

Ei, en saata ajatella.

Epäilys

Töissä saan tilapäisesti päälle kelvollisen flown, ja asiat edistyvät vauhdilla, mikä ei ole nykyään kovin yleistä. Lounaan jälkeen käyn työkaverin huoneessa hakemassa yhden lomakepohjan.

Huone on pimeänä eikä työkaveria näy missään. Ehkä hän on jossakin käymässä.
Toisaalta en tainnut nähdä häntä aamullakaan.

Työporukallamme on oma whatsapp-ryhmä, johon ilmoitellaan tulevat sairaudesta tai muusta syystä johtuvat poissaolot.

"Lapsi kipeenä, voiko joku perua mun iltapäivän?"
"Mulla nousi eilen kuume, oon ainakin huomisen pois."
"Oon tänään koulutuksessa, jos jotain akuuttia tulee, saa parhaiten kiinni sähköpostilla."

Iltapäivällä totean, että työkaveri on ilmeisesti tänään poissa töistä.
Hän ei vain jostain syystä ole ilmoittanut whatsapp-ryhmään mitään.

Myöskään esimies ei ole ilmoittanut tiimille poissaolosta, toisin kuin hän yleensä tekee.
Normaalisti me muut saamme tiedon sekä häneltä, että poissaolijalta itseltään.

Iltapäivällä tulee säätöä tietokoneiden kanssa ja mietimme toisen työkaverin kanssa, voisimmeko lainata tietokonetta tältä yhdeltä henkilöltä, jota ei ole koko päivänä näkynyt.

Huikkaamme ohikulkevalle esimiehelle, voisikohan koneen ottaa käyttöön loppupäiväksi.
Esimies ilmestyy työhuoneeni ovelle ja toteaa, että konetta voi käyttää.

"Niin, eli siis Jutta ei oo tulossa tänään toimistolle?" kysyn.
"Ei oo", esimies sanoo ja väistää katseeni.

Jaahas. Kyllä minä tämän pelin tiedän.

Olen nähnyt tämän jo niin monta kertaa aiemmin.

Aukottoman empiirisen tutkimukseni tulosten perusteella ainoat syyt, miksi poissaolija yhtäkkiä vaikenee totaalisesti poissaolostaan, ovat liittyneet raskauteen.

Nekin tiimiläiset, jotka ovat omista henkilökohtaisista asioistaan ja sairasteluistaan tarkempia, ovat laittaneet sentään lyhyen ilmoituksen ryhmäään, jos ovat poissa. Selittämättä sen enempää, miksi.
Siis jos eivät ole olleet raskaana.

Kokemukseni mukaan ainoat äkkinäisesti vaikenevat, jotka eivät edes yritä selittää mitään, ovat myöhemmin kertoneet olevansa raskaana.

Joten huolimatta siitä, että tutkimusaineistoni koostuu arviolta neljästä ihmisestä, on siis mielestäni tässä vaiheessa jo lähes ilmiselvää, että työkaverini on raskaana.

Olen jo aiemmin ihmetellyt, olisiko raskaana olevien niin vaivalloista tai tavatonta vain vedota pokkana päänsärkyyn, flunssaan tai muuhun ei-raskausoireelta kuulostavaan, ja näin onnistua olemaan vähemmän hämyisiä ja salaperäisiä?

Toisaalta ymmärrän vaikenemisen, jos ei yksinkertaisesti vain jaksa tai halua keksiä tekosyitä.
Ja jos haluaisi olla ihan rehellinen, miltä nämä vaihtoehtoiset ilmoitukset kuulostaisivat?

"Hei, mulla on ollut koko yön vähän huono olo, ja aamulla oksettikin vähän. Oon ainakin tämän päivän poissa, mut voi olla etten pysty pariin päivään tulemaan." 

"Huomenta! Tein just positiivisen raskaustestin ja vähän heikottaa, tuun huomenna jos parempi."

Totta. Ei kovin luontevaa.

Tiedostan myös, että työkaverin poissaolo voi todellisuudessa johtua tuhannesta muustakin syystä.
Epäilen silti aina ensimmäisenä raskautta.

Minusta on tullut sillä tavalla vainoharhainen.
Näen kaikkialla ympärilläni vain raskaana olevia tai potentiaalisesti raskaana olevia ihmisiä.

(Miehiä hädin tuskin noteeraan.)

Jollekulle voisi tulla mieleen kummastella, miksi näen näin hirveästi vaivaa sen vatvomiseen, onko työkaverini kenties raskaana vai ei? Mitä väliä sillä on, ja mitä minä sille kuitenkaan voin?

No. Siksi, koska on tärkeää valmistautua.
Ja mitä kauemmin omalla kohdalla raskautta on yritetty, sitä tärkeämpää valmistautumisesta on tullut.

Haluan olla täydellisen koostunut ja tyyni silloin, kun joku kertoo raskausuutisia. En halua lapsettomuustaustani näkyvän millään tapaa reaktiostani sillä hetkellä, kun raskaudesta kerrotaan.

Ja voidakseni olla sellainen minun tulee yrittää olla askeleen edellä.
Aavistella. Ennakoida.

En halua, että häkellyn, takeltenen. Että ilmeeni valahtaa, olen erikoinen, hermostunut, outo.
Että kertojalle tulee jotenkin vaivautunut olo, kuin hän sanoisi jotakin ikävää.

En halua paljastaa, että raskaus on minulle ilmiselvästi hyvin merkityksellinen asia.

En halua menettää sitä vähäistä kontrollia, joka minulla omiin asioihini on.

Minulla on sitä nykyään jäljellä niin vähän, paljon vähemmän kuin koskaan olisin voinut kuvitella, että tästä haluan päättää, ja tämän haluan pitää itselläni. Niin, ettei se näy ulkopuolisille, kelle tahansa.

Todennäköisesti osaisin käyttäytyä juuri oikealla tavalla vaikka unissani.

Silti pelko jonkinlaisesta hajoamisesta, murtumisesta, sisäisen kaaokseni päivänvaloon kaikkien nähtäville purskahtamisesta on päivä päivältä suurempi.

Siksi yritän jo valmistautua lausumaan listasta jonkin valinnaisen vuorosanarepliikin, sitten kun sen aika tulee. Tai ainakin taikomaan kasvoilleni hymyn siksi aikaa, kun muut ympärilläni lausuvat ne.

"Voi että."

"Aivan ihanaa!"

"Koska on laskettu aika?"

"Niin paljon onnea!"

"Miten sä oot voinu?"

"Meille tulee sua ikävä, oot aina tervetullut lounaalle vauvan kanssa!"

Pakko kertoa

Käsitän, että minun on pakko kertoa tästä esimiehelle, pian.

Siitäkin olin ajatellut, ettei sillä ole mitään kiirettä. Että kerron vasta sitten syksyllä, kun on konkreettista, sairausloman muodossa lähitulevaisuudessa häämöttävää kerrottavaa.

Yhtäkkiä se konkreettinen asia, sairausloman tarve, siintääkin jo kesäkuussa.
Siis ensi kuussa.

Tuntuisi omituiselta toimittaa esimiehelle kaikessa hiljaisuudessa lappu, jossa lukee poissaolon syynä epämääräisesti "vatsakivut" tai jotain vastaavaa, miten poliklinikan hoitaja kertoi sen menevän.

"Nämä kaikki on meillä mietitty tarkkaan", muistan hänen sanoneen ensikäynnillä.
"Ja jos haluat, voimme laittaa kanyylinkin kyynärtaipeeseen, niin ettei se näy ulospäin."

Onkohan olemassa vielä salatumpia ja peitellympiä hoitoja, kuin lapsettomuushoidot?

Työtiimille en aio kertoa.

Muuten periaatteessa voisinkin, mutten luota yhteen tiimin jäseneen siinä, että asia pysyisi tiimimme sisäisenä. Hänellä on aivan liian suuri suu. Hän kertoo kaikkien asiat kaikille, miksei siis myös minun?

En kuitenkaan halua pimittää tällaista asiaa esimieheltä. Etenkään, kun hän on aidosti hyvä ihminen, ja varmasti ymmärtää. Ensin pitää vain keksiä oikea hetki ja tilanne kertoa.

Niin, ja oikeat sanat.

Paperipino

 

Ensikäynnin jälkeisenä yönä valvon ja mietin.

Minun pitäisi pystyä terveenä. Olla saamatta koronaa, nuhaa, influenssaa, vatsatautia.
Meidän molempien pitäisi. Kumpikaan meistä ei ole sairastanut yli kahteen vuoteen.

Entä suunniteltu viikonloppureissu toiseen kaupunkiin hotelleineen?
Voimmeko mennä, onko riski sairastua liian suuri?

Olin luullut, ettei terveydellä tai sairaudellani ole vielä kuukausiin mitään väliä.

Onko mahdollista, että tapahtui jokin virhe, ja menin hoitojonossa jonkun toisen edelle?
Ei pidä ajatella sitä, en ole vaikuttanut siihen itse.

Navan viereen on alkanut muodostua mojova mustelma. Onneksi tajusin kysyä, voinko pistää kaiken varalta irrotuspiikin välittömästi, jotta ovulaatio saataisiin tapahtumaan mahdollisimman pian.
Sitä kautta tämä kierto jäisi mahdollisimman lyhyeksi, jotta hoidot päästäisiin aloittamaan.

En halua, että meneillään oleva kierto venyy turhaan kehoni kuhnailun takia.

Lääkärin mielestä irrotuspiikki oli ihan hyvä idea, ei siitä mitään haittakaan olisi.
Pistin sen kotona liian hätäisesti, kovakouraisesti. Ensikäynnillä ja apteekissa oli mennyt yllättävän kauan, ja oli kiire töihin.

Nyt pistoskohtaan on leviämässä kaikesta päätellen pitkään parantuva tumma läikkä, jollaista ei aiemmin ole tullut. Mietin, tuleeko koko vatsani olemaan täynnä mustelmia sitten, kun Gonal-F-pistokset alkavat? Todennäköisesti.

Sentään ne ovat kuulemma helppoja ja kivuttomia pistettäviä, samanlaisia kuin irrotuspiikki Ovitrelle. Jarrupiikit ovat kuulemma monen mielestä ikäviä, niissä neula on tylpempi.

Minua ei väsytä yhtään, joten alan laskea päiviä.
Lasken ne uudelleen, ja vielä kerran.

Olen menossa käymään vanhempieni luona oletetun pistosviikon lopulla.
Kaikista maailman ajankohdista juuri silloin.

Onneksi kumpaakaan piikeistä ei tarvitse säilyttää jatkuvasti jääkaapissa.

Gonal-F-kynistä saa minun annostuksellani kuusi pistosta yhdestä piikistä, ja ne säilytetään avaamiseen asti jääkaapissa, mutta ensimmäisen pistoksen jälkeen huoneenlämmössä. Fyremadel säilytetään aina huoneenlämmössä.

Käymme äidin kanssa yhdessä ulkosaunassa, kun näemme. Aina.
Onko omituista, jos en tällä kertaa käykään?

Mutta miten selitän, miksi vatsani on täynnä useita monenkirjavia mustelmia?
 

Törmäsin ikävästi pöytään kotona?
Sellaiseen kahdeksankulmaiseen?
Itse asiassa monta kertaa?

Äidille hoidoista kertominen ei ole vaihtoehto.
Se ei vain yksinkertaisesti ole.

Ehkä minulla on silloin migreeni, enkä voi mennä saunaan.

Ajattelen ystävää, jolle laitoin heti käynnin jälkeen viestin.
Hän vastasi itkeneensä ilosta puolestani.

Itse olen ollut suurimman osan ajasta lähinnä pölläsmystynyt. Hämmentyneen malttamaton.
Toisaalta osa minusta pelkää, että jostain syystä koko juttu peruuntuu, ja tämä kaikki viedään pois.

Seuraavana päivänä ilmoitan vauvan saaneelle työkaverille voivani tulla käymään kylässä.

Hänen kutsustaan on jo jonkin aikaa, mutten tähän asti ole ollut lainkaan varma, kykenenkö siihen.
Olen lähinnä venyttänyt asiaa ja yrittänyt keksiä hyviä tekosyitä, miksi en voi vieläkään tulla.

Nyt tuntuu siltä, että voisin mennä katsomaan vauvaa.
Se ei tule olemaan helppoa, mutta sentään koen voivani yrittää.

Minullakin toivoa.
Ja se on lähempänä, kuin kuvittelinkaan.

Se on äkkiä ilmestynyt jostain, ja liimaantunut kärpäspaperin lailla tiukasti kiinni ihooni, jonka alla innostus kuplii ja pirskahtelee. Saa sydämen hakkaamaan nopeammin, kuin kevään löytäneenä.

Jotain tapahtuu jo aika pian.
Jotain ihan erilaista, kuin ennen.

Vaikka minun oli annettu ymmärtää, että pääsemme jonojen takia hoitoihin aikaisintaan elokuussa.
Lakkosählingin takia olin itse pitänyt realistisena vaihtoehtona pikemminkin syyskuuta.

Katselen paperipinoa, jonka saimme mukaan poliklinikalta.
Se auttaa muistamaan, ettei tämä kaikki ollut pelkkää toiveunta.

Ensikäynti julkisella

Odotusaulassa on autiota. Sohvilla ei ole keväisen vihreitä tyynyjä, vaan värimaailma on hillitympi, harmaampi. Olemme ajoissa. Kerrankin olemme jossain suorastaan hyvissä ajoin.

Mies on juuri siinä, missä olen halunnut hänen olevan. Vierelläni.
Näin tämän olisi aina kuulunut olla.

Silti tuntuu omituiselta. Hän on minun reviirilläni.
En tiedä, miten hyvin osaan enää tässä vaiheessa jakaa sen.

Mies on pudonnut kaninkoloon ja tullut hetkellisesti tiputetuksi nurinkuriseen maailmaan, minun maailmaani, jossa kaikki on oikeastaan ihan ok, vaikkei ole. Jossa hyvä on huono, ja huono hyvä (tai ainakin tyhjää parempi), ja kaikki on yhtä epävarmaa.

Pikkuhiljaa paikalle valuu lisää väkeä. He istuutuvat kanssamme samalle sohvaryhmälle.

Yksi nainen pölyisissä työvaatteissa. Mies ja nainen, joista molemmat selaavat puhelinta.
Mies, joka odottaa yksin jotakin tai jotakuta. Toinen pariskunta, jossa naisella on hillittömän iso käsilaukku ja miehellä työläppäri mukana.

Kaikki ovat hiljaisia ja omissa ajatuksissaan, silmissä aavistuksen kärsimätön katse. Vaikka istumapaikkoja on muuallakin, kaikki kerääntyvät yhteen, ikään kuin se antaisi jonkinlaista turvaa.

Jotenkin sen aistii, miten suurten asioiden äärellä täällä ollaan.

Me näytämme varmaan ihan tavalliselta pariskunnalta muiden keskuudessa.
Mutta ulkokuori voi hämätä, sillä emmehän me ole.

Lääkäri on lukenut tietojani etukäteen, toisin kuin yksityisen puolen lääkäri ensikäynnillä.
Hän onnistuu olemaan asiallisen etäinen ja samalla luonteva.

Hän kyselee minulta kaikenlaista. Tunnelma ei ole niin hätäinen, kun ennakkoon oletin, vaan rauhallinen ja kiireetön. Turhiakaan ei tosin jaaritella.

Asettuessani tottuneesti laverille sisätutkimusta varten aistin Miehen vaivaantuneisuuden.
Hän ei oikein tiedä, mitä pitäisi katsoa. Lääkäriä, minua vai näyttöä. Tämä on hänelle uutta.

Kerron lääkärille, että kuukautiskiertoni on ilmeisen sekaisin tällä hetkellä. En ole syönyt tähän kiertoon Letrozoleja, koska olen ajatellut, että lääkärin olisi hyvä nähdä käynnillä lääkkeetön tilanne.

Olen tuntenut ovulaation merkit toissapäivästä alkaen, aikaisemmin kuin koskaan. Silloin oli kiertopäivä kymmenen. Edellisessä Letrozol-avusteisessa, mutta irrotuspiikittömässä kierrossa ovulaation merkit tulivat kiertopäivänä 28. Eli eihän tässä ole järjenhäivääkään.

Ja toden totta, vasemmalta löytyy jälleen kerran munarakkula, joka olisi jo valmis irtoamaan.
Se ei tosin kiinnosta minua tippaakaan.

Lääkäri toteaa, että spontaaninkin raskauden mahdollisuus on silti edelleen olemassa.
Sekään ei kiiinnosta minua tippaakaan.

Hän kertoo, että koska kevyemmät hoidot on jo yksityisellä puolella tehty, seuraava hoitomuoto olisivat IVF-hoidot, jotka tehtäisiin munasarjojen monirakkulaisuuden takia lyhyellä kaavalla.

Hän kysyy, tuliko tämä tieto meille yllätyksenä.
Pudistamme Miehen kanssa molemmat päätämme.

"Mitä ajatuksia teillä on hoitojen aikataulusta?" lääkäri kysyy.
On hetken hiljaista. Tiedän, että Mies odottaa minun vastaavan tähän.
"Mahdollisimman pian", kuulen itseni sanovan.

"No joo", lääkäri sanoo ja pitää tauon, katsoo papereita mietteliäänä.

"Tässähän ehtisi tehdä vielä munasolujen keräyksen ennen kesälomia. Jos ei saada mitään tuoresiirtoon, siinä tapauksessa pakastealkion siirto menisi kesälomien jälkeiselle ajalle.
Mutta tuoresiirron ehtisi kyllä tehdä."

Tuijotan häntä ymmärtämättä mistään mitään.

"Eli voit alkaa pistää kuukautisten alettua kieropäivästä kaksi alkaen."

Siis anteeksi mitä?

Eikö IVF-hoitoihin ole yleensä jonkinlainen jono, minulle mainittiin useasta kuukaudesta?

Eikö meillä pitäisi olla jokin suunnittelukäynti erikseen, niin minulle viimeksi kerrottiin?

Sen sijaan sanon ääneen:
"..Siis joo. Voin alkaa pistää."

"Noniin", lääkäri sanoo ja ojentaa tulostamansa paperin. "Tässä on sulle pistossuunnitelma ja -määrät. Gonal-F:llä kypsytetään ensin munarakkuloita ja Fyramadel on jarrupiikki, joka tulee rinnalle mukaan kiertopäivästä seitsemän alkaen, kunnes ultrassa tsekataan tilanne."

Tuijotan kädessäni olevaa paperia. Yritän sisäistää, että nyt puhutaan jo seuraavasta kierrosta.
Siitä noin kahden ja puolen viikon päästä alkavasta.

"Kirjoitan sulle lääkereseptit pistoksiin valmiiksi. Muistat vaan ilmoittaa meille, kun seuraavat kuukautiset alkavat. Sovitaan sitten ultraääniaika, jossa nähdään piikkien vaikutus. Seuraavaksi ohjaan teidät hoitajan luokse, joka näyttää teille tarkemmin pistämiseen liittyvät asiat. Onko vielä jotain kysyttävää?"

Viiden minuutin päästä tuijotamme hoitajaa muistuttaen erehdyttävästi kahta pesäpuustaan pudonnutta linnunpoikasta.

Katselen kun hoitajan suu liikkuu, huulien aukenemista ja sulkeutumista. Kuulen hänen äänensä, mutta sanat tulevat jostain kaukaisen vuoren huipulta, lumipuhurin läpi kuiskattuina.

Mies istuu vieressäni ja kuuntelee tarkasti, kun meille kerrotaan pistämisestä, pistämisaikataulusta ja piikkien oikeanlaisesta säilyttämisestä. Punktiosta toimenpiteenä ja punktiopäivän kulusta.

En voi edes alkaa kuvitella, mitä hänen päässään liikkuu. 45 minuuttia sitten hän tuli ensimmäistä kertaa elämässään lapsettomuuspoliklinikalle. Nyt hänelle kerrotaan, että tuleva punktio on toimenpiteenä sen verran rankka, että minulle myönnetään siitä sairauslomaa kolme päivää.

Kaikki on tapahtunut hänestä kaukana, jossain muualla. Minä olen syönyt silloin tällöin muutaman pillerin, ostanut harvakseltaan jonkinlaisen piikin ja käynyt jonkinlaisissa tutkimuksissa.

Nyt hänelle kerrotaan, että punktioon sisältyy tulehdusriskin lisäksi kohdallani kohonnut hyperstimulaation riski, jota seurataan tarkasti. Punktiopäivänä saamani lääkitys on sen verran voimakas, etten saa ajaa autoa.

Mies on ollut omasta tahdostaan niin täydellisen sivussa tästä koko asiasta, että suhdanteiden käännös on kiistatta raju. Minähän olen pärjännyt. Kaikki on hoitunut tähän asti ilman hänen tukeaan, pelkällä minimiosallistumisella.

Nyt hänelle kerrotaan, että jonkun täytyy auttaa minua.
Ja pidetään itsestäänselvänä, että se joku on hän.

Häntä tarvitaan mukaan tähän, koska hänen täytyy pitää minusta huolta. Suositus esimerkiksi olisi, että joku olisi kanssani kaiken varalta koko loppupäivän punktion jälkeen. Mies nyökkää vakavana.

Katson häntä hoitajan antama kasa papereita käsissään.
Hoitaja heittää jonkin rennon kevennyksen, jolle hän naurahtaa juuri oikeassa kohtaa.

Luoja, miten rakastan häntä.
Siksi olen tekemässä tämän.

Siitä huolimatta olen tekemässä tämän.

Antakaa hänelle kasvot

On keskiyö, ja sen pimeys hengittää ympärilläni.

Ajattelen, että olen lopen kyllästynyt suremaan jotain epämääräistä.
Hahmotonta, kasvotonta, harmaata massaa.

Pientä pistettä paperilla, henkäystä tuulessa, ääriviivatonta heijastusta, kaukaista aavistusta.
Ihmisen häivähdystä.

Ei kokonaista elämää voi vain keksiä, kuvitella tyhjästä.

Olen niin loppu siihen, että näkökenttäni on vallannut valtava, suuri valkoinen kohta.
Ja se on tyhjää täynnä.

Se ei ole mitään, koska siinä ei ole mitään.

Koska en tiedä mitään, sitä ei ole.

Millainen olet, tai siis olisit, jos olisit?
Jos joskus olet?

Kertokaa edes yksi asia, sillä eläisin jo pitkään.
Antakaa kasvot hänelle, jota niin kovasti kaipaan!

Antakaa minulle jotain, mitä tietää. Pieni yksityiskohta, tiedonmurunen, pala taivasta.
Jotta saisin hänet vähän lähemmäs. Jotta hän tuntuisi edes hiukan todemmalta.

Vaikka eihän siinä ole mitään järkeä. Enhän minä kuollutta lasta halua.

Ehkä on parempi, etten tiedä mitään.

Äiti kahdelle

 

Jos olisin aivan erityisen hyvin sikiävä nainen, olisin tullut tässä ajassa äidiksi kaksi kertaa.

Raskautunut, kantanut ja synnyttänyt kaksi täysiaikaista lasta.

Tänä aikana, jonka olemme tähän asti käyttäneet yhden lapsen yrittämiseen.
Tänä aikana, jona en kertaakaan ole tullut raskaaksi.

Yli puolitoista vuotta olemme yrittäneet saada aikaan elämää. Vaikka yrittäminen itsessään on useimmiten tuntunut enemmän kuolemalta, kuin jonkin uuden, vasta alkavan äärellä häilymiseltä.

Ihan pian takana on 20 kuukautta yrittämistä.

On kulunut jo sellainen, senmittainen aika.

Se tuntuu omituiselta.

Kuin aika itsessään olisi vääristynyt, kadonnut johonkin jäljettömiin.
Taipunut kaarelle ja lopulta katkennut kevyesti napsahtaen.

Minä voisin olla tänään äiti kahdelle.

Vaiettu suru

Lounastauolla iäkkäämpi työkaveri kertoo saaneensa pitkästä aikaa pieniä yövieraita. Hän päätyy muistelemaan aikaa, jolloin hänet omat, nyt jo aikuiset lapsensa olivat alle kouluikäisiä.

"Ai helvetti, kuule kyllä mä vaan sanon, että onneksi ei tarvitse jaksaa sitä enää!"
"Mmm", minä sanon.

"No mut hei, teillähän on kuulemma uus työntekijä", toisen työtiimin jäsen sanoo, kun seisomme porukalla odottamassa henkilöstöinfon alkamista.
"Joo, se on kyl mukava", vastaa vieressä seisova tiimiläiseni.
"Minkäsikäinen se on?"
"Se on suunnilleen Neiti Kuun ikäinen, vähän nuorempi."
"Joo. No, se on kohta raskaana!"

He kaksi hymyilevät keskenään merkitsevästi, hyväksyen tämän yhteisen ääneen lausutun totuuden.
"Niin", minä varmaan sanoisin, jos suustani lähtisi jonkinlaista ääntä.

Mitä haluaisin sanoa, mutta en sano: Ei kuule välttämättä ole, vaikka haluaisikin. 

Äitini kertoo, että vanha rouva hänen naapuristaan on muuttanut kerrostaloasuntoon lähemmäs keskustaa. Rouvan talon on ostanut joku 32-vuotias nainen, jota emme tunne.

"Kai sillä lapsiakin on, kyllähän 32-vuotiaalla yleensä on", äiti toteaa.
"Mmm", minä sanon.

Mitähän äitini ajattelee minusta, meistä?

Kolmekymmentäkaksi, mikä ihmeen taikaikä se muka on? Enhän minäkään ole kaukana 32-vuotiaasta. Mies on jo reilusti ylikin. Pitäisikö äidin mielestä meillä olla jo lapsia, vaikka hän itsekin oli yli 32-vuotias raskaaksi tullessaan? Hän ei ole koskaan sanonut mitään sensuuntaista.

Ihmetteleekö hän silti salaa, miksei meillä ole jo lapsia?

Yksi kaikkein raskain piirre tässä surussa on sen äänettömyys. Ihmiset eivät voi tietää, jos heille ei kerro, jos päättää mieluummin vaieta. Mutta kun siitä haluaa vaieta, ei missään nimessä jakaa kaikille.

Koen, että minun olisi aika luontevaa kertoa esimerkiksi töissä, jos läheiseni olisi vakavasti sairas tai kuollut. Se olisi selkeämpää, ei näin epämääräistä. Olen kertonut sellaista töissä aiemminkin.

Kai sillä on tekemistä sen kanssa, että tämä suru liittyy aktiivisesti ja hyvin henkilökohtaisesti minuun, kehooni. Sen eteenpäin jakaminen tekee minusta äärimmäisen haavoittuvan ja paljaan.

Se ei ole jokin passiivisesti ulkopuolellani tapahtunut asia, vaan sen tapahtumapaikka on ihan kirjaimellisesti minussa, sisälläni. En halua olla kenenkään työkaverin päivittäinen tosi-tv-ohjelma, jonka kautta pääsee seuraamaan, miten selviän tästä koettelemuksesta, kuinka suoriudun siitä. En halua selittää puolututuille hedelmöityshoitojen termistöä.

Kuuntelen Kierron verran toivoa-podcastia. Siinä lapsettomuuteen perehtynyt psykoterapeutti kertoo, että tahaton lapsettomuus vertautuu tutkimusten mukaan koetun stressin määrässä vakavaan sairastumiseen, kuten syöpädiagnoosin saamiseen, tai jopa läheisen kuolemaan.

Ihmekös tässä on ollut jotenkin vähän vaikeaa olla.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun kuulen sen sanottavan noin selkokielisesti:

Tämä suru ei ole pientä, mitätöntä, toissijaista leikkisurua.
Tämä on ihan oikeaa, elämänkokoista surua.

Ja kuten surua yleensäkin, sitä on vaikeaa hallita tai ennustaa. Se ei noudata mitään tiettyä selkeää kaavaa tai järjen logiikkaa. Se aaltoilee, elää omaa elämäänsä. Jokin asia tai tilanne, joka eilen oli vaikea, onkin tänään yhtäkkiä helpompi. Olo, joka eilen tuntui kevyeltä, on tänään kaikkea muuta.

Huomisesta ei tiedä kukaan.

Tähän suruun ei auta viittaaminen menneeseen tai tulevaan.

Kuten läheisen menettänyttä ei akuutisti lohduta todettavan, että sentään sait kaikki ne ihanat yhteiset hetket. Vaikka se on sinänsä ihan totta, ja siitä voi jossain vaiheessa saada voimaa ja lohtua. Menneisyys ei kuitenkaan ole tätä hetkeä, vaan mennyttä. Eikä tulevaa enää ole.

Samalla tavalla tahattomasti lapsettomalle ei akuutisti auta todettavan, että sentään sinulla on vielä mahdollisuus. Vaikka se on sinänsä ihan totta, ja siitä voi jossain vaiheessa saada voimaa ja lohtua.

Tulevaisuus ei ole tätä hetkeä, vaan tulevaa, josta ei ole olemassa mitään varmuutta.

Tämä suru vain on, ja sen on annettava olla.

Sitä on vaikeaa kokea, ja toisaalta myös vaikeaa seurata sivusta esimerkiksi ystävän roolissa. Tiedän kokemuksesta, että on raskasta olla jonkun seurassa, joka on jatkuvasti enemmän tai vähemmän surullinen.

Tässä surussa otan joka päivä käteeni saman kirjan. Avaan sen auki kohdasta, josta on huolellisesti käännetty kirjansivu sillä lailla, että sen juuri ja juuri huomaa, kun osaa katsoa.

Avaan aukeaman, luen siinä olevan johdannon ja esipuheen.
Se on sama teksti, jonka olen lukenut jokaikinen päivä yli puolitoista vuotta.

Jostain syystä sama kohta on valittu yhä uudelleen ja uudelleen.
Sama sivu on käännetty sen merkiksi, että jatka tästä, olet tässä menossa.

Luen sen, vaikka osaan sen jo ulkoa.
Vaikka joka kerta mietin, mikä järki tässä on, eikö minun pitäisi olla jo vähän pitemmällä.

Tänään lapsettomien lauantaina lähetän virtuaalisen halauksen jokaiselle kanssakulkijalle.
Kaikille niille, joiden syli on tyhjä ja suru hiljaa, vailla sanoja.

Toisenlaisia pettymyksiä

Moni asia alkaa vaikuttaa etäisesti pelottavan tutulta tässä projektissa nimeltä asunnon etsiminen.

Se, että ensin kaikki näyttää hyvältä, suorastaan lupaavalta.
Toiveet heräävät. Kuvittelen asioita.

Ehkä tämä on Se. Edellinen ei ollut.
Eikä sitä edellinen, tai sitä.

Mutta ehkä juuri tämä on.
Ja jos on, silloin myös tämä hetki on Se Hetki.

Näen meidät siellä, elämässä juuri niiden tiettyjen seinien sisällä.
Huomaan kaikkialla hyviä mahdollisuuksia.

Ehdin haaveilla isommasta olohuoneesta, järkevästä varastotilasta, ikkunalaudoista täynnä viherkasveja. Omasta pihasta. Kauniista ulko-ovesta. Marjapensaista.

Sitten luemme tarkemmin papereita. Käymme asuntonäytössä.
Toteamme, ettei sittenkään.

Kaikki alkaa alusta.

Ei tullut herkullisen näköistä tehosteseinää olohuoneeseen. Ei Miehelle tilavaa lämmintä autotallia.
Ei pikkuvessaa, jossa on vähän oudot, mutta symppikset laatat.

Ei isoa aidattua pihaa, jonka keskipisteenä seisoo kaunis omenapuu.
Ei täydellistä paikkaa nykyiselle kirjahyllylle.

En ole ihan varma, tekeekö jatkuva pettyminen minulle hyvää. Toisaalta se on tuttua, sillä se on ollut erottamattoman kiinteä osa peruselämistäni ja -olemistani vuoden 2020 lokakuusta lähtien.

Asunnon etsiminen tarjoaa myös virkistävää vaihtelua, kokemuksen toisenlaisesta pettymyksen tavasta. Tällä kertaa en pety itseeni, tai siihen, mitä minussa on, mitä tai millainen olen.

Petyn siihen, millainen jokin muu asia – eli tässä tapauksessa talo – on.
Petyn itseni ulkopuoliseen asiaan, joka ei ole minulle ja meille sopiva, tarpeeksi hyvä.

Olen tyytymätön johonkin, jonka toivoisin olevan jotain muuta, kuin mitä se on.

Ja se jokin en ole minä.

Pennuton jääkarhu

Kolmevuotias sukulaistyttö on näiden grillijuhlien keskipiste.

Kaikki, mitä hän tekee, on suuren ihmetyksen ja ihastelun aihe. Jokainen haluaa päästä vuorollaan kehumaan, kuinka taitavasti hän piirtää, juoksee, hyppää ja syö kakkua.

Valo, minkä hän eläköityneiden sukulaisten päivään tuo, ei voisi loistaa kirkkaampana, olla ilmeisempi.

Tyttö hämmentää keskittyneesti leikkisankossaan lilluvaa vettä – anteeksi – siis keittoa.
Hän lisää siihen muutaman kiven ja aavistuksen verran multaa. Äkkiä hänen katseensa kirkastuu.

"Kun mä hämmennän, tää vesi pyörii!" hän huudahtaa iloisesti.

"Sillä lailla se maailma alkaa hahmottua", lapsen isoisä huokaa.
"Vähän kerrassaan."

Hänen silmänsä loistavat siitä puhtaasta ilosta ja ylpeydestä, joita elämä on näissä hetkissä tulvillaan. Yritän keskittyä katselemaan puiden latvoissa keikkuvia kyyhkysiä.

Syön kuivaa pullaa ja ajattelen Rihannaa, niin kuin jostain syystä nykyään melko usein ajattelen.

Muistelen hänen taannoista lausuntoaan raskaudesta, joka oli pikemminkin iloinen yllätys, kuin pitempään suunniteltu asia. "En tiedä milloin ovuloin tai mitään muutakaan sellaista. Me vain pidimme hauskaa, joka sitten näkyi testissä", hän on lehtiuutisten mukaan kommentoinut.

Me vain pidimme hauskaa.

Eikö hänkään ole jo saanut tarpeeksi, täytyikö lapsenkin tulla kuin Manulle illallinen?

Ja Britney, oi Britney. Eikö hän ole ollut useita kertoja huumevieroituksessa?
Ei haittaa, nelikymppisenä raskaaksi!

Seuraavana päivänä pengon täydellisen sekasorron vallassa olevaa vaatekaappiani etsien kuulokkeiden latausjohtoa. Siinä käy juuri niin kuin silloin yli vuosi sitten pelkäsin.

Harmaa, viaton mytty putoaa syliini varoittamatta, täysin yllättäen.
En ollut unohtanut sitä, tietenkään. En vain olettanut sen olevan juuri tuossa hyllyssä.

Olen nähnyt sen pari kertaa aiemminkin, mutta kieltäytynyt katsomasta tarkemmin, työntänyt vain syvemmälle kaapin uumeniin.

Nyt otan vauvanbodyn käsiini, viikkaan auki.
Vaikka se on isohkoa kokoa, se on uskomattoman pieni.

Se on juuri niin suloinen, kuin muistin.

En koskaan lahjoittanut sitä kummitytölle, niin kuin varasuunnitelma oli, jos alkaisi ahdistaa liikaa. Tiesin alusta alkaen, ettei se ollut häntä varten.

En itke, enkä vajoa peilikaappin ovea vasten lattialle.

Olen lähinnä aidon tyrmistynyt.
Että tällaista oli joskus vielä pokkaa unelmoida.

Eipä olisi enää.

Tänään vastaava tuntuisi vähintään mielipuoliselta. Kuin laiskasti käsikirjoitetun elokuvan kohtaukselta, jonka pahaenteisyys ei voisi olla enää selvemmin katsojien ennustettavissa.

Etsin apteekin muovipussin (tajuan vasta jälkeen päin tämän mahtavan symboliikan), johon sullon bodyn. En halua nähdä sitä enää varoittamatta, ilman mahdollisuutta paeta. Haluan nähdä pussin, josta muistan heti sen sisällön, ja jota tajuan siksi olla avaamatta.

Lisääntymiskyvytöntä eläintä kutsutaan muuten mahoksi.

Luontodokumenteissa niitä ei näytetä.
Uskokaa tai älkää, olen katsonut elämäni aikana melkoisen määrän luontodokumentteja.

Luontodokumenteissa eläimet parittelevat kerran, ja naaras tulee kantavaksi. Pian pesästä, luolasta, kolosta tai mistä tahansa onkalosta pilkistää monta karvaista pientä päätä.

Tahattomassa lapsettomuudessa yksi häiritsevimmistä tunteista on asian ilmiselvä luonnottomuus. Kaiken yllä ilmeisenä leijuva poikkeavuus, joka on jostain syystä huonosti sanoin ilmaistavissa.

Miten kertakaikkisen hämmentävää ja lannistavaa on, etten onnistu siinä, mitä varten kehoni on ylipäänsä evoluution kannalta olemassa. Siinä, mihin se on varta vasten suunniteltu.

Tuntuisiko edes vähän helpommalta, jos lisääntymisvaikeudet olisivat hyvinkin yleisiä muissakin eläinlajeissa? Vai ovatkohan ne lähinnä ihmislajille tyypillinen ongelma?

Ainakin eläintarhoissa lisääntymisvaikeudet ja uhanalaisten lajikantojen saaminen elpymään lienevät jonkintasoinen haaste. Muistan lukeneeni ainakin harvinaisista tiikereistä ja isopandoista, joiden mahdollisesti onnistunutta tiineeksi tuloa koko eläintarhan henkilökunta odottaa jännityksellä.

Tosin muistikuvieni mukaan näissä tilanteissa haasteena on ollut enemmänkin osapuolten toisistaan kiinnostumaan saaminen vankeusolosuhteissa.

Onkohan jossakin Pohjoisnavan kolkassa oma henkieläimeni: pennuton jääkarhunaaras, joka ei vain tule tiineeksi?