Verta 19

On todella jännää, miten voimakkaasti on mahdollista ehdollistua tietyille kehonsa tuntemuksille.

Kun ensimmäiset hailakat verijäljet näkyvät alushousuissa työpaikan vessassa, samalla kun joku toinen jo kokeilee ovenkahvaa hätäisenä, on kuin joku painaisi minut väkisin tumman pinnan alle. 

Saan tietoisesti taistella, harata vastaan, saadakseni pidettyä pään kriittisen rajan yläpuolella.
Pitää todella tehdä töitä sen eteen, etten uppoaisi.

Nimittäin veri kutsuu minua yön puolelle.

Missä en ole mitään muuta, kuin pelkkä kelvoton, tyhjä kuori.
Ihmisentekele. Leikkinainen.

Missä kuukautiset ovat minussa elävä, hengittävä, kukoistavan hyvinvoiva kuolema.

"Ei haittaa, ei ole hätää", hoen itselleni autossa koko kotimatkan ajan. Yritän lohduttaa itseäni, vaikka olen siinä umpisurkea. On pakko yrittää. En halua mennä sinne, minne tämä on minua viemässä.

Eihän tässä ole mitään järkeä.

Ei kuukautisten pitäisi tulla varsinaisesti yllätyksenä enää yli puolentoista vuoden yrittämisen jälkeen. Varsinkin, kun olen jo alkuvuodesta tehnyt tietoisen valinnan lakata toivomasta, tai ainakin toivoa mahdollisimman vähän.

Mieleni tietää ja ymmärtää asiat, tai ainakin kuvittelen niin. Silti kuukautisten alku laukaisee sisälläni jotakin vaistonvaraista, mitä en ole saanut täysin hillittyä, kitkettyä pois.

Ahdistus asettuu kerälle rintakehäni päälle kuin pieni ja pörröinen, sympaattinen eläinystävä.
Se on aina saatavilla, valmis tulemaan seuraksi. Painoksi.

Kaikki ne tunteet, joista suurimpana pelko, eikä yhtään vähäisempänä puhdas viha itseä, omaa kehoa kohtaan. Villiintyvät ajatukset, joista ei koskaan seuraa hyvää. Jotka johtavat aina seuraavaan, ja sitä seuraavaan, ja sitä seuraavaan ei-hyvään, oikeastaan toinen toistaan huonompaan ajatukseen.

Miksi monet saavat PCOS:ta huolimatta normaalisti lapsia, ilman hoitoja, mutta minä en?
Miksi kevyet hoidot auttavat monilla PCOS:ta kärsivillä, mutta minulla eivät?

Johtuuko se siitä, että munasarjani ovat "erittäin monirakkulaiset", niinhän lääkäri kerran sanoi?

"Erittäin monirakkulaiset", toistaa ulko-ovi, kun työnnän avaimen lukkoon.
Tosi paha, tilanteeni on tosi paha.

"Miten paha on tosi paha, mitä se tarkoittaa?" kysyn siltä saamatta vastausta.

"Ei haittaa, ei ole hätää. Kaikki on ihan hyvin", hoen penkoessani kaapista siteen, jonka lätkäisen valjua inhoa tuntien alushousuihin. Samalla yritän itse uskoa siihen, mitä monotonisesti toistelen.

Sen jälkeen istun alas, ja yritän käydä rakentavan keskustelun itseni kanssa. Sen pettyneen, surun sokaiseman ja raivossaan rikkinäisen naisen kanssa, jonka löydän mieleni perimmäisestä nurkasta tuijottamasta tyhjyyteen.

"Ne saavat alkaa", toistan hänelle. "Niiden varassa ei ole enää pitkään aikaan ollut mitään.
Niiden tavallaan kuuluukin alkaa, koska se on se, mihin tämä keho parhaimmillaan yksin pystyy."

"Mutta", sanon itselleni korostetun tekopirteästi.
"Meille on suunnitteilla muita juttuja. Sellaisia, jotka auttavat."

Heitän työlaukun paikalleen, vaihdan kotivaatteet päälle.

Minun ei tarvitse pystyä tähän.

Jotkut eivät pysty syömään kalaa saamatta hengenvaarallista reaktiota.
Jotkut eivät pysty kävelemään.

Minä en pysty tulemaan raskaaksi näin.

Ja se on ihan ok.

(No ei ole, mutta toivottavasti vielä joskus on.)

Minun ei myöskään tarvitse tulla raskaaksi nyt.
Minun tarvitsee pitää pääni kasassa toukokuulle saakka, kunnes toivottavasti pääsemme ensikäynnille.

Ja vielä kauan, todella kauan sen jälkeenkin.

Harha

Unessa huomaan vessassa käydessäni, kuinka pyyhkiessä paperiin tulvahtaa paksua, aivan erilaista valkovuotoa. Sitä vuotaa solkenaan alushousuihin ja reisille, tippuu hallitsemattomasti vessan lattialle.

Minun on pakko olla raskaana, ajattelen heti. Aivan varmasti olen raskaana, tämä ei voi tarkoittaa mitään muuta!

Ja toden totta, seuraavassa hetkessä minulla on yhtäkkiä tyttövauva.
Olen onnella täyttyneen sijaan äärimmäisen hämilläni.

En tunnista vauvaa omakseni. Heijaan häntä sylissäni kasvava pakokauhu kurkussa ja ihmettelen, mistä hän oikein ilmestyi, sillä eihän hän minusta ole voinut tulla. Tummatukkainen, luiseva ruipelo tarttuu ahnaasti rintaani ja imee pienellä suullaan. Samalla minä ihmettelen, tuleeko minulta maitoa ja jos, niin miksi?

Tämän on oltava jonkun toisen lapsi, hoen jatkuvasti mielessäni. Katson vauvaa ja mietin, voisiko hän olla kummilapseni sisarus, jollaista en tiennyt syntyneenkään?

Toisaalta, ei hän ainakaan näytä lainkaan kummilapseni sisarelta. Ainut yhteinen nimittäjä heille on tumma tukka. Muuten he ovat täysin erinäköisiä, eri puusta veistettyjä.

Miten rinnoistani voisi tulla maitoa, jos tämä olisi jonkun toisen lapsi?

Ympärilläni hyörii ihmisiä. En ole ihan varma, keitä he ovat, tai mitä he tekevät luonani, mutta odotan herkeämättä, että joku ottaisi tämän ilmiselvän asian esille. Kukaan ei sano mitään. He käyttäytyvät kuin kaikki olisi täysin luonnollista, eikä missään olisi mitään epäselvää.

Alan pelätä, ettei asia koskaan selviä. Tai mikä pahempaa, jokin muuttuu peruuttamattomasti juuri silloin, kun olen ehtinyt hyväksyä tämän tarinan.

Lopulta olen saanut vakuutettua itseni siitä, että olen keksinyt kaiken päästäni.

Lasken vauvan sänkyyn ja katsoessani häntä yksinkertaisesti päätän, ymmärrän kuvitelleeni kaiken. Runsaan valkovuodon, maitoa vuotavat rinnat, jopa itse vauvan, joka makaa siinä silmieni edessä, edelleen kehdossaan vatsa maitoa pullollaan.

Mutta hän ei ole totta. Koska hän ei voi olla.

Vaihtoehto, jossa olen yksinkertaisesti täysin seonnut ja harhainen, on ihan yhtä todennäköinen, kuin se, että olen oikeasti saanut lapsen, joka on osa minua, minun.

Ellei jopa todennäköisempi.

32 pistettä

Työkaveri mainitsee sukulaisestaan, jolla diagnosoitiin hiljattain keskivaikea masennus. Henkilö oli mennyt työterveyspsykologille, jonka kanssa olivat päätyneet tekemään masennusta kartoittavan BDI-kyselyn.

Sen perusteella hänet oli ohjattu jatkohoitoon mielenterveyspalveluihin. Hän oli myös jäänyt sairauslomalle. Työkaveri oli käynyt viemässä hänelle mokkapaloja, joista hän oli ainakin vaikuttanut olevan kovin ilahtunut ja kiitollinen. Masennus ei aina näy päälle päin, työkaveri pohtii.

BDI-kysely.

Olen kuullut sanan aiemminkin, mutta en sen enempää. En tiedä, millainen se on.
Palatessamme kahvitauolta omiin työhuoneisiin naputtelen hetken mielijohteesta sanan Googleen.

Ensimmäinen hakutulos on Käypähoito-kriteerien mukainen BDI-kysely ohjeistuksineen, joissa kerrotaan kyselyn olevan tarkoitettu sekä koulutetun arvioitsijan käyttöön että itse täytettäväksi kyselylomakkeeksi, jos epäilee olevansa masentunut. Kliinistä masennusdiagnoosia ei voida tehdä pelkästään kyselyn tulosten perusteella.

Uteliaisuus saa vallan. No, mikä ettei, ajattelen.
Täytän kyselyn sen kummempia ajattelematta, intuitiivisesti.

Saisinkohan itsekin jonkin lievän masennuksen viitearvon täyteen?

Kysymykset ovat suoria ja tylyjä.

Arvon vaihtoehtojen välillä, huonolta ja vähemmän huonolta kuulostavien.
Useimmiten valitsen vähän vähemmän huonolta kuulostavan.

Jossain kohdissa ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin valita se huonompi.
Muuten valehtelisin.

Kavahdan joitain vaihtoehtoja.

En ole ajatellut vahingoittaa itseäni.
Olen joskus ajatellut itseni vahingoittamista, mutten kuitenkaan tee niin.
Mielessäni on selvät itsemurhasuunnitelmat.
Tapan itseni, kun siihen tulee tilaisuus.

Huh huh, tämä kysely ei taida olla tarkoitettu minunlaisilleni, vähän uuvahtaneille.

Yksi kysymyksistä koskee syyllisyyttä, huonommuuden ja kelvottomuuden tunnetta.

Tottakai tunnen sitä. Voimakkaasti.

Miten voisin olla tuntematta, kun kehoni on pettänyt minut täysin, ja joudun sen takia vetämään pinnan alle myös Miehen? Raahaamaan itseni lisäksi hänetkin syvään päätyyn, kovan luokan hedelmöityshoitoihin.

Tiedän, että tästäkin asiasta kuuluisi kai päästä joskus jotenkin yli, mutta en vain näytä pääsevän.

Viimeisen kysymyksen jälkeen huomaan sivun alareunasta, että näköjään pisteet kuuluu laskea ensin yhteen.

Lasken pisteet.

32 pistettä. Mitähän se tarkoittaa?

"30 pistettä ja sen yli:
Vaikea masennus."

Tuijotan tulosta typertyneenä.

Siis mitä ihmettä..?

Miten voi olla?

Ei voi.

Lasken pisteet uudelleen.
Kahteen kertaan.

Katson epäuskoisena tietokoneen näyttöä, ymmärtämättä enää mistään mitään.

Tuntuu melkein yhtä absurdilta, kuin jos tuijottaisin positiivista raskaustestiä.

Onhan tässä ollut vähän raskasta.
Jo pitemmän aikaa.

Useita vuosia, jos tarkkoja ollaan.

Erityisesti viime aikoina on ollut raskasta.
Viimeiset puolitoista vuotta, jos tarkkoja ollaan.

Olen ollut, miten sitä nyt sanotaan.

Aika allapäin. Hieman heikoilla.
Joutunut melko koville.

Jaksaminen suhteellisen vähissä.

Senhän tahaton lapsettomuus tekee, etenkin pitkittyessään?

Mutta en kai minä masentunut ole.

Ainakaan vaikeasti?

Lippalakki

Viisikymppinen pariskunta astelee viereiseen pöytään.

Naisella H&M:n paperikassi, Miehellä yksi kainalosauva.
Hetken päästä tarjoilija tuo heille piripintaan kaadetut Flat whitet.

Nainen selittää hyväntuulisesti jotain tulevan päivän ohjelmasta.
Mies on on hillitty, vaisu. Hän lähinnä nyökkäilee naisen puhuessa.

He siemailevat kahvia tovin hiljaa.
"Näytän sulle, mitä ostin", nainen sanoo sitten, hymyn ulottuessa silmiin asti.

Hän vetää kassista esiin kasan vaatteita, oletettavasti pojalle tarkoitettuja.
Värit ovat tummansinistä ja harmaata, lisäksi häivähdys vaaleankeltaista.

"Housut, 8 euroa", nainen nostaessaan ensimmäiset näytille.

En tiedä lasten vaatteista mitään, mutta nämä ovat pieniä.
Arvelisin, että ehkä korkeintaan parivuotiaalle tarkoitettuja.

"Ja nämä ovat vähän kesäisemmän väriset, 6 euroa."

Nainen käy hellästi läpi jokaisen vaatteen.

"Tällainen ihan perus t-paita, 7 euroa."

Mies ei sano mitään, mutta seuraa esittelyä.

"Ja vielä toinen paita, 8 euroa."

"Enkä voinu ohittaa tätä!", nainen hihkuu nostaessaan viimeisen ostoksen.
Miehen kasvoilla häivähtää jokin hymyntapainen.

Pieni NYC-tekstinen lippalakki.
Jonka hintaa ei erikseen mainita, niin kuin muista ostoksista.

Se on niin söpö, etten melkein kestä.

Miten paljon äitini rakastaisi ostaa kaikkea vauvalle.
Vaatteita, leluja, tarvikkeita. Joita vauva tarvitsisi heti, vuoden päästä ja vasta teini-ikäisenä.

Äitini, ja muut sukulaisnaiset.
He sekoaisivat hankinnoissaan, tiedän sen.

Yhtä varmasti kuin tiedän senkin, että minusta se olisi vain ihanaa.
Olisin kiitollinen jokaisesta kauniista ajatuksesta, jonka joku on lapselleni suonut.

"Yhteensä 35 euroa", nainen sanoo viikatessaan huolellisesti vaatteet siistiksi pinoksi.
Mies nyökkää hyväksyvästi.

Ihmiset tulevat ja menevät. Tilaavat ja ahmivat lounassalaatin tai kinkkupiirakan palan, hörppivät kahvin samalla puhelintaan selaten, jatkavat matkaansa.

Minä istun sohvalla pehmeä tyyny selkäni takana ja kirjoitan tätä tekstiä.

"Jaahas", nainen sanoo merkiksi miehelleen tarttua kainalosauvaan ja nousta.

Haukkaan vuodenjuustobagelia, joka on kiistattomasti suoraan taivaasta irrotettu palanen.

Nuoret tarjoilijanaiset – tekisi melkein mieli sanoa tytöt – puhuvat Tiktokista ja jostakusta, joka pelkää saavansa raskausmyrkytyksen.

Mistä huomaa ajan kuluneen?
Siitä, että monet ihmiset ovat nykyään nuorempia kuin itse on.

Se on melko kammottavaa.
Työpaikallakaan en ole enää nuorin, niin kuin olen ollut viimeiset viisi vuotta.

Kahvilaan tulee nainen leikki-ikäisen poikansa kanssa.
Naiselle croissant, pojalle voisilmäpulla.

Näen sen heti. Toivon vain, ettei nainen riisuisi takkiaan.
Tottakai hän riisuu, ja raskaus kuoriutuu paremmin esiin.

"Mikähän ois mun lounas tänään?" toinen tarjoilijoista pohtii, ottaa sitten pakastealtaasta luomujäätelöpuikon. Hän ponnistaa ketterästi astianpalautustiskin päälle istumaan ja avaamaan muovikäärettä. Pieni poika katsoo häntä mietteliäänä, mutta ei sano mitään, jatkaa pullansa syömistä.

Minä piirrän sanoilla itseeni, mieleeni ja ajatuksiini kuvia.

Mietin ajan olemusta.

Sen kykyä katketa, pysähtyä, loitota. Viipyillä, kadota, unohtua. Yllättää ja ilmestyä jostain kutsumatta, saada toistamaan samoja virheitä, jotka jätti kerran taakseen.

Sen mahdollisuutta tuottaa tuskaa, helpotusta, etäisyyttä, varmuutta.

Ajan kulun hahmottaminen tai ylipäänsä muistaminen on huomattavasti vaikeampaa ilman lapsia.
Mietin ystävän esikoista, joka menee ensi syksynä yläasteelle. Sukulaistyttöä, joka aloittaa syksyllä eskarin. Hänestä tulee omien sanojensa mukaan jo koululainen, "koska on eskarikin koulua!"

Mietin viisikymppistä pariskuntaa ja sitä, että ennen kuin he huomaavatkaan, he ostavat lippalakin omistajalle pikkulegoja, ensimmäistä vaihdepyörää, leffalippuja, rippiristiä, tupaantuliaislahjaa.

Yksi pilleri

Eräs tuttava kertoo tulleensa aikanaan raskaaksi vatsataudin takia.

Oli käynyt niin, että yksi e-pilleri olikin ilmeisesti tullut ulos oksennuksen mukana, ja jäänyt vaikuttamatta.

Yksi pilleri.

Yksi ainut e-pilleri jäi, ja PAM, hän oli raskaana.

Kuvitelkaa.

Pystyttekö siihen?

Koska minä en pysty.

Toisten kodissa

Saavumme yleiseen näyttöön etuajassa, ja silti muutama perhe on ehtinyt ennen meitä.

Kiertelemme asunnossa. Ikkunalaudat ovat hienot, ja kylpyhuoneen laattojen saumat siistit.
Muuta en varsinaisesti osaa sanoa. En tiedä rakentamisesta tai asunnon ostamisesta mitään.

Mies on enemmän perillä. Hän tutkii paikkoja systemaattisen yksityiskohtaisesti. Kokeilee, vetääkö ikkunoista, kurkkaa tiskipöydän alle, silmäilee kattoa, pudistaa sitten päätään pettyneenä.

Kiinnostuneita tulee ja menee ulko-ovesta.
Suurimmalla osalla heistä on lapsia.

Tuntuu, että meillä kahdella on nykyään jonkinlainen yhteinen salaisuus.

Se ei ole se, että yritämme lasta, tai että olemme päätymässä yrityksessämme IVF-hoitoihin.

Se on, että haluaisimme ostaa yhteisen asunnon.

Teemme kaikessa hiljaisuudessa kaikkea tähän tarkoin varjeltuun salaisuuteen liittyvää. Olemme käyneet lainaneuvottelut, selaamme päivittäin uusia kohteita, kiertelemme asuntonäyttöjä.

Vain läheisimmät tietävät tästä, muille emme ole hiiskuneet sanaakaan.

Emme halua hössötystä kummankaan suvulta. Emme kaipaa pitelemätöntä innostusta, uteluja, arvostelua tai päivittelyä. Jaa, nuokin nyt sitten kuulemma meinaavat.

Erään sukulaisen luona kahvilla melkein jo lipsautin sen. Maltoin kuitenkin mieleni.
Jos kertoisin hänelle, menisi noin sekunti, kun koko muu suku tietäisi, että Jotain On Meneillään.

Parempi pitää matalaa profiilia.

Emme toivo loputonta kysymystulvaa, johon joudumme jatkuvasti vastaamaan jokaiselle erikseen, tai kummin enolta saatuja Etuoven linkkejä sellaisiin asuntoihin, jotka eivät kiinnosta lainkaan.

Oletteko nyt ihan varmoja, ettei tällainen olisi hyvä, onkohan teillä liian tiukat kriteerit?!

Emme myöskään varsinaisesti tarvitse sitä, että siitä lähtien jokainen puheenaihe meitä koskien ja jokainen meille esitetty tervehdys missä tahansa olisi: Onko löytynyt mitään kiinnostavaa?

Asia, jota kaikista vähiten kaipaamme, on se ilmeisin ajatus, joka taatusti kävisi jokaisella mielessä.

Aikovatkohan he seuraavaksi Asettua Aloilleen ja Perustaa Perheen?
Miksi ne muuten isompaa asuntoa hankkisivat? Lisätilaa tarvitaan lapsia varten!

Lisätilasta puheenollen, täällä makuuhuoneita on monta.
Oikeastaan liikaa.

Kaikki huoneet on jo raivattu, ja suurin osa tavaroista on viety pois.
Vain sohvaryhmä, ruokapöytä ja sängyt ovat paikoillaan.

Vaikka täällä ei asu enää ketään, tuntuu omituiselta olla tuntemattomien ihmisten kodissa.

Mietin, mitä tämän perheen aikuisille kuuluu, miten he suhtautuvat muuttoon?
Ovatko he innoissaan vai katkeria?

Muuttavatko he työn tai läheisverkoston perässä?
Vai tuliko heille ero?

Vaatekomerossa roikkuu vielä muutama prinsessamekko.
Alahyllyille on pinottu lautapelejä, ne haetaan ehkä seuraavissa kuormissa.

Kirjahyllyn päällä on kuva kahdesta nauravasta leikki-ikäisestä tytöstä.

Yhdessä makuuhuoneista on hoitotaso, jonka päällä on hempeän värinen hoitoalusta.
Sen viereen on aseteltu kettukuvioisia vaippoja. Niissä lukee Libero Up and Go 5.

Olisikohan sittenkin parempi idea ostaa asunto vasta, jos joskus olen raskaana, ja mieluiten vieläpä turvallisemmilla viikoilla? Ehkä silloin minua ei pelottaisi näin hirveän paljon?

Mutta toisaalta, isossa kaupungissa tarjontaa on vähemmän kuin kysyntää.
Olisi riskipeliä luottaa, että sopiva asunto toivottuine ominaisuuksineen löytyisi juuri silloin.

Katson tyhjiä seiniä ja autioita huoneita.

Millä minä ne kaikki täyttäisin?

13 random faktaa

1. En pidä autolla ajamisesta, olen paljon mieluummin kyydissä kuin kuskina. Tästä huolimatta ajan autoa päivittäin.

2. Olen lapsesta saakka ollut todella huono nukahtamaan. Tarvitsen siihen juuri tietyn asennon, tyynyn ja korvatulpat. Sekä vähintään 30 min aikaa, ellen ole aivan kuolemanväsynyt.

3. Makeista herkuista pahin on suklaa, kun taas vaikkapa irtokarkkeja en oikeastaan himoa.

4. Suolaisista herkuista ehdottomasti suurin heikkouteni ovat popcornit. Voisin syödä niitä loputtomasti! Toisaalta esimerkiksi sipseissä olen hyvin valikoiva siinä, mitä lajia ylipäänsä suostun syömään.

5. Yleisesti ottaen paha tapani herkuissa on lähes päivittäinen pienen määrän napostelu, ei niinkään kerralla vedytyt överit.

6. Kotitöistä inhoan eniten imurointia. Pyykinpesu- tai astianpesukoneen tyhjennys/täyttö on ihan jees. Siksi ennen juhlia tehtävänjakomme on selvä: Mies imuroi, minä vastaan muista pinnoista.

7. Olen erittäin iltapainotteinen ihminen ja inhoan mennä nukkumaan virkeänä. Erityisesti turhauttaa, etten koskaan saa itseäni ajoissa sänkyyn enkä siksi arkena ehdi lukea iltaisin rauhassa ennen nukkumaanmenoa, kun syyllisyys voittaa jo muutaman sivun jälkeen ja on pakko yrittää nukahtaa.

8. En arvosta vaihtuvia vuodenaikoja vaan haluaisin, että aina olisi kesä. Jos olisi pakko olla jonkinlaista vaihtelua, voisi olla kesän jälkeen muutaman viikon "syksy" (eli 5-10 astetta lämmintä ja vähän sateisempaa). Sen jälkeen koittaisi kevät ja uudestaan kesä!

9. Olen toivoton jouluihminen, mutta monet muut juhlat, kuten juhannus, vappu tai pääsiäinen eivät tunnu niin omilta.

10. Minulla on yleisesti ottaen erittäin hyvä muisti liittyen sanoihin. Tilanteista muistan parhaiten keskustelut. Muistan myös esimerkiksi valtavan määrän laulunsanoja täsmälleen ulkoa. Voin kertoa, että tästä on elämässä sekä hyötyä että haittaa.

11. Mitä tulee ideoihin ja niiden toteuttamiseen, olen nopeatempoinen ja impulsiivinen. Jos hyvä idea tulee mieleen, se on paras toteuttaa NYT JA HETI! Toisaalta mitä tulee ratkaisuihin ja valintoihin, olen tuskastuttava vatvoja, joka ei esimerkiksi millään meinaa kyetä päättämään kahden vaihtoehdon välillä.

12. Palelen helposti, mutta siedän lämpöä hämmentävän hyvin. + 30 asteen helle on minulle olosuhteena miellyttävä, kerrankin ei ole yhtään kylmä! Tämän takia poden elinikäistä matkakuumetta.

13. Olen esteetikko ja tykkään kauniista tavaroista ja asioista. Minulla ei kuitenkaan ole minkäänlaista sisustussilmää tai tyylitajua. Tyylini sisustuksessa on latoa kauniita esineitä vierekkäin. 

+ 1: Rakastan hitaita aamuja, kun ei ole kiire minnekään!

Yksin yhdessä

Me emme puhu lapsesta.

Vaikka olemme menossa hoitoihin, joissa geenimme ja solumme yritetään pakottaa sopimaan yhteen.

Tiedämme molemmat, että ne ovat aikanaan edessä.
Mutta lapsi elää vain minun mielessäni.

Mies ei halua puhua aiheesta, jos ei ole aivan pakko.
Jos on pakko, puhumme juuri sen verran, kuin vähintään täytyy.

Ensiasunnon ostosuunnitelmien myötä meille on tullut pitkästä aikaa yhteinen toive, unelma.
Niin karuilta kuin se kuulostaakin, lapsi ei ole koskaan ollut sellainen, mutta oma asunto on.

Olemmehan puhuneet omasta kodista ennenkin, mutta sen eteen ei ole konkreettisesti tehty mitään ennen tätä.

Tosiaan, meillä ole ollut pitkään aikaan mitään yhteistä haavetta.
Nyt kun sellainen on, ymmärrän vasta, millaista sen puuttuminen on ollut.

Olemme puhuneet muutaman kuukauden aikana yhteiseen kotiin liittyvistä toiveista, kuten budjetista, huoneluvuista, neliömäärästä, pohjaratkaisuista, pihasta ja keittiökalusteista noin satatuhatta kertaa enemmän, kuin mitä olemme puhuneet lapseen liittyvistä toiveista.

Niistä kun ei oikein löydy yhteistä jaettavaa.

Viimeiset puolitoista vuotta minä olen lähinnä toivonut tulevani raskaaksi, samalla kun Mies on lähinnä pelännyt minun tulevan raskaaksi.

Tiedän, ettei Mies halua miettiä tai murehtia etukäteen tulevia hoitoja tai lääkärikäyntejä.
Ne ahdistavat häntä jo valmiiksi, joten hän aikoo mennä jokaiseen tilanteeseen vain ottamaan vastaan, mitä sieltä tulee.

Jos meillä jo lähikuukausina on vaikka se oma koti, sanomme ja katsomme toisiimme hymyillen.

Emme sano: jos lähikuukausina odotamme vauvaa.

Minä lisään sen jokaiseen ääneentodettuun virkkeeseen hiljaa mielessäni.
Useimmiten yritän olla lisäämättä.

Lapsi ei kuulu edes sivulauseeseen keskusteluissamme, päälauseista puhumattakaan.

Omituista kyllä, asunto-asian myötä alan hahmottaa enemmän, mistä jään paitsi.
Jotkut todella puhuvat lapsesta samalla tavalla, kuin me puhumme asunnosta.

Jotkut todella haaveilevat lapsesta, yhdessä.

Törmään artikkeliin, johon on koottu raskaana olevalle naiselle vinkkejä, joilla voi yllättää miehensä raskausuutisilla.

Vinkit tuntuvat aivan käsittämättömiltä, suoraan sanottuna psykedeelisiltä. Kuin ne olisivat jostain käänteisestä universumista, todellisuuden tajua hämäävästä ylösalaisin-talosta. Tai ehkäpä lähinnä Miehen painajaisunista.

Tällaisia asioita kohdatessa konkretisoituu, ettei tilanteemme tosiaan ole se aivan tavallisin.
Että on todella olemassa pariskuntia, jotka oikeasti voisivat toimia näin, tullen molemmat hyvälle mielelle.

"Anna tulevalle isälle lahjapaketti, josta löytyvät positiivisen raskaustestin lisäksi esimerkiksi vastasyntyneen sukat ja tutti."

"Laita kumppanisi huomaamatta yksi pulla paistumaan uuniin ja kun herkullinen tuoksu leviää kotiinne, pyydä miestä avaamaan uuni."

Mitä helvettiä?

Kenen kummajaisen elämää tuollainen olisi?

Ainiin. Aika monen tavallisen pariskunnan varmaan.

En ole koskaan kuvitellut, millaista olisi kertoa Miehelle olevansa raskaana. Kauneimmissa, rohkeimmissa haaveissanikin olen aina hypännyt sen kohdan yli.

Koska se ei olisi kaunista, kaukana siitä.

Olemme kumpikin yksin sellaisten asioidemme kanssa, jotka teoriassa ovat yhteisiä, mutta käytännössä eivät.

On minun lapsihaaveeni, minun projektini, minun hedelmöityshoitoni, pelkoni, kipuni.
Sitten on Miehen ahdistus, huoli, suru, pettymys ja paine. Ja muurit niiden edessä, välissä ja sivuilla.

Niillä on yhteis- ja rinnakkaisvaikutuksia meihin molempiin, mutta ne eivät varsinaisesti ole yhteisiä.

Vaikka olen jo kauan yrittänyt hyväksyä tämän kaiken osaksi omaa ja meidän tarinaa, valehtelisin jos väittäisin, ettei välillä kävisi mielessä, miten tästä voi kukaan selvitä?

Ainakaan yhdessä?

Haparointia

Stressaan lakosta ja sen vaikutuksista tuleviin IVF-hoitoihin.

Vaikka koen lakon olevan hyvällä ja oikealla asialla, tunnen surua ja turhautumista niiden puolesta, joiden hoidot siirtyvät.

Meidän ensikäyntiaikamme on toukokuussa, mutta pelkään, että sekin perutaan lopulta kiireellisempien tieltä.

Yritän olla ajattelematta asiaa, mutta se on vaikeaa.
(Siinäpä muuten koko elämäni tiivistettynä.)

Pian ajatukset ovat niin solmussa, että saan jopa sanottua huoleni ääneen Miehelle, mitä en edelleenkää yleensä tee. Mies toteaa, ettei kannata huolehtia etukäteen, kun emme mitenkään voi tietää, vaikuttaako lakko meidän käyntiaikaamme, koskeeko koko asia edes meitä.

Mutta olen niin turtunut siihen, että jokin menee pieleen, että alan automaattisesti etsiä sitä, mikä se tällä kertaa olisi. Mikä on se, mikä ei tällä kertaa toimi, minkä takia jotain ei-toivottua tapahtuu.

Selaan tulevia päiviä ja kuukausia mielessäni tottuneesti kuin lapsena Apu-lehden sivuja, joilta piti etsiä kuvien sekaan piilotettu Jallu-hymynaama. Minä etsin estettä. Jotain, mikä menee huonosti.

Meitähän se koskee, tietenkin.
Keitä muita muka, jos ei meitä?

Olen jo pitemmän aikaa tuntenut oloni jotenkin hajanaiseksi. Epävarmaksi tavalla, jota en ennen ole niin vahvasti tiedostanut.

Kuin työntäisin käteni peitettyyn laatikkoon ja haparoisin sokkona tunnusteltavaa. Löytäisin jotakin epämääräistä ja liukasta, joka ei meinaa pysyä otteessani. Enkä olisi ihan varma, onko siinä se, mikä minun pitikin löytää vai jotain muuta, jonka takana varsinainen löydettävä asia on.

Kuin en olisi ihan varma, miten tätä elämää kuuluisi elää.
Millainen minun pitäisi olla.

Miten tällaisen surun ja jatkuvan epävarmuuden kanssa kamppalevan tulisi käyttäytyä?

En tiedä, miten asettelisin itseni näiden asioiden painon kanssa.
Vaihdan asentoa jatkuvasti, eikä se auta, sopivaa ei löydy.

Istumme iltaa ystäväpariskunnan kanssa. Ei mitään erityistä. Pariskunnan vaimo on leiponut mokkapaloja, syömme niitä ja puhumme sitä sun tätä. Heidän päättyneestä putkiremontistaan, asuntonäytöstä, johon olemme Miehen kanssa menossa parin päivän päästä.

Huomaan olevani tavallista hiljaisempi.
Kuuntelen muiden keskustelua puolella korvalla, osin omissa ajatuksissani.

Olen samaan aikaan olemassa kahdessa maailmassa.
Siinä, missä kaikki on ihan hyvin, ja siinä, missä ei todellakaan ole.

Näitä kahta tasoa on välillä hyvin vaikeaa hahmottaa ja erottaa toisistaan, eikä maailmojen välillä ole helppo sukkuloida. Jos niiden välille jää jumiin kellumaan, tavalliset, mukavat tilanteet saatavat tuntua päälleliimatuilta, epäaidoilta.

Myöhemmin pelaamme lautapeliä, ja se on ihan mukavaa.
Kun Mies töpeksii omalla vuorollaan, nauran muiden mukana.

Nostan uuden kortin ja ajattelen samalla, että minulla on hauskaa, olen hyvällä tuulella ja pirteä.

Sehän on hauskaa, onhan?
Mitä muutakaan se voisi olla?

Tunnenko oikeasti näin, vai kuvittelenko, luulenko vain tuntevani?
Tunteeni vaikuttavat välillä kuuluvan jollekin toiselle. Tai en ainakaan ole täysin varma, ovatko ne omiani.

Voiko minulla ylipäänsä olla aidosti hauskaa?
Lasketaanko se hauskaksi, jos ajattelee hetken ihan muuta eikä ole silloin täysin lohduton?

Olenko sisältä jo niin kuivaksi näivettynyt, etten oikeasti tunne enää mitään?
Ja yritän peittää sen näillä rippeilla, joita hädin tuskin emootioiksi lasketaan?

Kuinka paljon pinnistelen, häivytän sitä, mitä oikeasti on?
Mitä oikeasti ei ole?

Pelkään, että kadotan yhteyden itseeni.
Mitä jää jäljelle, jos se häviää?

Seuraavana aamulla töihin ajaessa uppoan ajatuksiini.

Reittini menee näin: Vasen, vasen, oikea, vasen, oikea, vasen, oikea, oikea, vasen, vasen.

Liikennevaloissa jumittaessa mietin, mitä jos jossain vasempien ja oikeiden välissä ajaisinkin vain suoraan? Poikkeaisin kaavasta.

Äkkiä minut valtaa lähes vastustamaton halu tehdä niin.

En kerrankin toimisi niin, miten pitää ja tulee toimia, miten minun oletetaan toimivan.
Toimisin vain intuitiivisesti siten, miltä minusta tuntuu, miten haluan toimia.

Jos vain ensin tietäisin, mitä se on.

Ei

Kerron optimisti-ystävälleni, ettemme tule pääsemään IVF-hoitoihin kuin aikaisintaan syksyllä. Eikä sitäkään lupaa kukaan, koska meneillään olevan lakon vaikutuksia tulevaan on vaikeaa arvioida.

Tämä kevät ja tuleva kesä tulevat siis tuomaan mukanaan lähinnä lisää turhautunutta odottelua ja yritystä pitää päänsä kasassa. Näiden lisäksi tulossa on ainakin kovaa yritystä suhtautua luottavaisesti tuleviin hoitoihin ja nauttia vielä kaukana siintävästä kesälomasta, kaikesta huolimatta.

"Sitten varmasti jotain alkaa tapahtua!" ystävä innostuu.

Vedän kerran syvään henkeä.

Olen kuullut tämän niin monta kertaa aiemminkin.
En häneltä, mutta niin monissa muissa eri yhteyksissä.

Sitten kun stressaat vähemmän, otat enemmän omaa aikaa, lakkaat yrittämästä, hankit uuden joogaharrastuksen, päästät kontrollista irti, lopetat koko asian ajattelemisen, hengität ja rentoudut, ostat vapaan kanan munia halvempien sijasta.

Sitten Jotain Tapahtuu. Jokin muuttuu, ja tuletkin raskaaksi.

"Ei", selitän kärsivällisesti.

"Mitään ei ala tapahtua."

Muistutan, että jos alan jälleen kerran toivoa tulevani mystisesti yllättäen raskaaksi ilman IVF-hoitoja, ollaan taas lähtöpisteessä. Takaisin siellä, josta niin kovasti olen yrittänyt möngertää eteenpäin.

Kehä alkaisi taas alusta.

Tiedän, ettei ystävä voi mitenkään ymmärtää kaikkea.

Miten voisikaan?

Ei hän voi tietää, miten varovainen tahattomasti lapsettoman täytyy ajatustensa kanssa olla.
Miten myrkyllinen vaarattoman kuuloinen "tai no, ehkä tuun kesällä raskaaksi luomuna"-ajatus voi olla.

Mitä siitä voi seurata.

Miten tottuneita tahattomasti lapsettomat ihmiset ovat kävelemään kauttaaltaan maamiinoitetuilla teillä. Säätelemään ajatuksiaan, arvioimaan niitä sen perusteella, mitä on turvallista ajatella, vai saattaako taas kerran tulla elämältä turpaan.

Toisaalta ymmärrän ystävää.

Hän toivoisi vain niin kovasti, että tulisin raskaaksi. Että saisin kokea asian, josta olen jo pitkään unelmoinut. Hänen mielensä kehittää suorempia polkuja, oikoo mutkia. Ehkä olisikin jokin pikku juttu vielä, mikä tekee juuri sen ratkaisevan eron?

Toiveajattelu, se on inhimillistä. Ja tuttua.

Mutta ei.

Odottamisaika ei ole sitä varten, että silloin voisi keskittyä muihin miellyttäviin asioihin, jotta stressi hellittäisi, jotta keho rentoutuisi, jotta sitten alkaisi Tapahtua Jotain.

Odottamisaikana muihin miellyttäviin asioihin keskittyminen (tai sen yrittäminen) on sitä varten, että pysyisi edes jollain tasolla järjissään hoitoihin asti.

Jotain VOI tapahtua, sitähän ei kukaan kiistä. On jo moneen kertaan todettu, että eihän sitä koskaan tiedä. Niin joskus tapahtunut jollekulle toiselle.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että niin tapahtuu minulle. Eikä sitä, että sen toivomiseen tulisi keskittää vähäiset järjelliset ajatuksensa, että tulevat kuukaudet tulisi värittää haaleasti sensävyisellä värillä.

Se on itse asiassa viimeisin asia, mitä ajattelin lähitulevaisuudessa tehdä.

En tullut tänne asti, en käynyt tätä kuoppaista polkua itkuineen, epätoivoineen ja romahduksineen vain toivoakseni taas maanisesti, että tulisin raskaaksi, jotta meidän ei tarvitsisi mennä IVF-hoitoihin asti.

Been there, done that.

Nyt minä vain odotan.
Ja sinä aikana ei tapahdu mitään.

Ei ihmesikiämistä, ei todellisen itsensä löytämistä, ei henkistä valaistumista, ei tarinaa kerrottavaksi.

Ei kehon vapauttamisen ja irti päästämisen suorittamista, ei stressin vähentämisestä stressaamista.

Jos jostain haluan päästää irti, niin niistä ja kaikesta siitä TÄYSILLÄ YRITTÄMISESTÄ, itseni pakonomaisesta tarkkailemista ja sen maanisesta vatvomisesta, voisiko jotain tehdä vielä paremmin, voisiko jollain tapaa yrittää vielä enemmän kuin kaikkensa.

On vain tyhjiö, jossa lillun kuin pimeässä kelluntatankissa, lähinnä päässäni kuuluvaa huminaa kuunnellen. Mikään ei johda mihinkään, ei merkitse mitään erityistä.

Ei ole jotain ihmeellistä Sitä Aikaa, juuri ennen kuin Tapahtuu Jotain.

Olen laittanut toivon pullopostina merelle. Jollekulle muulle löydettäväksi.

Hyvä päivä

Lauantaiaamuna whatsappissa odottaa ystävältä viesti.

Haluaisinko lähteä käymään kaupungilla?
Mentäisiin fiilispohjalta. Käytäisiin ainakin syömässä, kenties myös ostoksilla.

Viime vuosina shoppailu ja kaupoissa pyöriminen on typistynyt itselläni lähinnä jouluostoksiin.

Jos jotain tarvitaan, se mennään ostamaan.
Sen jälkeen tullaan pois, kotiin. Se siitä.

Parin tunnin päästä astelemme kaupungilla. Aurinko paistaa brutaalin kirkkaasti.
Sen säteet halkovat betonimaiseman harmautta, leikkaavat siihen vaaleita viiltoja.

Ilma on raikas. Jossain laulaa lintu niin nopeatempoisesti, että se kuulostaa olevan enemmänkin hengenhädässä, kuin etsivän puolisoa.

Tuntuu hassulta vain kävellä ja pohtia, minne menisimme.
Olen niin tottunut tietämään jo etukäteen, mihin olen menossa, että on outoa olla tietämättä.

En muistanut, että päämäärätön ajelehtiminen ihmisten ilmoilla voi olla näin vapauttavaa.

Ystäväni on aiemmin vältellyt hyvin tunnollisesti julkisia paikkoja koronan takia.
Tänään hän on sitä mieltä, että välillä on hyvä repäistä.

Olen samaa mieltä.

Yhden kaupan poistorekissä on kaunis pitkähihainen mekko, ainoa laatuaan.
Sovitan sitä. Ystävä katoaa viereiseen sovituskoppiin ohut neulepaita sylissään.

Mekko on kevyt ja ihana, paitsi että se puristaa rintojen kohdalta.
Ei ehkä ihme, koko on XS.

Yllätyn, että se mahtuu muuten päälleni.
Minulla on kapeat hartiat.

Jätän mekon kauppaan, jollekulle (vielä) pienempirintaiselle.

Ostan sen sijaan uusia alushousuja vanhojen ja kuluneiden tilalle.

Käymme syömässä.
Ehdimme tilata juuri ennen pahinta lounasruuhkaa.

Emme juurikaan puhu lapsettomuudesta.
Ei oikeastaan ole mitään uutta sanottavaa.

Puhumme ystävän opinnoista ja harjoittelupaikasta, minun ja Miehen oman kodin etsinnästä.
Asuntonäytöistä, syntymäpäivistä, ruoanlaitosta ja kesäkukista.

Ruoan jälkeen haemme kahvilasta kakkupalat mukaan ja menemme meille.
Teen kaakaota ja kaadan sen muumimukeihin.

Ystävä ihastelee suuren kukkansa juuri avannutta kiinanruusua.

Illalla katsomme elokuvaa.
Ystävä raivaa tottuneesti tilaa sohvaltamme ja uppoaa sen nurkkaan vakiopaikalleen.

Hän saa kotiin jääneeltä mieheltä videon lapsestaan, toisesta niistä kahdesta lapsesta, joita siedän hyvin. Hän näyttää videon minulle, se on hauska.

En aktiivisesti mieti lapsettomuutta.

Se ei tarkoita, etteikö se olisi läsnä.
Se on minussa kokoajan, vaikken ajattele sitä. 

Kun se lepää, se nukkuu rintani päällä kuin pieni, mutta yllättävän painava eläin, nousee ja laskee hengitykseni tahdissa, sydämeni ääntä kuunnellen.

Mutta se ei akuutisti satu niin paljon, kuin yleensä.

Lauantai on hyvä päivä.

Niin hyvä, kuin se näissä olosuhteissa voi olla.

Rakkaat, kalleimmat

Työkaverini on erittäin tehokas nainen.
Hänen työtahtinsa on kadehdittavan ripeä.

Hommat hoituvat kuin itsestään, viimeisen päälle organisoituina, tarkasti harkitussa kiireellisyysjärjestyksessä. Äärimmäisyyksiin menevällä pieteetillä, moitteettomasti.

Hän on hyvin tunnollinen.
Kun tehdään töitä, tehdään töitä.

Ja kun ollaan tauolla, puhutaan lapsista.

Aina.

Hänen on vaikeaa muodostaa itseensä ja omaan elämäänsä liittyvää lausetta, joka ei liittyisi jollain tavalla lapsiin, vähintään sivulauseessa.

Hän on koululaisesta asti tykännyt hiihtää, tosin lasten myötä harrastus on vähän jäänyt.

Hän on suunnitellut kokeilevansa uutta kasvisruokareseptiä, vaikka lapset todennäköisesti protestoivat, eivätkä suostu edes maistamaan.

Hän nauttii keväästä ja siitä, kun päivät pitenevät, on mahtavaa kun lastenkin kanssa voi lähteä käymään ulkona vielä ennen iltapuuhia.

I get it.

Hän elää ja hengittää pieniä lapsiaan.
Hän kantaa heitä mukanaan kaikkialle, vaikka hän olisi töissä ja lapset hoidossa.

He ovat ensimmäisinä mielessä, aina.

Kyllä minä tiedän.
Vaikka oikeasti en tiedä lainkaan.

Yleensä siedän hänen juttujaan hämmentävän hyvin. Lähinnä siksi, että hänellä on lahja kertoa kommelluksista lasten kanssa häkellyttävän elävästi, kuin olisi itse paikalla seuraamassa näitä hetkiä.

Tavallisesti selviän häivyttämällä itseni ja kevyesti loitontumalla omasta elämästäni, mikä onnistuu tässä vaiheessa lapsettomuutta jo kuin luonnostaan, vähän kuin hengittäminen.

Pärjään muuttamalla hetkellisesti taajuutta niin, että elän hänen elämäänsä, irtaantuen omastani. Hengittelemällä syvään, tarvittaessa poistumalla tauolta aiottua aikaisemmin.

Aina välillä tarkat suojausmekanismini kuitenkin horjuvat.

Olen huomannut, että näin käy erityisesti silloin, kun lapset ovat olleet työkaverin mielestä jotenkin poikkeuksellisen suloisia. Sanoneet tai tehneet hauskan sijaan jotain erityisen liikkistä.

Toinen vaara piilee niissä hetkissä, kun hän päätyy kummastelemaan ajankulua ja sitä, miten nopeasti vuodet ovat menneet ja lapset kasvaneet. Esimerkiksi sitä, miten on mahdollista, että vasta ihan eilen syntynyt esikoinen onkin nyt jo reipas eskarilainen, aloittamassa syksyllä koulutaivalta.

Miten hän on silti niin mahdottoman pieni vielä.

Miten omituiselta tuntuu kuvitella hänet syksyllä iso reppu selässä, matkalla kouluun.

Näissä hetkissä työkaverin tehokas olemus työrooleineen muuttuu. Keskittynyt katse vaihtuu haikeaksi ja kiinnittyy jonnekin kauas, vuosien päähän. Ilme kasvoilla sulaa pitkään viipyilevään hymyyn, joka kätkee taakseen niin paljon tunteita, ristiriitaisiakin.

"Äidin kulta", hän henkäisee hellästi, kuin kuvittelisi lapsen eteensä ja lausuisi sanat suoraan hänelle.

Hänen silmiinsä syttyy erilainen liekki, jotain herää eloon. Ilme muuttuu lempeämmäksi, kehon ääriviivoihin tulee pehmeyttä, tehokas ryhti unohtuu. Kiire ja kaikki muu teennäinen on poissa.

Lämpö ja herkkyys, mikä hänen äänestään kuuluu.

Minne ikinä katsookaan, hän näkee heidät kaksi.

Hänen rakkaimpansa, aarteensa.

He ovat kalleinta, mitä on olemassa. Mitä koskaan tulee olemaan.

Kyllä minä sen ymmärrän.
Ja toisaalta en ymmärrä yhtään mitään.

Huolesta toiseen

Kun tarkastelen tähänastista elämääni, huomaan, että se on kulkenut huolesta toiseen.

Jo esimurrosikäisestä lähtien olin kova huolehtimaan, löydänkö oikeasti ketään vierelleni.

Sen lisäksi, että pohdin, onko minussa jotain vikaa ja kykenenkö ylipäänsä rakastamaan ketään sillä tavalla kuin pitäisi osata, murehdin, löydänkö ketään, joka hyväksyisi minut. Joka haluaisi oikeasti olla kanssani, eikä vain kanssani, vaan yhteisen elämän. Ja vieläpä oikeista syistä.

Teini-iän myllerryksissä kävelin koiran kanssa satoja kilometrejä pitkin poikin metsäpolkuja, ja mietin, entä jos en löydä ketään?

Sanotaan, että kaikille on olemassa joku, mutta entä jos minä olen se yksi ainoa poikkeus?
Jos ihmisiä on tällä planeetalla tasamäärä, ja minä olenkin juuri se, joka jää yli, vaille, ilman?

Mitä minä sitten teen?

Mutta löysinhän minä.

Kun olin löytänyt, kipuilin pitkään sitä, tuleeko siitä kuitenkaan mitään, kestääkö suhde aikaa. Osaanko olla oikeanlainen, sopiva, hyvä, kaiken sen arvoinen?

Voinko olla kenellekään tarpeeksi vielä vuosien päästä, voisinko tosiaan riittää?

On kestänyt, ja vaikuttaa siltä, että olen riittänyt.

Seuraava huolehaihe olivat tietenkin opiskelut. Löytäisinkö koskaan itselleni sitä oikeaa polkua, sopivaa alaa, joka oikeasti motivoisi ja kiinnostaisi? Ja selviytyisinkö opinnoista, niiden haasteista? En tiedä, miksi surin sitäkin, vaikka koulumenestykseni oli koko peruskoulun ja lukion ajan kiitettävä.

No, kyllä minä löysin. Ja selviydyin.

Valmistumisen kynnyksellä (ja jo opintojen aikana) tuli aika murehtia työllistymistä. Isoissa kaupungeissa kilpailu työpaikoista tulisi olemaan kovaa. Saisinko töitä, vai putoaisinko tyhjän päälle, kirjoittamaan satoja työhakemuksia tuloksetta, ansioluettelon tyhjää täynnä loistava aikaväli uhkaavasti pidentyen, ovi työelämään hitaasti sulkeutuen ennen kuin se kunnolla aukesikaan?

Sain työpaikan nopeasti valmistumisen jälkeen.

Näitä kaikkia pelkoja on yhdistänyt epäilys siitä, että olen vääränlainen, ja minussa on jotain pahasti vialla. Että tulen joutumaan tilanteeseen, jossa tämä kaikki käy ilmi, lävähtää päivänvaloon itseni ja muiden silmien eteen. Että törmään esteeseen, josta en pääse eteenpäin, johon ei löydy ratkaisua.

Jään elämässä jumiin, polkemaan paikalleni, vailla ulospääsyä.

Olen ollut varma, että se hetki väistämättä tulee, ja se voi olla jo aivan nurkan takana.
Jos se ei ole tullut vielä, ehkä se tulee sitten seuraavassa asiassa, johon ryhdyn.

Toinen asia, joka näitä kaikkia pelkoja on yhdistänyt, ovat vahvat ympäristöstä sienen lailla imetyt sosiaaliset paineet ja normit siitä, millainen on riittävä ja hyväksyttävä elämä, ja millainen on "onnistunut elämänpolku".

Olen tainnut kokea olevani jollain tapaa jatkuvassa syrjäytymisriskissä.

Jollen pysyttele hanakasti elämän syrjässä kiinni kaikin voimin, voin tipahtaa koska tahansa tyhjiöön.

Kaikki on tiivistynyt kysymykseen:

Pärjäänkö?

Yllänkö siihen, mihin yhteiskunnassa yleisesti ottaen pitäisi yltää, eli samaan, kuin muut?

Pärjäämättömyys näyttäytyi silmissäni pitkään sellaisena, ettei olisi kykenevä pitkäkestoiseen ihmissuhteeseen, että jäisi pitkäaikaisesti vaille opiskelu- tai työpaikkaa, ei pystyisi suorittamaan opintoja loppuun, tai ei pärjäisi työelämässä.

Ajattelin aina, jo nuoresta lähtien, että olisi varmaan kamalaa olla pärjäämättä.
Kaiken muun lisäksi tulisi aiheutettua niin paljon huolta muille ympärilläni. Sitä en haluaisi.

Joulukuussa 2017 löysin uuden huolenaiheen, jonka kanssa murehdin itseni kipeäksi:
Miten parisuhteen ja yhteisen elämän kävisi, jos Mies ei suostuisikaan lapseen, jonka olin hiljalleen tajunnut haluavani?

Lopulta lähes kaksi ja puoli vuotta myöhemmin Mies suostui lapseen. Sekin asia ratkesi, jotenkin.
Pärjäsin, pärjäsimme, ja vieläpä yhdessä. (Melko heikosti, mutta ainakin jollain tavalla.)

Nyt on vihdoin tullut vastaan se ensimmäinen asia, jossa en ole pärjännyt.

Este, jota en ole pystynyt tieltäni raivaamaan.

Tässä ajassa on ollut jotain samaa, kuin niissä teini-iän tunnekuohuissa, erikoisessa paikoillaan kellumisen tunteessa, jossa ollaan pysähtyneenä samalla, kun aika kuljettaa vääjäämättömästi kohti tulevia, hämärän peitossa olevia vuosia.

Kun kaikki on vielä aivan auki. Kaikenlaista uutta ja erilaista siintää edessä. Se innostaa, mutta myös pelottaa. On niin monia mahdollisuuksia, tärkeitä päätöksiä, eri polkuja, vaihtoehtoja.

Ne eivät siinnä enää kaukaisessa tulevaisuudessa, jonne ne voi jättää odottamaan.
Niiden aika tulee ihan pian.

Mistä tietää, mikä on se oikea valinta?
Entä voiko siihen luottaa, että elämä kantaa, kävi mitä kävi?

Kävelen ulkona lumipyryn jälkeisessä auringonpaisteessa, ja mietin, mitenhän elämä tulee menemään.

Saanko koskaan lapsia?

Onko jossain tähtien takana joku pieni minullekin?

Tabuista tabuin

Kaveri kertoo whatsapp-ryhmässä postiivisesta raskaustestistä. Hän odottaa toista lastaan.
Tämä ei ole varsinaisesti kovin suuri yllätys. Hänelle sataa onnitteluja, sydämiä, huutomerkkejä.

Hetkessä minut nykäistään pinnan alle, kuin olisin pahaa-aavistamattomana paikoillaan kellunut koho. Yritän saada aikaiseksi järkevää tekstiä. Kirjoittaa toisintoa muiden lauseista mutta vähän eri sanoin.

Kumpa hän saisi keskenmenon.

Ajatus kiitää lävitseni nopeammin kuin ehdin käsittää. Halkaisee minut kahtia.

Tähän on siis tultu.

Näin pitkälle, tähän syvyyteen, tälle sysimustalle puolelle.

Kaikkein alhaisimpaan pohjaan asti.

Kun hän myöhemmin kertoo kuulumisia varhaisultrasta, ummistan korvani, en halua kuulla.
Samalla pidätän hengitystäni.

Kumpa siellä ei olisi mitään.

Kumpa joku muukin joskus epäonnistuisi, kuin vain minä.

Tottakai siellä on joku, ja kaikki on hyvin.

Ajatukseni jäävät salaisuudeksi pinnan alle.

Jos ihan rehellisiä ollaan, tämä ei ole suinkaan ensimmäinen tilanne, kun ajatuksissa on käynyt tuollaista. Samanlaista on häivähtänyt mielessäni aiemminkin, mutta lyhyemmän aikaa, vain niin ohikiitävän hetken, että on ollut helpompi teeskennellä, ettei sitä koskaan ollutkaan.

Välähdyksiä.

Valollaan taivasta halkovan salamaniskun kaltaisia, jotka sokaisevalla kirkkaudellaan hetken ajan tuovat näkyväksi jotain, mitä ei normaalisti näe. Joista vasta muutamaa sekuntia myöhemmin ymmärtää, mikä se oli, ja mitä ylipäänsä tapahtui.

Kun työkaverini sai viime vuonna keskenmenon, tunnustin yhdelle ystävälle suhtautuneeni asiaan ristiriitaisesti. Kerroin olleeni jollain tasolla helpottunut, ja toisaalta tunteneeni samantien syyllisyyttä.

Jätin mainisematta, että syyllisyyteni johtui tarkalleen ottaen siitä, että olin salaa muutaman sekunnin murto-osan ajan vakavissani toivonut sitä.

Vaikka tiesin, ettei siinä ollut kertakaikkiaan mitään järkeä, jälkeen päin en voinut olla miettimättä, oliko työkaverin keskenmeno osittain minun syytäni? Olinko aiheuttanut sen kielletyillä ajatuksillani?

Toivomalla, ettei minun tarvitsisi seurata jälleen kerran uusien loputtomilta tuntuvien kuukausien ajan jonkun toisen edistyvää raskautta, hehkua, onnea, kuten olen jo lukemattomia kertoja tehnyt. Haaveiden muuttumista todesta konkretiaksi, perusarjeksi, siinä silmieni edessä. Eikä sen enempää tai vähempää kuin kahdeksan tuntia jokaikinen arkipäivä.

Eihän sellaista kukaan saa toivoa, ei sekuntiakaan.
Ei millään hetkellä, ei edes sillä kaikista heikoimmalla.

Oliko työkaverin sisällä kasvanut, suuresti toivottu lapsi saanut osakseen hyvää energiaa satojen ellei tuhansien kauniiden ajatusten muodossa, ja sitten oli tullut se yksi ilkeä ajatus, minun ajatukseni, joka oli tappanut sen?

Ystäväni, jolle raotin näitä mietteitä ja sisintäni, on erittäin ymmärtäväinen ja sympaattinen ihminen.

Hän ei voinut käsittää, miten kukaan ikinä, missään tilanteessa, voisi ajatella noin.

Se meni täysin yli hänen ymmärryksensä. Vaikkei hän varsinaisesti sanonut sitä ääneen, aistin hänen järkytyksensä. Sen, että siis, kyllähän nyt ihminen voi surullinen ja tuskainen olla lapsettomuudestaan, mutta että tuollainen, tuolla tavalla.

Silloin todella käsitin ensimmäistä kertaa tuntevani jotain sellaista, minkä tunteminen on valtava tabu.

Se tabuista tabuin.

Tämä ystäväni vain vaivoin peittämä tyrmistys palasi mieleen, kun pahantahtoinen salama välähti jälleen kerran, tuoden synkkyyden ajatuksiini kirouksen lailla.

Mikä näiden ajatusten taustalla on, ja miksi ne järkyttivät superempaattista ystävääkin niin paljon?

Lienee jonkinlainen yleinen totuus, että läheisilleen tulee toivoa lähtökohtaisesti vain hyvää.

Vaikka suomalaisia kuulee tituleerattavan erityisen kateelliseksi kansaksi, kateus mielletään edelleen häpeälliseksi tunteeksi, jota ei ainakaan saisi myöntää. Ei mieluiten itselleenkään, saati muille. 

Kateutta pidetään heikkoutena, näyttönä jonkinlaisesta holtittomuudesta, kenties mielen kurin puutteesta. Siksi kateudella on myös lapsellisuuden leima. Se on merkki keskenkasvuisuudesta ja kypsymättömyydestä, siitä ettei ihminen ole vielä ymmärtänyt elämästä tarpeeksi.

Ja jos läheistä tai ylipäänsä ketään ei pidetä sopivana edes kadehtia, miten pitäisi suhtautua siihen, että jollekulle läheiselle toivotaan hetkellisesti ihan suoranaista pahaa, epäonnea?

Vieläpä ihan selvin päin?

Sepä tässä kaikkein merkillisintä onkin, että uskomatonta kyllä, näissä ajatuksissanihan ei ole mitään henkilökohtaista. Mutta miten kukaan voi toivoa toiselle Jotain Niin Käsitttämättömän Kamalaa kuin keskenmenoa, ilman että se on erittäin henkilökohtaista?

Noh.

Asiahan on niin, etteivät synkät ajatukset johdu siitä, että toivoisin jollekulle nimenomaiselle ihmiselle, tässä tapauksessa kaverilleni, mitään pahaa. Että minulla olisi jotain häntä vastaan.

Oikeastaan sillä ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan, tai kenenkään muun ulkopuolisen kanssa.

Se liittyy puhtaasti tunteeseen, joka minussa hänen kauttaan herää, halusin sitä tai en.
Toiveeseen, ettei minun tarvitsisi kohdata sitä tunnetta, koska se on niin uskomattoman vaikeaa.

Tietenkään en oikeasti toivo, että kukaan menettäisi lapsensa. Puhumattakaan siitä, että juuri kyseinen kaverini menettäisi juuri kyseisen syntymättömän lapsensa.

Toivoisin vain, ettei sitä olisi.

Että se vain kenenkään huomaamatta häviäisi.
Vaikka eihän se ole enää mahdollista, sehän on jo huomattu.

En luonnollisestikaan ylipäänsäkään toivo, että kukaan läheiseni tai hänelle rakas henkilö kuolisi.

Mutta kun itsellä on niin vaikea hengittää, on epätoivoissaan valmis ottamaan vastaan mitä tahansa, mikä sitä edes vähän helpottaisi.

Vaikka sitten jonkun toisen epäonni, suru, tuska.

Ainakin siltä se hetkellisesti tuntuu. Sillä hetkellä siinä vaikuttaa olevan paljonkin järkeä.

Vaikka eihän se todellisuudessa helpota mitään. Mitä väliä sillä on, onko seuraava sisäänhengitykseni vähän helpompi, kun sitä seuraavassa jo puristaa taas? Ei jonkun toisen menetys poistaisi omaani, tekisi sitä yhtään sen vähemmän todelliseksi.

Mutta juuri sillä hetkellä se olisi poissa näkyvistä, tietoisuudesta, niin ettei sitä tarvitsisi ajatella.

Peittäisi juuri sen verran, kuin tarvitsee.

Toive kaverin keskenmenosta ei ole mitään muuta kuin viesti siitä, että haluaisin katsoa pois päin.
Ja jos minun ei ole mahdollista katsoa pois päin, vaikka sitä tarvitsisin, esimerkiksi sen takia, että reaktiotani odotetaan ja se oletetaan olevan tietynlainen, seuraavaksi paras vaihtoehto vaikuttaa olevan, että se mitä pitäisi katsoa, katoaisi, menisi vain pois.

Ettei olisi enää mitään, mitä katsoa, mihin reagoida.

Kun katson jonkun toisen onnistumista symboloivaa ultrakuvaa, se heijastaa peilin lailla takaisin omat pahimmat pelkoni.

Vaikka elän niiden pelkojen kanssa jo valmiiksi kokoajan, ihan joka päivä, näissä hetkissä ne ottavat konkreettisemman, entistä pelottavamman muodon. Tulevat lihaksi, heräävät eloon.

Kuin kiinteästä, karmivasta esineestä tulisi aave, jolla on kyky liikkua, tulla kohti.

Ne ottavat suruni ja teroittavat sen pahimman terän niin pistäväksi, että se voisi vaivatta lävistää kaikkein vahvimmankin metallin.

Se tunne on niin sietämätön, että siinä on valmis hyväksymään minkä tahansa ratkaisun, joka vain veisi sen pois, edes hetkellisesti, vaikka vain minuutiksi.

Kaikki tahattomasti lapsettomat eivät koskaan ajattele tällaista.
Mutta toiset, itseni mukaan lukien, ajattelevat.

He, jotka tulevat tänne asti, eivät ole pahoja, vääriä, heikkoja, epäinhimillisiä.

He ovat yksinkertaisesti lohduttomia, ja lohduttomuudessaan keinottomia, epätoivossaan rimpuilevia.

Heidän hengityksensä on salpaantunut haukkoessa happea kuivalla maalla.

He ovat surun murtamia.

Ja ennen kaikkea jähmeitä pelosta.

Väsynyt

En mahda itselleni mitään, vaan huomaan kysyväni nykyiseltä klinikaltamme IVF-hoitojonojen pituutta.

Minulle vastataan, että vaikka IVF-hoitoihin päädyttäisiin jo ensikäynnillä, niihin on useamman kuukauden jono. Realistinen aika päästä hoitoihin on joskus klinikan kesälomien jälkeen.

Kyllähän olen sen tiennyt.
Että tulemme pääsemään hoitoihin vasta syksyllä.

Että tulevat kuukaudet tulevat sisältämään lähinnä sitä samaa autiota tyhjyyttä, kuin tähänkin asti.

Olen vain halunnut olla ajattelematta sitä.
Olen yrittänyt visioida toukokuuta. Keskittyä siihen, että silloin tapahtuu edes jotain.

Nyt tuijotan eteeni tyhjin katsein.
Annan saadun tiedon laskeutua ylleni ydinsäteilyn lailla, muuntaa soluja. 

Mustarastas tepastelee takapihalla syötävää etsien.
Pitäisi olla kevät, mutta se on kääntynyt kannoillaan.

Mitään konkreettista ei todellisuudessa tule tapahtumaan vielä kuukausiin.

Ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin ajatella tätä vaiheittain, keskittyä yhteen etappiin kerrallaan.

Ensimmäinen vaihe on käydä ensikäynnillä.
Toinen vaihe on käydä IVF-suunnittelukäynnillä.
Varsinaiset hoidot tulevat vasta myöhemmin.

En voi ajatella syksyä, en yksinkertaisesti pysty siihen.
Se avaisi eteeni niin valtavan railon, että putoaisin sinne enkä pääsisi pois.

Se tuntuu aivan järjettömän pitkältä ajalta.

Ajalta, johon mennessä luonto on ehtinyt empiä, herätä eloon, kukoistaa ja alkaa jälleen maatua.

Ajalta, johon mennessä olen jo lopullisesti mennyttä, hautautunut harmaan tomun alle.
Unohtanut, miksi ylipäänsä yritin.

Minun on ajateltava toukokuuta.

Illalla katson Yle Areenasta suosikkiurheiluani taitoluistelua.
Yhden luisteluesityksen musiikkina on Coldplayn Fix you.

"When you feel so tired, but you can't sleep.
Stuck in reverse." 

Siltä tämä tosiaan tuntuu.

Joku kelaa minua taaksepäin, toistan itseäni.
Elän samat hetket uudelleen ja uudelleen.
Samat ajatukset, tunteet, tapahtumat.

Kuin olisi päätynyt ikiliikkujan sisään.
Olen liikkeessä, joka ei etene lainkaan.
Kierteessä, joka ei pääty.

Kaikki, mihin yritän koskea, antaa myöten.
Seinät ympärillä loittonevat, rajat siirtyvät kauemmas.

Mikään ei ole pitävää, konkreettista, käsin tuntuvaa.
Sellaista, johon voisi horjuessaan nojata, heikolla hetkellä tukeutua.

Hetkittäin tekee mieli luovuttaa, päästää irti.
Antaa olla, heittää kaikki menemään.

Olen vain niin helvetin väsynyt tähän.

Ja tämä taitaa olla vasta alussa.